Elokuvantekijä Markus Lehmusruusun sisällä herää, kun jokin havainto itsestä tai ympäristöstä ei jätä rauhaan. Tällä kertaa se oli hänen ristiriitainen luontosuhteensa.
– Rakastan luontoa ja eläimiä ja viihdyn luonnossa. Samaan aikaan olen kaupungistunut, mukavuudenhalunen nykyihminen, joka muutaman yön jälkeen kaipaa suihkua tai mikroaaltouunia tai jotain, hän kertoo Episodin haastattelussa.
– Sitten oli tietenkin yhteiskunnallinen todellisuus ja koko ihmiskunnan tai ihmislajin suhde ympäristöönsä, johon peilaan omaa häiritsevää luontosuhdettani. Luulen, että nuo asiat ovat olleet alun perin siellä, että miten tätä voisi käsitellä myös yhteiskunnallisesti. Mitä nyt tapahtuu, mistä me luetaan uutisia ja mikä on tämänkin prosessin aikaan vain kiihtynyt ympäristön ympärillä.
– On väärin, että me emme tee mitään, mutta silti kuitenkin keskityn omaan elämään, omien lasten hyvinvointiin ja siis omaan hyvinvointiin. Se on luonnollista, mutta jotenkin ihmettelee, että mikä tämä ihmislaji on. Tuntuu, että primitiiviset vietit saavat meidät suojelemaan omaa perhettä tai heimoa. Nykyihmisen suhde luontoympäristöön on minusta vain tavallaan naurettava. Tragikoominen. Sitä kautta se lähti heti vähän absurdin komedian suuntaan.
Lehmusruusu pohti ja rakensi elokuvan maailmalle taustaa ja ihan konkreettista historiaa, jotta itsekin ymmärtäisi, miten se on mahdollinen ja miten se toimii. Siihen liittyi paljon ideoita, joita elokuva ei näytä tai joihin se ei edes viittaa. Lehmusruusulle tuli olo, ettei hän halua selitellä asioita.
– Ajatus oli koko ajan sellainen, että en tee kovaa scifiä vaan pyrin johonkin ajattomuuteen. Roy Andersson -tyyppiseen maailmaan, missä ei ihan tiedä missä todellisuudessa ollaan. Omituinen rinnakkaisversio jostain, minkä kuitenkin tunnistaa. Se on scifiä jossain mielessä, siitähän ei pääse eroon, kun on paljon teknologiaa, maailmanrakentamista ja historiaa. Mutta se meni kohti vähän röyhkeyttä koko ajan. Että selitetään vain ne asiat, mitkä on pakko jollain tavalla selittää, mutta ei muuten yritetä auttaa katsojaa.
Elokuvassa ei esimerkiksi viitata mihinkään katastrofiin, joka olisi hävittänyt luonnon ja eläimet. Ennemmin se kertoo ihmisen irtaantumisesta luonnosta.
– Kyllä, mutta jossain vaiheessa kirjoittamista tajusin, että se kertoo välinpitämättömyydestä. En halunnut tehdä mitään perusdystopiascifiä. Pyrkimys oli, että se on enemmän utopia kuin dystopia. Ei ole jotain isoveljeä tai muutakaan. Olemme tottuneet siihen, että scifi-dystopia on fasismi-dystopia. Halusin siitä eroon, tämä onkin vapausutopia. Ihmiset ovat vapaita ja tekevät mitä tahansa, mutta se on johtanut maailmaan, joka on tavallaan mitä he haluavat ja vaikuttaa kivalta. Pääsin ihmislajin tarkasteluun kiinni sitä kautta, että jos minulle annetaan vapaat kädet niin en välttämättä tee mitään epämukavia valintoja.
Utopiaa rakentamassa
Ennakkopohdinta näkyy loppuun asti mietityissä ympäristöissä, jotka ovat puhtaita, mukavia ja turvallisia mutta samalla ahdistavan kliinisiä. Suurin osa niistä on todellisia paikkoja, joiden etsimiseen käytettiin aikaa ja vaivaa.
– Tuossahan oli ihan mieletön location scout, joku kaksi vuotta ympäri Eurooppaa. Se meni käsi kädessä rahoittamisen kanssa, kun etsimme Euroopan maista yhteistyökuvioita. Ennen kuin haettiin rahaa, niin monissa maissa on mekanismi, että ne antaa muutaman päivän ilmaisen scoutin sillä idealla, että löytyisikö maasta leffalle sopivia lokaatioita. Käytettiin niitä, että löydettiin ylipäätään kaupunkeja, mistä voisi löytyä tarpeeksi mielenkiintoisia paikkoja. Oli todella iso työ etsiä niitä.
– Betonibrutalismia löytyy helpommin, tuossa oli haaste saada se kliinisyys. Me kaikki tunnistamme vallan arkkitehtuuri, että täällä on joku valvontakoneisto. Mutta halusin sellaisen kliinisyyden ja jonkun modernimman jutun kautta, joka ei ole utopia/dystopia-asia, sen pitäisi tuntua jotenkin ihan kivalta.
– Halusin tehdä mahdollisimman paljon kameran edessä, ei mitään green screeniä ja jälkituotannossa tekemistä. On niin paljon parempi tehdä sitä kautta. Näyttelijöiden ja koko sen maailman rakentamisen kannalta. Itse rakastan sitä, että näkee mitä tapahtuu ja voi reagoida siihen. Jossain green screen -studiossa vain on, että tästä tulee varmaan sitten jälkeenpäin ihan hyvän näköinen. Pasin koti oli studio, ja sitten oli muutamia sisätiloja, mitkä oli studiojuttuja.
Rankkaa mutta hauskaa
Isojen ympäristöjen ohella tarvittiin valtavasti huonekaluja, käyttöesineitä ja sisustuselementtejä, joista iso osa tehtiin elokuvaa varten.
– Pasin sohva on tehty samasta materiaalista kuin se koira, Lehmusruusu vinkkaa. – Meillä oli ihan mahtava saksalainen lavastaja, Michael [Randel] ja meillä oli tosi hauskaa. Vaikka tekeminen oli työlästä, niin siinä sai aika paljon leikkiä. Halusin, että se on leikkisä absurdiuden kanssa ilman, että se menee vitsiksi jostain scifimaailmasta.
– Ne teki ihan mielettömän duunin monen lokaation kanssa, vaikka se työpaikka. Kaikkia ihmeellisiä keksintöjä, mitä ne löysivät ja modasivat vähän, että siellä oli jotkut valot. Oli kaksi eri tiimiä, lavastus ja propsit. Propsit on kaikki ne pienemmät asiat, mitä käytetään. Ihan mahtavia tiimejä, aina sai nauraa, kun niiden kanssa käytiin juttuja läpi. Kun suunniteltiin koiria, jotka on vain prototyyppejä siellä käytävässä, niin meidän piirtäjä suunnitteli niitä. Kikatettiin vaan, kun tuli jotain 20 ehdotusta ja valittiin urpoimpia sieltä.
– Mutta esimerkiksi se ranneke oli todella murheenkryyni, että miten se saadaan toimimaan, yllättäviä tuollaisia pieniä asioita. Kun kuvaukset jo lähestyivät, minulla oli edelleen sellaisia neljän tunnin palavereita propsmasterin kanssa. Se lista propseista oli ihan järkyttävää, koska piti miettiä, mitä me halutaan, miltä se näyttää ja miten se käytännössä toimii. Miltä ranneke, jossa syttyy valo, näyttää, miten se toimii kuvauksissa niin kuin halutaan. Eli taustatarina ja tavallaan faktapuoli tai se scifipuoli.
Erilaiset esikuvat
Oravan esikuviksi voisi kuvitella 1970-luvun scifi-moraliteetteja tai kasarilta absurdin Brazilin. Niitä Lehmusruusu ei nimeä, ehkä juuri koska ei lähtenyt tekemään scifiä. Yhden klassikon hän mainitsee.
– Jossain vaiheessa ennen kuvauksia minulle selkeni, että tämä on kuin Avaruusseikkailu 2001 meets Nuija ja tosinuija. Että jos maailma on sellainen, minkä ne ihmiset on saanut itselleen suunnitella, niin sehän voi olla mitä vaan. Tuntui, että tuossa maailmassa on tapahtunut jonkinlainen ihmisen yksinkertaistuminen evoluution myötä.
– Ei tälle ole mitään suoraa esikuvaa. Jossain vaiheessa muistan ajatelleeni, että ”Vau, tässä oli jotain samaa kuin Yorgos Lanthimosin Lobsterissa”. Roy Anderson on ollut alusta alkaen läsnä absurdihuumorillaan. Että käsitellään yksilöä mutta ympäristö on olennainen osa sitä. Andersoninkin leffat on ihmislajintarkasteluleffoja. Her oli sellainen, missä on lämpimämpi puoli, mitä halusin. En missään vaiheessa halunnut, että Orava olisi vaikea tai etäinen yksilöistä, kuin vaikka joku Andersonin tyyli on. Lanthimoskin on liian kylmä suhteessa siihen, mitä halusin tehdä.
– Ajattelin, että Orava ottaa askeleen taaksepäin ja katsoo ihmislajia vähän isommassa kuvassa, mutta ollaan kuitenkin samalla tasolla niiden ihmisten kanssa. Kunnioitetaan niitä tunteita, mutta silti vähän kommentoidaan, että mikä niiden merkitys oikeasti on. Se ristiriita on itsessänikin: minulla on tunteita ja ne ovat merkittäviä ja tärkeitä, mutta jos katson niiden seurauksia ympäristölle tai koko ihmislajin kehitykselle, niin tunteethan ei välttämättä ole mikään pyhä asia. Jollain Trumpillakin on tunteita.
Jacques Tatin leffatkin nousevat mieleen, koska nekään eivät ole dialogivetoisia.
– Kyllä, niissä on slapstickiä ilman, että se on niin komediallista kuin vaikka joku Chaplin. Playtime ja muut on ihan huikeita, niissä kerrotaan ihmisen suhteesta ympäristöön. Se ihmisen kömpelö säätäminen modernisessa ympäristössä. Chaplinin Nykyaika on varmaan myös kolkutellut siellä taustalla.
Villit ja vapaat
Nimihahmoksi ei missään vaiheessa harkittu muuta kuin oravaa. Siinä yhdistyy sopivasti villiys ja tuttuus.
– Siinä on söpöyden ja villin eläimen ristiriita tai tasapaino. Sehän on söpö, mutta joidenkin mielestä se on tavallaan rotta, tuholainen. Sekin liittyy ihmisen katseeseen. Jotain eläimiä on pidetty niin söpöinä, että olemme jalostaneet niistä lemmikkieläimen. Sitten pidämme itseämme eläinrakkaina, kun meillä on lemmikki. Mutta miten se menee tämän lajin kannalta, onko se ihan ok tai kestävää. Tässä se on avuton, ja orava voi herättää auttamisen tarpeen.
Oikeiden oravien saaminen tähdiksi oli oma tarinansa.
– Oli jo semmoinen vaihe, että näyttää mahdottomalta saada oikeita oravia, pitää ratkaista se jollain cgi-hommilla. Sitten saksalainen osatuottaja sanoi, että he tuntevat tällaisen unkarilaisen eläinkouluttajan. Yksi eläinkouluttaja oli jo sanonut, ettei halua tehdä oravien kanssa mitään, ne ovat ihan sairaan vaikeita ja puree, että voitteko vaihtaa sen.
– Árpád [Halász] oli ihan mahtava, todella kokenut, tehnyt jotain Blade Runneria ja Poor Thingsiä. Hänellä on Unkarissa farmi, missä on joku 250 eläintiä. Hän puhuu vain unkaria, mutta siinä on tiimi ympärillä. Zoomissa ekalla kerralla hän oli vaan että ”We like challenges”. Ei mennyt kauan, kun hän kertoi, että on löytänyt rescue-oravia ja kouluttaa niitä.
– Meillä oli storyboardia, että mitä suunnilleen tarvitaan. Mitä se tekisi, menisi kenkään tai kengän päälle tai taskuun, juoksee juoksupyörässä ja tällaisia juttuja. Hän halusi, että toimitamme päähenkilön vaatteet etukäteen, ja he pitivät niitä, jotta oravat tottuivat väreihin.
– Sitten menimme Saksaan, oikeat oravat olivat ainoastaan studiossa. Piti olla suljettu setti, koska ne ovat niin vikkeliä, että karkaavat johonkin saman tien. Oli mahtavaa tavata ne ensi kertaa. Miro [Lopperi], tuottaja Mark [Lwoff], apulaisohjaaja Lapa [Laura Heikkilä], kuvaaja Max [Smeds] ja minä menimme huoneeseen, jossa oravat olivat vapaana. Meille oli sanottu, että ne tykkää mennä huoneen korkeimpaan kohtaan. Oltiin vähän aikaa tosi varovaisia, sitten Miro nousi seisomaan penkille. Meni muutama sekunti ja orava meni suoraan hänen olkapäälleen katselemaan. Mirolla oli ihan erikoissuhde niiden kanssa heti alusta alkaen.
Oikeiden oravien kanssa kuvatessa ei kannattanut pitäytyä käsikirjoituksessa.
– Kuvaustilanteessa oli mahdollisimman vähän ihmisiä ja miten sen sanoisi, pyhä ja hiljainen tunnelma, koska ne on tosi säikkyjä. Ei mitään puomeja vaan mikki jollain ständillä, kamera oli dollylla ilman ratoja. Oli helpompaa, kun orava oli boksissaan ja sitä vain yritettiin ruoalla houkutella tekemään jotain. Mutta kun ne oli siellä sohvalla, kuiskittiin: ”Nyt se tekee jotain”, sitten hetki jatkuu ja kuiskaan kuvaajalle, että ”Nyt kameraa tuonne, ota lähäri tuolta” ja hän ehtii juuri saada kuvan ja orava teki jo seuraavaa juttuaan. ”Nyt tarvitaan vielä laajaa että saadaan leikattua”.
– Oma kone raksutti koko ajan, että mitä matskua me saamme, että voimme leikata kohtauksen. Voimme tietty yrittää saada sitä uudelleen johonkin kohtaan, mutta eihän se enää mene. Minulla on edelleen sohvakohtauksesta tunne, että on ihme, että saimme sen aikaiseksi. Se on koko leffan yksi puoli, että ei voi kontrolloida tai käskeä mitä se tekee, sitä vain ottaa mitä saa.
Viettien viemää
Ihmisrooleihin Lehmusruusu etsi näyttelijöitä, jotka hallitsevat tilannekomedian, joka ei ole puhdasta komiikkaa vaan tulee hahmosta.
– Samalla piti olla skaalaa herkkyyteen, tunnesyvyyttä ja silti tehdä vähän lakoninen rooli. Toteavassa tyylissä voi helposti käydä niin, ettei näyttelijässä tapahdu mitään. Miro teki sen niin hienosti, että vaikka hahmo on monessa mielessä kyvytön, varsinkin sosiaalisesti ja suhteessa itseensä, siinä koko ajan tapahtuu asioita, se ei ole pystyynkuollut.
Lopperilla ja Mimosa Willamolla oli haastava tehtävä näytellä hahmoja, jotka eivät saa näyttää tunteita, mutta ne pitää tuoda esille.
– Mimosaa fanitan myös, hän on mahtava näyttelijä. Halusin hahmoihin lämpöä, jonka näyttelijä voi kätkeä. Se toimisi sitä dystopiaa vastaan, kun sen voi aistia ihmisissä, jotka yrittää peittää sen. Kun he olivat ensimmäistä kertaa yhdessä koekuvauksissa, olin ”vau”. Kemian vain tunsi ja hahmot alkoi elää.
– Jossain vaiheessa Miro valitteli, että hänen selkänsä on vähän kipeä, kun Pasin kävelytyyli on niin erikoinen. Tajusin, että hän tosiaan kävelee eri tavalla roolissa. Tuollaisesta tajuaa, että on mieletön näyttelijä. Siitä ei oltu puhuttu kuin ohimennen, mutta hän oli kehittänyt kävelyn, joka oli hänen selälleen raskas, mutta se oli Pasin kävely.
Fyysisyydestä puheen ollen, Orava sisältää muutaman kohtauksen, jotka nostavat sen ikärajan 12:een. Pienellä viilauksella siitä olisi saanut koko perheen elokuvan, mutta se ei ollut Lehmusruusun tavoite.
– Seksuaalisuus on sen oleellinen osa ja olisi ollut vaikea miettiä, miten sitä olisi esimerkiksi omalle viisivuotiaalle käsitellyt. Sen maailman höpsöydelle ja pehmeydelle oli oleellista, että seksuaalisuuden piti olla aika raakaa, juuri sellaista eläimellistä. Demppaaminen olisi tuntunut väärältä, en varmaan missään vaiheessa ajatellut sitä.
– Tämä ei ole rakkaustarina vaan intohimo- tai halutarina. En ole varma rakastuvatko nämä tyypit, mutta he tuntevat vetoa toisiinsa. Onko heidän välillään pelkkää biologia vai ehkä jotain muuta ei ole tärkeää lopputuloksen kannalta. Eivät he tiedä mikä on ihmissuhde tai romanttinen suhde, ehkä se on seuraava taso, Orava 2!
– Ajatus oli tehdä helposti lähestyttävä, koskettava ja hauska elokuva aiheesta, joka on ajatuksia herättävä. Pidän monenlaisista elokuvista, mutta suosikkini herättävät sekä tunteita että myös ajatuksia. Jos jompi kumpi jää pois, se ei oikein ole minun elokuvana. Sain palautetta yhdeltä tyypiltä, joka elokuvan nähtyään sanoi olleensa ”uudella tavalla tietoinen ympäristöstään”.
Teksti: Jouni Vikman. Kuvat: Bufo / Max Smeds.