Kohti ääretöntä ja sen yli – Ad Astran avaruuslentäjä on Brad Pittin henkilökohtaisin rooli

Sitä näkee vakavan elokuvan ja kuvittelee saavansa vakavia kommentteja sen tekijöiltä. Virhe. ”Avaruusleffan tekeminen on kuin Peter Pan -tuotanto. Sitä vain roikkuu vaijereissa”, julistaa Brad Pitt Venetsiassa, kun hänen uusi scifieepoksensa Ad Astra on saanut ihmiset vertailemaan sitä Kubrickiin. Yritä edes, Brad. ”George [Clooney] teki Gravityn, joten soitin hänelle ja vertailimme kokemiamme epämukavuuksia. Mutta kieltämättä tämän tekeminen kiinnosti minua miehenä, isänä ja poikana.” Kiitos.

Kun elokuva sijoittuu tulevaisuuteen, ja yksi maailman isoimmista tähdistä tuntuu tuijottavan jokaisesta Lidon mainosjulisteesta, olisi helppo kuvitella Ad Astran olevan taas yksi palkintokelpoinen spektaakkeli. Vähän kuin Gravity. Hei, Brad Pitt itse otti sen puheeksi ensin.

Yhden edessä olevan palkintokauden todennäköisesti vahvimman ehdokkaan ensi-illan jälkeisessä lehdistötilaisuudessa Pitt kuitenkin totesi nähneensä käsikirjoituksessa jotain uutta ja tuoretta. Jotain, joka ei vain saanut hänet suostumaan astronautti Royksi – tai arvokkaammin majuri McBrideksi, joka valmistautuu salaperäiselle matkalla Maasta Kuuhun, Marsiin ja Neptunukseen löytääkseen kadonneen isänsä – mutta innosti hänet myös tuottamaan elokuvan.

– Tämän elokuvan jälkeen avaruus tuntuu erityisen pahaenteiseltä, vihamieliseltä ja yksinäiseltä paikalta. Elossa pysyminen on koneiden varassa! Etsisin mieluummin mielenrauhaa luonnosta, Pitt toteaa.

– Mutta meitä innostivat 1970-luvun hienot elokuvat ja niiden hahmot, jotka eivät ole kokonaan hyviä tai kokonaan pahoja, he ovat vain ihmisiä. Sellaiset tarinat vetoavat minuun henkilökohtaisesti, ja jos sellainen puhuttelee minua, tiedän sen puhuttelevan jotakuta muutakin. Kuinka monta, jää nähtäväksi.

Hänellä saattaa olla oikea ajatus. Huolimatta huolitellusta ulkoasustaan ja kuvaaja Hoyte Van Hoyteman upeista kuvista ja Pittin omasta a-listaläsnäolosta Ad Astra tuntuisi olevan enemmän kotonaan Venetsiassa kuin multipleksissa. Anteeksipyytelemättömän filosofisen ja kuin omaa rauhallista tahtiaan ihailevan elokuvan on ohjannut mies, joka ei tunnu pystyvän saamaan aikaiseksi todellista kaupallista hittiä. James Gray on elokuvillaan The Yards, Two Lovers, The Immigrant ja The Lost City of Z tuntunut olevan koko 2000-luvun läpimurron kynnyksellä.

– Olemme Jamesin kanssa olleet ystäviä 1990-luvulta asti ja usein puhuneet tekevämme jotain yhdessä, Pitt selostaa.

 

– Hän oli juuri saanut valmiiksi The Lost City of Z:n, nerokkaan ja henkilökohtaisen elokuvan, ja hän näytti minulle uuden käsikirjoituksen. Olemme aina olleet avoimia keskusteluissamme, ja hän kertoi mitä halusi tehdä. Mutta miten täysin omillaan olevalla ihmisellä voisi kuvata täydellistä irrallisuutta? Yleensä tarvitaan joku muu osoittamaan hänen puutteensa. Se oli Jamesin suurimpia haasteita, ja olen ylpeä tasapainosta, jonka löysimme.

Isosti pientä

Grayn odotettu mutta silti hieman yllättävä loikka isojen poikien sarjaan tuntuu hyödyntävän kaikkia hänen suosikkiteemojaan. Kaikki Venetsiassa tuntuivat olevan samaa mieltä; kyllä, Ad Astra on hieman isompi ja hiotumpi. Mutta se on silti intiimi elokuva.

– Juuri siksi halusimme tehdä sen, ohjaaja myöntää.

– Ennen tuotannon alkua näin erään näyttelyn seinällä tekstin, jonka lähetin Bradille: ”Historia ja myytti alkaa aina henkilökohtaisesta mikrokosmoksesta.” Päätimme kertoa pienimmän mahdollisen tarinan isoimmassa mahdollisessa kehyksessä. Ja pienestä tulee myös universaalia.

– Se haastava elokuva, pienimuotoinen mutta monella sylinterillä käyvä. Se kertoo jotain meistä ja sielustamme, miksi jaksamme jatkaa. Odotan kiinnostuneena sen vastaanottoa, toteaa hänen tähtensäkin.

– Meillä on omat yksilölliset kipumme. Lapsuuden haavat tai katumukset, ja näyttelijän tehtävä on ammentaa niistä kohtauksen tarpeiden mukaan. Jos en ole rehellinen, ei se tunnu rehelliseltä yleisöstäkään.

Paljon on puhuttu tuskasta, joka tuntuu ympäröivän Ad Astraa. Se tosiaan heijastelee 70-luvun ikonisia näkemyksiä avaruusmatkailusta, jossa ruosteinen tekniikka natisee liitoksissaan ja pelottomista tutkimusmatkailijoista on tullut rutiininomaisen työnsä tylsistyttämiä letkauttelijoita. Mutta inspiraatiota löytyy lähempääkin tätä päivää. Eläköitynyt astronautti Garrett Reisman ja avaruusinsinööri Robert Yowell antoivat paljon tärkeää tietoa. Mutta niin teki myös eräs erityinen ryhmä ihmisiä.

– Näin For All Mankind -dokumentin, jossa oli restauroitua, astronauttien kuvaamaa materiaalia Kuun pinnalta, Gray julistaa.

 

 

– Minua hätkäytti, miten sieltä ei nähnyt tähtiä. Oli vain loputon pimeys ja pienen pieni maapallo. Vain 12 miestä on nähnyt Maan toiselta taivaankappaleelta. Ei voi olla ajattelematta, miltä se on mahtanut tuntua.

Meidän veikkauksemme: pelottavalta.

– Se kiehtova, pelottava, upea pimeys teki vaikutuksen, ja siitä tuli ohjenuorani. Kyselin: ”Miten voimme tehdä mustasta vieläkin mustempaa?” Outoa tai ei, lähdin siis liikkeelle Apollo-ohjelman arkistomateriaalista.

Lähikuva miehestä

Apollo-ohjelman miehet – valkoiset miehet, kuten Gray tuntuu korostavan toistuvasti vaikka on itsekin sitä kalpeampaa sävyä – olivat kuitenkin sankareita. Sellaisia, jollaiseksi haluaa isona, vahvoja ja lannistumattomia. Juuri sitä mitä Ad Astra ei käsittele.

– Keskusteluissamme Jamesin kanssa kaivelimme tosissamme tämän hetken määritelmiä ”maskuliinisuudesta”, Pitt kertoo.

– Se kiinnosti, koska olen kasvanut aikana, jolloin meitä kehotettiin olemaan vahvoja. ”Älä näytä heikkoutta! Vaadi kunnioitusta!” Siinä on tiettyä arvoa, mutta se luo myös muureja kieltäessään kivun olemassa olon, hän jatkaa, ja taas tuska on mukana keskustelussa.

– Pohdimme olisiko parempaa määritelmää, sillä olemalla avoimempi parantaa suhteitaan läheisimpiinsä, vanhempiinsa ja lapsiinsa. Itseensä.

Ottaen huomioon Pittin viimeaikaiset ongelmat sillä rintamalla, ei ole ihme, että Ad Astraa on jo kehuttu hänen henkilökohtaisimmaksi roolikseen vuosiin. Varsinkin, kun Roy ei todellakaan ole avoin. Etäinen isä jätti lapsensa huomiotta, ja täysin maapallon ulkopuolisen elämän löytämiselle omistautunut mies katosi lopulta yhdellä tutkimusmatkallaan. Roy on hyvä työssään, jopa erehtymätön, mutta ei ihmissuhteissaan. Kuten Liv Tylerin esittämään Eveen, joka on kyllästynyt jatkuvasti soittamaan toista viulua miehen kunnianhimoisten hankkeiden rinnalla.

– Jamesilla ja minulla ei ole normaalia ”miehistä” suhdetta. Olemme aina olleet hyvin avoimia heikkouksistamme ja nauraneet noloille hetkillemme, avoimia epäonnistumisiksi kokemistamme asioista.

– Avain siihen on, että ei voi huolehtia siitä onko pidetty tai vihattu, sympaattinen tai epäsympaattinen, lisää Gray.

– Voi vain huolehtia siitä, onko rehellinen siitä kuka on. Onko haavoittuvainen ja avoin, onko halukas olemaan haavoittuvainen ja avoin. Joskus se johtaa synkkiin paikkoihin; joskus se saa ihmiset rakastamaan, joskus vihaamaan. Muuta siitä ei voi kantaa huolta, se ei ole luovan ihmisen toimintaa.

– Yritin luoda sellaisen yhteyden Bradiin, Brad esiintyi minulle ja sitten lähikuva kertoo kaiken. En muista kuka sen keksi, ehkä Edwin S. Porter Suuressa junaryöstössä [1903], mutta se on kaikki kaikessa. Se näkee näyttelijän sisään ja läpi, näyttää mitä tämä ajattelee tai ei ajattele. Lähikuva ei valehtele.

Taidetta taiteen vuoksi

Vaikka jää vielä nähtäväksi, tekeekö Ad Astra heidän liittoutumastaan varteenotettavan tekijän tulevaisuudessa, Gray ei vaikuta kiinnostuneelta juurikaan muuttumaan. Hän keskustelee mieluummin kirjallisista viittauksista kuin elokuvan kaupallisista näköaloista, ja pitää kiinni itsenäisyydestään.

– Yksi elokuvan hienoja piirteitä on, että se on yhdistelmä eri taiteita. Musiikkia, maalaustaidetta, tietysti valokuvausta sekä draamaa. Kirjallisuudella on rooli tarinankerronnassa, ja minä pidän parhailta mahdollisilta varastamisesta, hän tunnustaa harvinaisessa keveyden puuskassa.

Kuten jo totesimme, kyseessähän on sentään vakava elokuva.

– Minulla on pakkomielle Moby Dickistä, vaikka se ei ole kovin tunnettu, hän vitsailee.

– Pidän oudoista lähteistä varastamisesta. Laitan Tommy Lee Jonesin sanomaan asioita, joita kapteeni Ahab sanoo. Ajattelin, että kaikki vanha on uutta mustaa, eikö? En yritä keksiä pyörää uudelleen, mutta otan askeleen taaksepäin ja sitten eteen, niin sanoakseni. Ja käytän iänaikaisia teemoja. Joku voisi käyttää ilmaisu klisee, minä sanoisin arkkityyppi. Ja yritän ammentaa myyteistä.

Maan päällä niin kuin taivaalla, jotkut asiat pysyvät samanlaisina. Kuten ilmeisesti inhimillinen kipuilu. Se vakavasta, palataan keikkumaan vaijereilla.

Marta Bałaga, Venetsia

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Vastaamalla näet muiden vastaukset.