Tässä Yksi elokuva – monta tarinaa -juttusarjan 51. osassa palataan viisikymmentä numeroa taaksepäin, Episodin numeroon 6/2021 – eli siihen, mistä kaikki alkoi.
Ensimmäisen versiovertailuartikkelin aiheena olivat ohjaajien visiot eli Director’s Cut -julkaisut. Silloin ensimmäisenä suurennuslasin alle pääsi Charlie Chaplinin Kultakuume ja sen kaksi erilaista versiota. Muita tarkasteltuja elokuvia olivat Orson Wellesin Pahan kosketus, Sam Peckinpahin Hurja joukko ja Pat Garrett & Billy the Kid sekä Brian Helgelandin Payback – Tilinteko.
Lue myös: Yksi elokuva, monta tarinaa – Ohjaajien alkuperäiset visiot: osa 1
Peckinpahin ohjaamien elokuvien osalta on paljon kerrottavaa – ja niistä on sittemmin julkaistu myös uusia versioita. Nyt onkin täydellinen hetki täydentää alkuperäistä artikkelia.
Hurjan joukon hurjat kuvaukset
Kun Sam Peckinpahin The Wild Bunch saapui valkokankaille vuonna 1969, se muutti lännenelokuvia pysyvästi. Väkivallan estetiikka, moraalisesti harmaat sankarit ja hidastetut luotisateet iskivät niin kriitikoihin kuin yleisöön tyrmäävällä tavalla. Mutta harva tiesi, kuinka verisesti mestariteos oli syntynyt kameran takana.
Yksinkertaisesti todettuna: kaikki oli kaaosta. Kuvaukset venyivät 12 päivää yli aikataulun, Peckinpah antoi potkut lukuisille kameran takana työskennelleille, ja useat pääosanäyttelijät riitautuivat ohjaajan kanssa – osa jopa uhkasi tätä väkivallalla. Budjetti paisui, ja Warner Brosin pomot alkoivat hermoilla.
Kaiken lisäksi William Holden sai vahingossa ampumahaavan käsivarteensa ja Ernest Borgninen käsi jäi vankkurien alle. Ja ikään kuin nämä eivät olisi riittäneet: yksi filmikela katosi teille tietymättömille. Osa näyttelijöistä jouduttiinkin kutsumaan takaisin Meksikoon uusintakuvauksiin – kuukautta varsinaisten kuvausten päättymisen jälkeen.
Peckinpah sai kuitenkin elokuvan lopulta valmiiksi, ja se sai ensi-iltansa maailmalla kahtena eri versiona.
Alkuperäisessä artikkelissa mainittu, pitkään kadonneeksi luultu Euroopan julkaisu on sittemmin paikallistettu, ja sen saa nykyään blu-raylla. Tämä väliajalla varustettu Roadshow-versio ei eroa 145-minuuttisesta Director’s Cut -versiosta muuten kuin siinä, että 72. minuutin kohdalle on lisätty 68 sekunnin pituinen väliaika.
Kyseinen julkaisu on lähinnä puristeille – mutta hyvä, että sekin on nyt saatavilla.
Pat & Billy ratsastavat jälleen
Pat Garrett & Billy the Kid (1973) on lännenelokuva, josta tuli klassikko – mutta vasta vuosia julkaisunsa jälkeen. Sen kuvaushistoria oli lähes yhtä dramaattinen kuin itse elokuvan tarina – ja ohjaajalleen vielä raskaampi kokemus kuin Hurja joukko oli ollut.
Tuotannon taustalta löytyy kaikkea muuta kuin rauhallista lännentunnelmaa. Peckinpahin suhde studioon oli kireä alusta alkaen. Yhtiön johtaja James T. Aubrey halusi elokuvan valmiiksi nopeasti ja halvalla – samalla kun studio sijoitti yli sata miljoonaa dollaria Las Vegasin MGM Grand Hotellin rakentamiseen. Aikataulua kiristettiin ja budjettia leikattiin. Lopulta kuvaukset venyivät 21 päivää yli suunnitellun, ja kustannukset paisuivat 1,6 miljoonaa dollaria yli alkuperäisten arvioiden.
Kuvauspaikaksi valittu Meksikon Durango tarjosi sopivan karut maisemat – mutta myös ongelmia. Paikalliset pölymyrskyt ja polttava kuumuus tekivät työolosuhteista uuvuttavat. Kaiken lisäksi yhdessä Panavision-kamerassa oli vika: sillä kuvatut otokset olivat oikeasta reunasta epätarkkoja, mikä teki materiaalista käyttökelvotonta. Studio oli aiemmin torjunut Peckinpahin pyynnön pitää kameramekaanikko varalla Durangossa. Koska kaikki filmi lähetettiin kehitykseen Los Angelesiin, kameraongelma huomattiin vasta viikkoja myöhemmin. Kun MGM lopulta lähetti mekaanikon paikalle, oli viallinen linssi jo vaihdettu – ja elokuva oli entistä pahemmin myöhässä ja yli budjetin.
Tuotantoa hankaloitti myös influenssa-aalto, joka iski näyttelijöihin ja työryhmään. Peckinpah itsekin sairastui kesken kuvausten ja palasi töihin entistä ärtyneempänä. Hän oli tunnettu tinkimättömästä tyylistään, mutta tällä kertaa runsas alkoholinkäyttö ja impulsiivinen työskentelytapa alkoivat hämärtää visioita. Yhteistyö käsikirjoittaja Rudy Wurlitzerin kanssa katkesi, kun Peckinpah alkoi improvisoida dialogia, jätti kohtauksia kuvaamatta ja vaihteli kohtausjärjestystä lennossa. Luovat erimielisyydet paisuivat henkilökohtaisiksi ristiriidoiksi.
Kun elokuva vihdoin valmistui, MGM vaati sen lyhentämistä. Yli kaksituntinen elokuva typistettiin 107 minuutin mittaiseksi, ja moni keskeinen kohtaus sekä tunnelmallinen yksityiskohta jäi lopullisesta versiosta pois. Peckinpah ei hyväksynyt lyhennettyä versiota – eikä tehnyt enää yhteistyötä studion kanssa.
Vasta vuosien kuluttua, ohjaajan kuoleman jälkeen, elokuva sai uuden elämän. Uudet versiot ja julkaisumuodot palauttivat siihen sitä syvyyttä, jonka alkuperäinen leikkaus oli vienyt. Tämän artikkelin aiemmassa osassa käsiteltiin vuoden 1988 Turner Preview Version sekä vuoden 2005 Special Edition, joka pohjautui Peckinpahin muistiinpanoihin ja hänen kollegoidensa näkemyksiin. Sittemmin elokuvasta on ilmestynyt kaksi uutta julkaisua – ja ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella myös alkuperäinen teatteriversio on jälleen saatavilla.
50-vuotisjuhlajulkaisu
Vuonna 2024 julkaistu 50th Anniversary Version (118 min) oli uusi yritys saada Pat Garrett & Billy the Kid näyttämään “lopulliselta”. Leikkauksesta vastasi Paul Seydor, joka on vuodesta 1986 lähtien toiminut elokuvien leikkaajana ja kirjoittanut teoksen Peckinpah: The Western Films (A Reconsideration). Seydor vastasi myös vuoden 2005 erikoisversiosta, mutta tällä kertaa hän teki yhteistyötä Roger Spottiswooden kanssa, joka toimi yhtenä alkuperäisen teatteriversion leikkaajista.
50-vuotisjuhlajulkaisu muistuttaa leikkaustyyliltään eniten vuoden 2005 Special Editionia, mutta sisältää siihen nähden muutamia olennaisia eroavaisuuksia.
Elokuvan alussa nähdään digitaalisesti muokattu vuosilukukorjaus: kohtaus, jonka aiemmissa versioissa on kerrottu sijoittuvan vuoteen 1909, on tässä muutettu vuodeksi 1908. Korjaus on perusteltu, sillä Pat Garrett kuoli todellisuudessa vuonna 1908.
Noin 85. minuutilla nähdään lähes kolmeminuuttinen kohtaus, jota ei ole mukana teatteri- eikä vuoden 2005 versiossa. Kohtauksessa Poe (John Beck) ajaa partaansa ja keskustelee muutaman miehen kanssa kysellen muun muassa Billyn olinpaikasta. Tunnelma kiristyy, ja Poe käsittelee kahta miestä kovakouraisesti.
Sen sijaan noin puolentoista tunnin kohdalla on tehty 90 sekunnin poisto: kyseessä on niin sanottu ”bordellikohtaus”, jossa Pat (James Coburn) ryhtyy seksipuuhiin useamman prostituoidun kanssa. Kohtaus sisältyy Preview-versioihin, mutta se on tässä juhlajulkaisussa jätetty pois.
Peckinpahin viimeinen versio
Pat Garrett & Billy the Kidistä esitettiin toukokuussa 1973 muutaman päivän sisällä kaksi ennakkonäytöstä. Jälkimmäinen niistä, joka tunnetaan nimellä Final Preview Cut, oli viimeinen versio, johon ohjaaja Sam Peckinpah osallistui suoraan. Näytöksen jälkeen studion johto vaati elokuvan huomattavaa lyhentämistä. Peckinpah tyrmäsi ehdotuksen, kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja lopetti työnsä leikkausprosessin parissa.
Laajasti levinneen huhun mukaan hänelle annettiin potkut, mutta Paul Seydorin ja Roger Spottiswooden mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Peckinpahilla olisi ollut täysi oikeus osallistua leikkaustyöhön edelleen, jos hän olisi niin halunnut.
Final Preview Cut (122 min) julkaistiin blu-raylla vuonna 2024. Version säilyminen on pitkälti Peckinpahin assistentin, Chalo Gonzálezin, ansiota – hän varasti filmikopion esityksen jälkeen projektiohuoneesta ja antoi sen Peckinpahille. Tämä säilytti kopiota varastossaan nimellä The Racquet Club ja näytti sitä ajoittain ystävilleen.
Kuvanlaadultaan Final-versiosta tehty blu-ray on yllättävän hyvä, vaikka kokonaisuus on hieman haalea ja mukana on muun muassa projektionisteille tarkoitetut kelanvaihtomerkit (ns. cigarette burns). Laatu on kuitenkin parempi kuin osaisi odottaa.
Tätä versiota on luontevinta verrata vuoden 1988 Turner Preview Versioniin, joka on Peckinpahin aiempi leikkaus. Eroja on vain kourallinen, mutta mukana on yksi kaikista muista versioista puuttuva eroottinen otos.
Merkittävin ero nähdään elokuvan 37. minuutin kohdalla: Pat ja hänen vaimonsa Ida (Aurora Clavel) keskustelevat suhteestaan. Ida syyttää Patia siitä, ettei tämä ole ollut hänen tukenaan sheriffin virkaan astuttuaan. Pat suuttuu, repii verhon alas ja poistuu Idan vähemmän rohkaisevan kommentin saattelemana. Tämä 2,5 minuutin kohtaus nähdään myös vuoden 2005 erikoisversiossa ja 50-vuotisjuhlajulkaisussa.
Tasan 100 minuutin kohdalla nähdään noin 10 sekunnin mittainen klippi, jota ei ole mukana muissa versioissa. Se sijoittuu pian Patin ja prostituoitujen välisen seksikohtauksen jälkeen: yksi naisista hyväilee toisen takamusta ja siirtää kätensä vartaloa pitkin tämän olkapäälle. Kohtaus on todennäköisesti jätetty pois virallisista julkaisuista sensuurisyistä.
Final-versiossa on myös yksi huomattava poisto. Kun Pat keskustelee Kip McKinneyn (Richard Jaeckel) kanssa saluunassa viskiä siemaillen, kohtaus päättyy siihen, kun Pat sanoo heidän kohtaavan Fort Sumnerissa muutakin kuin vanhoja karjavarkaita. Puuttumaan jää puolentoista minuutin osuus, jossa Kip kieltäytyy lähtemästä. Pat kuitenkin sanoo hänen olevan velkaa kyseisen reissun. Lähtiessään miehet jättävät taakseen saluunan omistajan, joka kiroilee heidän käytöstään ja toteaa vaihtavansa alaa.
Final Preview Cut on siis viimeinen versio, jossa näkyy Peckinpahin oma kädenjälki. Onko se paras? Siitä ei keskustelu tule loppumaan. Vaikka eroavaisuudet Turner Preview -versioon ovat vähäisiä, kyseessä on ehdottomasti katsomisen arvoinen kokonaisuus.
Niin, ja sitten on vielä olemassa Yhdysvaltain televisioversio, josta on poistettu väkivaltaa ja seksiä, mutta jossa on mukana pari ainutlaatuista kohtausta, joita ei nähdä muissa versioissa. Tätä versiota ei ole – ainakaan vielä – julkaistu kotiteatteriformaateissa, mutta sen kohtauksia voi katsoa saksalaisen Peckinpah’s West -blu-ray-kokoelman lisämateriaaleista.
Yksi elokuva – todella monta versiota: Pat Garrett & Billy the Kid on julkaisuhistorialtaan todellinen aarre kaikille, joita elokuvien tekoprosessi kiinnostaa. Oman lempiversion valitseminen voi olla hankalaa – mutta aiheesta käytävä keskustelu tuskin loppuu koskaan.
Ja hyvä niin.
Miten nähdä artikkelin versiot?
Paras tapa kokea sekä Hurja joukko että Pat Garrett & Billy the Kid on hankkia Plaion Picturesin vuoden 2025 blu-ray-julkaisu Peckinpah’s West. Se sisältää Hurjan joukon Director’s Cutin ja Roadshow-version. Settiin kuuluvat myös seuraavat versiot Pat Garrettista: teatteriversio, 1988 Turner Preview Version, 50th Anniversary Version ja Final Preview Cut.
Pat Garrett on julkaistu myös uhd:llä Criterion Collectionin toimesta vuonna 2024. Julkaisu sisältää sekä teatteriversion että 50th Anniversary Versionin (uhd & blu-ray) ja vuoden 1988 Turner Preview Versionin (blu-ray).
Mikään mainituista julkaisuista ei sisällä suomitekstejä.
Teksti: Tom Kajaslampi