Pian valmistumisensa jälkeen elokuvantekijä Isaiah Saxon kohtasi taiteilijan todellisuuden. Sundance sanoi ei kiitos hänen päätöstyölyhärilleen, ja murtuneena hän vaelsi San Franciscon arkimaailmaan. 21-vuotias nuorukainen pyöritti videopuotia ja törmäsi kokoelmajulkaisuun, jolta alkoi ahmia Spike Jonzen, Michel Gondryn ja Chris Cunninghamin musiikkivideoita Aphex Twinistä Björkiin. Omalaatuiset visiot toimivat omissa maailmoissaan omalla unilogiikallaan.
– Ne osoittivat minulle uuden polun, päätin tehdä musiikkivideoita, Saxon hihkuu.
Tavalliselle katsojalle Jonze, Gondry ja Cunningham voivat olla outoja konstruktioissaan, mutta Saxonille ne kävivät täydellisesti järkeen.
– Opintoihini kuului kursseja käytännön efekteistä, piirtämisestä ja kuvanveistosta, joten kuvallinen ja veistoksellinen tekeminen oli tuttua. Elokuvan teko ei ole vain dialogin kirjoittamista ja näyttelijöiden kuvaamista. Siihen kuuluu myös maailman ja hahmojen luomista mitä erilaisimmin tekniikoin. Sen tekeminen ilman resursseja opetti paljon.
Saxon päätyikin tekemään kiehtovia musiikkivideoita Grizzly Bearille ja Björkille, mutta hän jatkoi myös lyhytelokuvien tekemistä. The Legend of Ochi -debyytti mahdollisti vihdoin mielikuvituksen lennon ja lapsenomaisen uteliaisuuden ja luovuuden sekä eklektisen maailmanrakentamisen isossa mittakaavassa.
Sano se sävelin
Saxonia oli jo pitkään kiinnostanut lapsen ja toiseuden välinen yhteys esimerkiksi hänen rakastamissaan elokuvissa E.T. ja Naapurini Totoro. Realistisemmin sama välittyi Ken Loachin Kes-elokuvan pojan ja haukan suhteesta sekä vuoden 1979 Mustasta orista. Saxon arvosti sen kuvausta ihmisen ja elämän kommunikoinnista ilman kieltä.
– Minua häiritsee luottamuksemme kieleen ensisijaisena kommunikointivälineenä. Minun on vaikea ilmaista itseäni sanallisesti, joten käytän musiikkia, kuvia, liikettä. Ne ovat primitiivisempiä ja siksi syvemmällä meissä kuin vasta myöhemmin kehittynyt kieli, Saxon analysoi.
– Kaikista töistäni välittyy ei-sanallinen kerronta ja maailman luominen. Jotain tapahtuu, kun hahmo astuu yksityiskohtaiseen ympäristöön, tunnetta ei tarvitse pukea sanoiksi. Sen tuntee, koska on heidän kanssaan samassa maailmassa. Oivalsin, että elokuvassa kahden eri lajin edustajat yrittäisivät kommunikoida musikaalisesti.
The Legend of Ochi -elokuvassa Yuri-tyttö tutustuu hocketiin, jossa melodia jakautuu kahdelle eri äänilähteelle. Saxon innostui konseptista sitä omissa töissään hyödyntäneen muusikkovaimonsa kautta. Yurin oma-alotteiseen maanpakoon lähtenyt äiti on tutkinut ochi-olentojen kommunikointitapaa vuosia, mutta Yurille laulaminen tulee luonnostaan, kun hän kohtaa haavoittuneen ochi-vauvan.
– Halusin keskiöön lapsen, joka tuntee, että kyky itseilmaisuun on surkastunut. Sulkeutuneen Yurin ainut ulospääsy on kuunnella rääkyvää metallimusiikkia. Sitten hän kohtaa eläimen, joka on kaikkea mitä ihmiset eivät ole: välitön, intuitiivinen ja vaistonvarainen. Ei manipuloiva ja ennakkosuunnitteleva kuten hänen isänsä.
Elokuvassa Saxon kertoo arkkityyppisen, muinaisen tarinan sankarin matkasta kohti tuntematonta johon yhdistyy kasarielokuvien E.T., Gremlins ja Arkajalat moderni nuorisovetoinen henki. Tuoreutta siihen tuo tapa, jolla Saxon herättää myyttiään ympäröivän maailman henkiin mukketeatterilla, todellisten lavasteiden käsinkosketeltavuudella sekä pikkutarkalla leikkauksella.
Maisemien maalailua
The Legend of Ochin kunnianhimoinen universumi näyttää suuremmalta kuin budjettinsa, jonka Saxon arvioi olleen lähellä kymmentä miljoonaa dollaria.
– En halua korostaa numeroita, koska kaikki investoivat verta, hikeä ja kyyneliä. Venytimme penniä, koska välitimme materiaalista. Yksityiskohtien hiomisessa oli kyse pakkomielteestämme tehdä elokuva.
Penniä venytti myös Saxonin käsityöläinen lähestymistapa elokuvaan.
– Minulle se tarkoittaa kirjoittamista, suunnittelemista, piirtämistä, veistämistä mutta tässä tapauksessa myös cgi:n ja visuaalisten efektien opiskelua ja niihin liittyvän ammattitaidon kunnioittamista.
Saxon halusi fantasiansa pohjautuvaan aitouteen ja realismiin. Se vaikutti myös Romanian valikoitumiseen kuvauspaikaksi.
– Tiesin haluavani kuvata syrjäisillä Karpaattien vuorilla Transylvaniassa, jossa kaupunkien ulkopuolella ajetaan hevoskärryillä ja ollaan yhteydessä maahan. Siellä on Euroopan koskemattomimpia metsiä, joissa karhut, ilvekset ja sudet vaeltavat. Se oli kuin aikamatka.
Saxon löysi kuvauspaikkoja, jotka vaativat hyvin vähän efektejä näyttääkseen myyttisiltä.
– Koska toteutimme kaiken käytännössä kameroiden edessä kolmanteen näytökseen asti, pystyimme lisäämään fantasiaelementtiä asteittain. Lopulta meillä on epätodellinen fantasiamaailma, joka perustuu kaikkeen aikaisemmin nähtyyn.
– Meidät pudotettiin keskelle jotain, jossa tuntui olevan yhdessä kuvittelemamme maailman dna:ta. Sillä oli hyvin vahva oma identiteetti, Emily Watson kuvailee.
Elokuvan ulkoasulle oli leimallista matte-teknologian käyttö.
– Käytännössä otetaan kuvia ja tehdään kollaasi, Saxon selittää. – Saadakseni elementit yhdistymään maalasin Photoshopilla kuvan päälle. Olen leikitellyt sillä 13-vuotiaasta ja se oli elimellinen osa estetiikkaa.
Käytännön rajoitusten sanelemana tutuksi tullut tekniikka tarkoitti, että Saxon maalasi elokuvan hypnoottisia visioita itse.
– Kun tuli jälkituotannon aika, minulla ei ollut varaa maksaa kenellekään sen tekemisestä, Saxon vähättelee. – Loin 200 mattemaalausta ennen kuin olin yhteydessä mahtavaan vfx-vastaavamme Grant Whiteen. Sen jälkeen sata ammattilaista yhdisti taustat haluamaksemme ulkoasuksi.
– Kuulun aikakauteen, jolloin piti olla luova ratkaisuissaan, ennen cgi:n tai ai:n kehittymistä. Viehätykseni käytönnön efekteihin, joita tukee stop motion -animaatio tai nukketeatteri liittyy yleisön kokemuksen hakkerointiin. Jos se ei aivan pysty päättelemään miten jokin on tehty, se toivottavasti tuntuu taianomaiselta.
Totta ja tarua
Saxon muistaa, kun hän luovan johtajan John Nolanin kanssa ensimmäistä kertaa testasi alkeellista vauva-ochi-prototyyppiä.
– Se oli vielä ilmeetöntä nahkaa metallisten ohjaussauvojen päällä, mutta heti kun aloimme liikutella sitä, tiesimme olevamme oikeilla jäljillä.
Hänen mielestään sliipatun cgi:n maailmassa käytännöllisten efektien epätäydellisyydet vain lisäävät fantasian viehättävyyttä. Siinä missä keskeinen vauva-ochi oli useamman siniasuisen operaattorin liikuttelema nukke, aikuiset olennot olivat näyttelijöitä, joiden asuja oli täydennetty pidemmillä raajoilla. Näin ollen Saxon käytti cgi:tä olennoissa mahdollisimman vähän. Suurimmaksi osaksi sitä käytettiin operoijien poistamiseen kuvasta.
– Lähi- ja puolilähikuvissa emme viilanneet nukkekäsittelijöiden ja pukeutuneiden näyttelijöiden suoritusta jälkikäteen. Puissa hyppeli cg-hahmoja, mutta lähikuvissa kasvoista käytimme sitä mitä kamera näki.
– Se on hauskin tapa tehdä elokuvaa, toteaa Yurin adoptioveli Petroa esittävä Finn Wolfhard. – Näytteleminen on parasta, kun vastassa on jotain todellista, ei vain green screenin edessä roikkuva tennispallo. Se saa tuntemaan, että on oikeasti eri maailmassa.
Eripurainen perhe
16-vuotias Helena Zengel esiintyi Tom Hanksin rinnalla Paul Greengrassin vuoden 2020 länkkärissä News of the World. Saxoniin teki kuitenkin vaikutuksen hänen aikaisempi roolinsa saksalaiselokuvassa System Crasher, ja hän tarjosi Zengelille Yurin roolia ilman koe-esiintymistä. He loivat lähes symbioottisen yhteistyön.
– Isaiahin kanssa työskentely oli toistemme opettamista. Tämä oli hänen ensimmäinen elokuvansa, joten olimme yhteisellä matkalla. Hän näytti miten halusi minun tekevän kohtauksen ja minä jaoin kokemuksiani aikaisemmista kuvauksista, Zengel kertoo.
– Helena ymmärsi millainen sisäänrakennettu tuska sisältyy yrityksiin ilmaista itseään ja miten epävarmalta kasvuvuosina tuntuu sanoa mitä ajattelee. Sen ohella hänen pystyi kuvastamaan helpotusta, joka syntyy eläimellisen olennon kanssa kommunikoinnista, Saxon kehuu.
Jo kirjoittaessaan Saxon tiesi haluavansa Yurin Maxim-isäksi Willem Dafoen. Maxim on omalaatuinen sekoitus militaarisuutta ja järjettömyyttä, jonka esikuvana olivat ”kovanaamaiset, surulliset isukkivalmentajat”, joita hän oli kohdannut nuorena jalkapalloilijana. Hän oli myös nähnyt materiaalia Itä-Ukrainalaisista lapsisotilaista, joita koulittiin alle kymmenvuotiainen hyperaggressivisissa ramboilutilaintessa.
– Se näytti aivan jalkapallojoukkueeltani aseilla ryyditettynä, Saxon toteaa lakonisesti.
Saxon lähetti käsikirjoituksen Dafoelle ja pari päivää myöhemmin näyttelijä, johon tekijän lyhytelokuvat olivat tehneet vaikutuksen, oli mukana kuvioissa.
– Ajattelin, että olisi kiinnostavaa nähdä niiden estetiikka siirrettynä pitkään elokuvaan, Dafoe perustelee. – Isaiah loi maailman joka ei ollut täysin luonnollinen mutta ei täyttä fantasiakaan. Pienimuotoisena käsityönä se ei tuntunut paisutellulta spektaakkelilta vaan nöyrältä vaikkakin kunnianhimoiselta luomukselta jo unohtuneelta aikakaudelta.
– Willem oli paras efektihahmomme, Saxon naureskelee. – Hän on vangitsevaa katsottavaa, hän pystyy olemaan niin monta asiaa yhtä aikaa: uhkaavasta ja kauhistuttavasta haavoittuvaan ja pöhköön.
Dafoen käsissä Maxim on rakastava isä, vaikka hänen jöröytensä ja jyrkkyytensä ajavat Yuria kohti yhteisönsä hylännyttä Dasha-äitiä. Saxon kuvaili alkeellisissa oloissa lampaita paimentavaa Dashaa Emily Watsonille sekoitukseksi Jane Goodallia ja Obiwan Kenobia. Watson tykästyi Dashan poikatyttömäisyyteen, jossa näki omaa lapsuuttaan.
– Käsikirjoitus sai tuntemaan jotain erilaista. Se on lasten fantasiaa, mutta se kertoo jostain villistä, vapaasta ja epätavallisesta, Watson muistelee.
Ensimmäistä elokuvaansa tekevälle Saxonille Watsonista muodostui lähes äitihahmo.
– Hän oli kuvauspaikalla tukea antava henkilö, joka uskoi minuun ja siihen mitä olin tekemässä. Tämä oli raskain urakka, johon olin ikinä ryhtynyt ja Emily oli koko sen ajan kuin kotisatama keskellä myrskyä.
Wolfhardin perheetön Petro yrittää saavuttaa kasvatti-isänsä hyväksynnän.
– Hän etsii kotia ja merkitystä. Helpoin tapa tehdä Maxim tyytyväiseksi on teeskennellä tiensä tämän sotilaaksi, joka hän vain ei oikeasti ole.
22-vuotiaalle näyttelijälle The Legend of Ochi oli pikakurssi elokuvan tekemiseen, sillä hän ryhtyi kuvaamaan omaa esikoistaan Hell of a Summer pian Ochin kuvausten päätyttyä.
– Hän oli upean utelias ja avoin yhteistyökuppani, joka tosin saattoi olla kiinnostuneempi ohjaamisesta kuin näyttelemisestä, Saxon pohtii. – Hän oli kiinnostunut tekniikoistani ja lähestymistavastani elokuvantekemiseen. Oli mukava saada sellainen pikkuvanha elokuvan ihmelapsi seuraksi kuvauspaikalle.
Toimitus Jouni Vikman. Kuvat ja haastattelut A24.
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.