Yksi elokuva, monta tarinaa – Ohjaajien alkuperäiset visiot: osa 1

Elokuvan lopullisesta julkaisuversiosta käydään usein kiistaa. Ei ole tavatonta, että esitykseen päätynyt raina ei ole sitä mitä ohjaaja lähti alun perin tekemään. Aina silloin tällöin katsojille avautuu kuitenkin mahdollisuus nähdä filmistä vaihtoehtoinen versio. Tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa kurkistamme ohjaajien alkuperäisiin visioihin.

18.8.2021 09:00

Elokuvan matka käsikirjoituksesta valkokankaalle on niin monitasoinen prosessi, että lopputulosta ei voi ennustaa. Valmiiseen julkaisuversioon eivät vaikuta ainoastaan budjetti ja muut tuotannolliset haasteet, vaan joskus erimielisyydet studion, tuottajien, ohjaajien ja jopa näyttelijöiden kesken repivät elokuvaa suuntaan jos toiseenkin. Oman lusikkansa soppaan tuovat etenkin isojen elokuvien testinäytökset, joissa yleisö kertoo mielipiteensä näkemästään; kommenttien perusteella tehdään jopa uusintakuvauksia dollareita miettivien studiopomojen pelästyttyä testiyleisön parjaamia kohtauksia.

Charlton Heston ja Janet Leigh Pahan kosketuksen teatteriversiossa.

Kun elokuva lopulta julkaistaan, on se mitä todennäköisimmin monien kompromissien summa. Siinä vaiheessa myös taiteellisuus on usein heitetty nurkkaan. Elokuvaharrastajien onneksi monista elokuvista on kuitenkin tullut markkinoille myös jonkinlainen erikoisversio: Director’s Cut, Extended Version, Special Edition, Unrated Version… Lisänimiä on useita.

Katsojan kannalta haasteellista on kuitenkin se, ettei aina voi tietää mitä versiota elokuvasta itse asiassa katsoo. Fyysisten tallenteiden kohdalla asia on helpompi, sillä yleensä levyjen kansikortissa on maininta mikäli kiekolla on joku erikoisversio. Toiset levyjulkaisut sisältävät jopa useampia versioita elokuvasta. Mutta esimerkiksi television ja striimipalvelujen tarjonnasta ei yleensä voi etukäteen arvata, mitä silmille syötetään.

Elokuvien erikoisversioista on paljon kerrottavaa, joten laitetaan juttusarja käyntiin keskittymällä aitoihin Director’s Cut -versioihin. Näistä julkaisuista voidaan siis sanoa, että ne ovat ohjaajiensa hyväksymiä.

Erikoisversioiden ensiaskeleet

Ensimmäinen titteli, jonka yhteydessä voitaisiin käyttää mainintaa Director’s Cut, on mykkäelokuvan mestarin Charlie Chaplinin vuoden 1942 uusintajulkaisu elokuvasta Kultakuume. Vuonna 1925 ensi-iltansa saanut elokuva kutitti luojaansa niin paljon, että hän halusi tehdä siitä uuden version uudelle katsojasukupolvelle. Vuonna 1942 elokuva palasi teattereihin versiona, johon Chaplin oli lisännyt kertojaäänen ja uuden musiikkitaustan. Lisäksi hän lyhensi elokuvaa yli vartilla poistaen jopa elokuvan viimeisen minuutin – ja sen mukana päätössuudelman!

Tämän 72-minuuttisen ”Director’s Cut” -version ilmestymisen myötä alkuperäinen puolitoistatuntinen mykkäversio katosi tyystin. Vuonna 2012 elokuvasta julkaistiin kuitenkin mahdollisimman paljon alkuperäistä versiota muistuttava 88-minuuttinen rekonstruktio. Ja hyvä niin, sillä alkuperäinen mykkäversio on itse asiassa tässä tapauksessa huomattavasti sydämellisempi kokemus.

Chaplin-faneille muuten tiedoksi: Nykyaika-mestariteoksen (1936) Yhdysvalloissa vuonna 1992 julkaistu laserdisc-painos sisältää siansaksaksi lauletussa Titine-kappaleessa ekstrasäkeistön. Kyseinen 33-sekuntinen hetki oli elokuvan alkuperäisjulkaisussa, mutta Chaplin poisti sen ennen 1950-luvun uusintaensi-iltaa. Laserdisc-julkaisun pohjana käytettiin masteria, jossa kyseinen kohtaus oli sattumalta vielä jäljellä. Tämä jos jokin on harvinainen alkuperäinen Director’s Cut -versio, sillä kaikki muut elokuvan tallennejulkaisut sisältävät 50-luvulla lyhennetyn version.

Maailman parhaaksi elokuvaksi tituleeratun Kansalainen Kanen (1941) ohjaaja Orson Welles joutui 1950-luvulla melkoiseen hullunmyllyyn tehdessään elokuvaa Pahan kosketus (1958). Kuvauksien jälkeisen pitkän leikkausprosessin aikana hänet niin sanotusti lukittiin editointihuoneen ulkopuolelle muiden leikkaajien jatkaessa töitä. Lopulta elokuvaan määrättiin lisäkohtauksia, jotka annettiin Harry Kellerin ohjattavaksi. Päätähdet Charlton Heston ja Janet Leigh kieltäytyivät aluksi uusista kuvauksista, mutta joutuivat antamaan periksi sopimuksen määrätessä heidät suostumaan niihin.

Welles työskenteli muiden projektien parissa samalla, kun studio muokkasi Pahan kosketusta. Hän kirjoitti joulukuussa 1957 esitetyn leikkausversion pohjalta 58-sivuisen muistion tarvituista muokkauksista.

Muistioon reagoitiin jonkin verran, mutta se ei tuottanut toivottua tulosta. Tammikuussa 1958 elokuvan 109-minuuttinen ennakkoesitys sai yleisöltä nyrpeän vastaanoton. Helmikuussa leffa sai ensi-iltansa yhdessä Rakkautta rantahuvilassa -elokuvan kanssa kaksoisnäytöksissä, joissa 96-minuuttinen Pahan kosketus esitettiin b-elokuvana. Kyseinen versio oli kaukana Wellesin näkemyksestä ja sisälsi useita Kellerin ohjaamia kohtauksia. Lisäksi elokuvan yli kolmeminuuttista yhtäjaksoista avausotosta häiritsivät Wellesin tahdon vastaiset alkutekstit ja taustalla soiva Henry Mancinin musiikki.

1970-luvulla alkoi kuitenkin tapahtua, kun elokuvan 109-minuuttinen ennakkonäytösversio löytyi vahingossa Universalin varastosta. Useiden mutkien jälkeen se päätyi 70-luvun puolivälin jälkeen teatterilevitykseen. Tuota versiota epäiltiin Director’s Cutiksi, mutta näin ei kuitenkaan ollut; kyseessähän oli keskeneräinen ennakkoversio. Joka tapauksessa tämä pitkä versio oli huomattavasti lähempänä Wellesin visiota kuin alkujaan teattereissa julkaistu.

1990-luvun lopussa Universal alkoi työstää elokuvan ”ohjaajan versiota” Wellesin vanhan muistion perusteella. 1998 elokuvateattereihin saapui rekonstruktoitu 111-minuuttinen versio. Vaikka kyseessä ei ole vuonna 1985 kuolleen ohjaajan lopullinen Director’s Cut, on se niin lähellä sitä, ettei nimityksen käyttäminen ole aivan väärin.

Elokuvan ulkomuodosta vielä sen verran, että Welles halusi kuvata Pahan kosketuksen 1.85:1-kuvasuhteessa. Studio kuitenkin pakotti häntä käyttämään suhdetta 1.37:1. Näin ollen vuosien saatossa on kiistelty kumpi olisi oikea tapa katsoa elokuva. Muutamat elokuvan blu-ray-julkaisut sisältävätkin tämän takia elokuvan molemmissa kuvasuhteissa.

Edelläkävijän verinen taisto

Sam Peckinpahin väkivaltaooppera Hurja joukko ratsasti ilmestymisvuonnaan 1969 valkokankaille useina erilaisina versioina. Vuoden 1995 uusintajulkaisun jälkeen elokuvasta on levitetty maailmanlaajuisesti 145-minuuttista Director’s Cut -remasterointia, mutta 60-luvun lopulla kyseinen versio nähtiin ainoastaan Euroopan elokuvateattereissa. Silloin siinä tosin oli levittäjän pyynnöstä väliaika, jota ei ole sen koommin enää nähty. USA:n ensi-iltaversio oli sen sijaan lyhennetty yhden pariminuuttisen flashback-kohtauksen verran, jonka Peckinpah suostui hampaat irvessä poistamaan. Tässä vaiheessa 143-minuuttinen elokuva oli studion mielestä vieläkin liian pitkä Amerikan markkinoille, ja sitä lyhennettiinkin ensi-illan jälkeen kahdeksan minuuttia lisää; kyseinen 135-minuuttinen versio tunnettiin pitkään ”USA-julkaisuna”, kunnes alkuperäisestä Director’s Cutista tehtiin elokuvan ainoa levitysversio.

Pat Garrett & Billy the Kid. Kris Kristofferson ja James Coburn.

Peckinpahin taistelu Director’s Cut -edelläkävijänä jatkui 1970-luvulla Pat Garrett & Billy the Kid -elokuvan parissa. Sen taistelun ohjaaja kuitenkin hävisi pahasti. Tilanne korjattiin vasta hänen kuolemansa (1984) jälkeen.

Pat Garrett & Billy the Kidin vuoden 1973 alkuperäinen 107-minuuttinen teatteriversio oli rajusti studion lyhentämä. Ohjaaja oli luonnollisesti leikkauksia vastaan mutta ei pystynyt vänkäämään oman näkemyksensä puolesta. Askel kohti Peckinpahin visiota otettiin vuonna 1988, jolloin julkaistiin 122-minuuttinen Turner Preview Version, josta käytettiin myös virheellisesti nimitystä Director’s Cut. Tämän useilla uusilla kohtauksilla varustetun erikoisversion yleisfiilis oli lähempänä Peckinpahin näkemystä kuin silvottu teatteriversio, mutta alan asiantuntijat tiesivät siinä olevista virheistä. Kaiken lisäksi kyseisestä julkaisusta puuttui kokonaan Bob Dylanin klassikkokappale Knockin’ on Heaven’s Door. Vasta vuonna 2005 julkaistiin jotain, jota kehtaisi sanoa Director’s Cutiksi. Uusi 116-minuuttinen versio toteutettiin ohjaajan muistiinpanojen ja kollegojen näkemyksien perusteella. Vuoden 1988-versioon nähden kerrontaa tiivistettiin, dialogia poistettiin ja lisättiin, kohtauksia leikattiin eri järjestykseen ja sekaan pääsi pari uuttakin hetkeä. Osa kohtauksista sisältää myös vähemmän editointeja luoden niistä rauhallisempia. Lisäksi Bob Dylanin kappale palautettiin ruotuun.

Ohjaajan tilinteko

Vähän tuoreempaa tuotantoa edustaa erittäin mielenkiintoinen Director’s Cut elokuvasta Payback – Tilinteko (1999). Studio piti elokuvaa liian kylmäkiskoisena ja massayleisöä varten epäkelpona, joten leffan tähti Mel Gibson otti kapulat käsiinsä. Alkuperäinen ohjaaja Brian Helgeland sai lähteä – aivan kuten elokuvan tuima yleisfiilis ja koiran kuoleminenkin. Päälle iskettiin Gibsonin kertojaääni, kauttaaltaan sininen värimaailma sekä täysin uusiksi kuvattu viimeinen kolmannes. Jopa elokuva ”pahis” vaihtui Sally Kellermanista Kris Kristoffersoniin. Alkuperäinen tiukka leikkaustyyli myös höllennettiin ja leffa julkaistiin 102-minuuttisena.

Helgelandilla kävi kuitenkin onni ja vuonna 2006 hän pääsi tasoittamaan puntit. 91-minuuttinen Payback – Straight Up: The Director’s Cut voidaan tiivistää sanomalla ”sama tarina, eri elokuva”. Kaikki edellisessä kappaleessa mainitut muutokset on palautettu ja lisäksi elokuvan soundtrack on monin osin erilainen. Mikä olennaisinta: tästä versiosta on kiltteys kaukana!

Yllä Paybackin teatteriversio, alla Director’s Cut.

Oli miten oli, leffafanien kannattaa katsoa Paybackin eri versiot putkeen. Kyseessä on nimittäin malliesimerkki siitä, miten paljon elokuva voi muuttua studion niin käskiessä.

Mutta… oliko ohjaaja oikeassa? Kumpi versio onkaan lopulta parempi?

Lopuksi vielä hauska trivia: elokuvateattereiden seiniä koristaneen mainosjulisteen kuva on itse asiassa leffan alkuperäisestä Helgelandin ohjaamasta lopusta. Kyseistä kohtausta ei siis silloisessa teatteriversiossa ollut laisinkaan.

Alalla on ohjaajia, joiden käsissä on syntynyt lukuisia erikoisversioita. Toisessa osassa tutustumme heistä muutamiin.

Teksti: Tom Kajaslampi

MITEN NÄHDÄ ARTIKKELIN ELOKUVAT?

Kultakuume: Warner Home Video julkaisi Suomessa kahden dvd:n setin, jossa elokuvan molemmat versiot. Soul Median julkaisema blu-ray/dvd-kombo sisältää vain vuoden 1942 version. Alkuperäinen 1925-versio on vuokrattavissa Blockbusterista ja SF Anytimesta, 1942-versio puolestaan iTunesista ja Rakuten TV:stä.

Pahan kosketus: Universal Picturesin Suomessa julkaisemat blu-ray- ja dvd-versiot sisältävät vuoden 1998 rekonstruktion. Saksan, Britannian ja USA:n blu-ray-setit sisältävät elokuvan kaikki kolme versiota. Striimipalveluista vuoden 1958 julkaisu on vuokrattavissa Blockbusterista ja iTunesista.

Hurja joukko: kaikki elokuvan nykyiset levitysversiot ovat Director’s Cut -versioita.

Pat Garrett & Billy the Kid: Warner Home Videon Suomessa julkaisema kahden dvd:n paketti sisältää vuosien 1988 ja 2005 erikoisversiot. Vuoden 2005-versio on saatavilla iTunesista.

Payback: Warner Home Video on julkaissut suomenkielisillä teksteillä varustetun blu-rayn, jolla on elokuvan molemmat versiot. Teatteriversio on vuokrattavissa iTunesista ja Rakuten TV:stä.

Artikkelissa mainitut pituudet tarkoittavat elokuvan alkuperäistä 24 kuvaa sekunnissa -esitysvauhtia. Suomalaisilla dvd-levyillä, televisiossa ja toisissa striimipalveluissa elokuvat ”pyörivät” 25 kuvan sekuntitahdilla, ja näin ollen kyseiset esitykset ovat muutaman minuutin lyhyempiä. Striimipalvelujen mainitut versiot perustuvat palvelujen antamiin pituustietoihin.

Lisää luettavaa