Pitkän uran luonut ohjaaja Matti Kassila, 89, on ollut mukana Cannesin ja Berliinin kilpasarjoissa. Hän on voittanut seitsemän Jussi-palkintoa sekä elämäntyö-Jussin. Kassilan ohjaama Komisario Palmun erehdys valittiin viime vuonna kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Episodi tapasi Kassilan missäpä muualla kuin elokuvateatterissa.
Teksti: Jussi Huhtala
Kuva: Jana Blomqvist
Lasipalatsin Bio Rex on Matti Kassilalle tuttu paikka. Muun muassa kaikki hänen ohjaamansa Komisario Palmu -elokuvat saivat siellä ensi-iltansa.
Kaasua, komisario Palmu -elokuvan ensi-illassa vuonna 1961 oli mukana myös Palmu-tarinat luonut Mika Waltari, joka oli Kassilan mukaan tuolloin masentunut, koska kirjailijantyö ei sujunut.
– Waltari oli yrittänyt kirjoittaa Ihmiskunnan viholliset -romaania kaksi kesää eikä ollut saanut mitään paperille, Kassila kertoo.
Kaasua, komisario Palmu sai kirjailijan piristymään. Kassila muistaa huomanneensa miten Waltari nauroi elokuvan aikana ja ilahtui, kun yleisö taputti.
– Mika kääntyi meihin päin ja sanoi, että tämä oli hauska, minä olen hyvin virkistynyt, Kassila muistelee.
Tuottaja Mauno Mäkelä kysyi näytöksen jälkeen Waltarilta, haluaisiko tämä kirjoittaa vielä yhden Palmu-tarinan. Kahden viikon kuluttua Tähdet kertovat, komisario Palmu oli valmis.
– Se julkaistiin romaanina, ja minä tein siitä käsikirjoituksen. Sehän meni hyvin.
Neljästä Kassilan ohjaamasta Palmu-elokuvasta ensimmäinen on arvostetuin. Komisario Palmun erehdys (1960) nimettiin viimevuotisessa kriitikkoäänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Ohjaaja nostaa sen itsekin korkeimmalle.
– Komisario Palmun erehdys on juoneltaan ja henkilöhahmoiltaan paras. Se onnistui myös käsittelyltään. Siinä on visuaalisesti erinomaisesti onnistuneita kohtauksia.
Kassila kehitti Komisario Palmun erehdykseen omintakeisen rakenteen. Kerronnassa käytettiin suomalaisissa elokuvissa harvinaista takaumatekniikkaa. Hän oli elokuvan suhteen muutenkin erittäin kunnianhimoinen.
– Ajattelin että olkoon Waltarin kirjoittama, mutta elokuva on eri taidemuoto ja perustuu erilaisiin asioihin.
Kassila päätti käyttää Komisario Palmun erehdyksessä kaikki temput, jotka hän oli elokuvanteossa oppinut. Kassilalla oli sitä ennen takanaan peräti 17 pitkää elokuvaa, joten kokemusta olikin kertynyt.
Vuonna 1969 valmistunut Vodkaa, komisario Palmu poikkesi sarjasta. Värillisenä kuvattu ja muutenkin modernimpi Palmu-näkemys ei miellyttänyt yleisöä. Kassilankaan mielestä se ei ole yhtä hyvä kuin sarjan aiemmat elokuvat, mutta hän löytää siitäkin omat ansionsa.
– Se kuvaa omaa aikaansa ja televisiomiljöötä hyvin.
Helikopterit ja Yleisradion käytävien takaa-ajot tuovat mieleen myös 1960-luvun agenttiseikkailut.
– Kyllä se oli olevinaan Bond-parodiaakin, Kassila naurahtaa.
Kassila on ohjannut kaikkiaan 33 pitkää elokuvaa. Ensimmäinen valmistui vuonna jo 1949, jolloin Kassila oli 25-vuotias. Sitä ennen hän oli toiminut näyttelijäharjoittelijana Kansallisteatterissa.
Näytteleminen jäi, kun elokuvat alkoivat vetää puoleensa.
– Helsingissä oli mahtava elokuvatarjonta sodan jälkeen. Innostuin elokuvista suunnattomasti ja totesin, että tämä on minun alueeni.
Kassila pääsi mukaan Valentin Vaalan elokuvaan Niskavuoren nuori emäntä (1946), jossa hän toimi kuvaussihteerinä ja järjestäjänä. Vielä merkittävämmäksi oppi-isäksi osoittautui Edvin Laine, joka tutustutti Kassilan Suomen Filmiteollisuus -yhtiön karismaattiseen T.J. Särkkään.
– Edvin vei minut Särkän luokse ja sanoi, että tämä poika osaa.
Särkkä uskoi Lainetta ja antoi Kassilan ohjata ensin lyhytelokuvia. Puolen vuoden jälkeen Kassila nimitettiin Laineen apulaisohjaajaksi farssiin Aaltoska orkaniseeraa, joka ilmestyi vuonna 1949.
Laine käynnisti kuvaukset mutta jätti pian sen jälkeen Kassilan vastaamaan ohjaamisesta yksin. Kassila kertoo jälkeenpäin tajunneensa, että Laine ja Särkkä olivat sopineet asiasta. Kyseessä oli eräänlainen koulutustehtävä.
– Minut merkittiin apulaisohjaajaksi, vaikka ohjasin elokuvasta kolme neljäsosaa.
Seuraavaksi Särkkä antoi Kassilalle täyden ohjausvastuun komediassa Isäntä soittaa hanuria. Kassila alkoi ohjata elokuvia nopeaan tahtiin. Puolentoista vuoden sisällä teattereihin tuli neljä Kassilan ohjaustyötä.
Vuonna 1951 ilmestyneestä viidennestä elokuvasta tuli iso tapaus. Radio tekee murron keräsi mukavat katsojaluvut ja toi Kassilalle Jussi-palkinnot ohjauksesta ja käsikirjoituksesta.
Radio tekee murron muistuttaa 1940-luvun Hollywoodin rikoskomedioita, minkä Kassilakin myöntää mielellään.
– Yksi arvostelija kirjoitti, että Suomen Frank Capra on syntynyt. Capra teki hyviä jännityskomedioita.
Radio tekee murron poikkesi kotimaisen elokuvan valtavirrasta siinä, että se tapahtui urbaanissa ympäristössä, kun tuon ajan suuri yleisö suosi maaseudulla kuvattuja farsseja, joita tehtiin paljon.
Kassila on kotoisin Keuruulta Keski-Suomesta, mutta häntä luultiin helsinkiläiseksi, koska elokuvassa kuvataan Helsinkiä niin hyvin.
– Vastasin olevani maalaispoika ja katsovani Helsinkiä tuorein silmin.
Kuvaajana elokuvassa oli syntyperäinen helsinkiläinen Osmo Harkimo, joka teki Kassilan kanssa yhteistyötä monissa elokuvissa.
– Meillä oli esikuvana ulkokuvissa Carol Reedin Kolmas mies, joka on kuvattu Wienissä. Käytimme suuria valonheittäjiä.
Kassilan parhaissa elokuvissa on usein taustalla hyvä romaaniteksti. Nobel-kirjailija F.E. Sillanpään romaaniin perustuva Elokuu (1956) kertoo Toivo Mäkelän esittämästä kanavanvartijasta, joka pakenee todellisuutta alkoholiin ja korttipeliin.
– Se oli ensimmäinen filmi, jonka sain valmistella huolella, Kassila kertoo.
Kassila työskenteli tuohon aikaan Porin teatterin johtajana. Elokuvien teossa oli tauko, sillä hän oli joutunut riitoihin Särkän kanssa. Kassila joutui tekemään elokuvia pikavauhtia eikä pitänyt valmisteluaikaa riittävänä. Hän ehdotti Särkälle, että tuotantoja pitäisi suunnitella paremmin. Särkkä tyrmäsi ehdotuksen. Tuottajan mielestä ohjaajan ei tarvinnut pohtia sellaisia asioita.
– Minä suutuin ja lähdin Porin teatterin johtajaksi.
Toinen merkittävä suomalainen tuottaja halusi kuitenkin Kassilan talliinsa ja oli valmis antamaan enemmän valmisteluaikaa.
– Mauno Mäkelä soitti Poriin ja kysyi, että tulisitko tekemään meille filmin.
Kassila oli juuri löytänyt Sillanpään romaanin porilaisesta kirjakaupasta. Hän ilmoitti Mäkelälle tulevansa, jos saa filmata Elokuun. Tuottaja vastasi Kassilalle että ”saat tehdä ihan mitä tahansa kun tulet”.
– Harvoin ohjaajalle sanotaan tuolla lailla, Kassila hämmästelee.
Elokuu valittiin vuonna 1957 Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjaan, mikä on suomalaiselle elokuvalle harvinainen saavutus. Palkintoja ei tullut, mutta taso olikin kova. Muita kilpasarjan ohjaajia olivat tuona vuonna muun muassa William Wyler, Ingmar Bergman ja Federico Fellini.
– Kaikki muut olivat maailmankuuluja ohjaajia paitsi minä, Kassila naurahtaa.
Yli kolmekymmentä vuotta Elokuun jälkeen ilmestynyt toinen Sillanpää-filmatisointi Ihmiselon ihanuus ja kurjuus herätti puolestaan huomiota Rouenin pohjoismaisten elokuvien festivaalilla Ranskassa vuonna 1989.
Kassila joutui palaamaan festivaalin viimeisenä päivänä aikaisin Suomeen, kun illalla oli palkintojenjako. Sitä ennen hän oli kuullut hotellin aulassa huhun, että Ihmiselon ihanuus ja kurjuus olisi voittamassa jonkin palkinnon.
– Sanoin siellä oleville suomalaisille, että ottakaa palkinto vastaan ja kiittäkää.
Kassila kuuli kotona radiosta, että Ihmiselon ihanuus ja kurjuus oli voittanut koko festivaalin pääpalkinnon. Lisäksi elokuva sai yleisöpalkinnon ja Lasse Pöysti palkittiin festivaalin parhaana miesnäyttelijänä.
Elokuvien tuotanto on kehittynyt valtavasti 1950-luvun ajoista, mutta yhtään nopeammin niitä ei tehdä – itse asiassa päinvastoin.
Kassila ohjasi pitkään pari elokuvaa vuodessa. Jo ensimmäinen varsinainen ohjaustyö Isäntä soittaa hanuria tehtiin pikavauhtia. Särkkä määräsi Kassilan uusiin kuvauksiin heti, kun apulaisohjaajan pesti Aaltoska orkaniseeraa -elokuvassa oli ohi. Särkkä oli studiolla vastassa ja käski lähtemään kuvaaja Harkimon kanssa saman tien Lopelle.
– Yön selkään lähdettiin. Särkkä huusi perään, että ensi-ilta on sitten elokuun 12. päivä. Silloin oli heinäkuun ensimmäinen vuonna 1949.
Kassilan mukaan noin nopea aikataulu oli mahdollinen, koska Suomen Filmiteollisuus oli nimensä mukaisesti suuri organisaatio. Ohjaajat tekivät työtään freelancereina, mutta kuvaajia ja muita elokuva-alan ihmisiä työskenteli vakituisesti iso joukko, joten tuotannot saatiin polkaistua nopeasti käyntiin. Kassila muistelee, että SF:llä oli kaksi omaa kuvausstudiota, lavastusverstas ja hyvin varustettu rekvisiittavarasto.
– Se oli täyden palvelun talo. Kahta filmiä pystyi tekemään sisällä samanaikaisesti, ja kesän aikana kaksi filmiä lähti ulos.
Kassila kertoo, että vaikka elokuvia tehtiin liukahihnatuotantona, talossa oli innostunut henki. Särkkä oli hänen mukaansa reilu mies, eikä häntä ei voinut huijata.
– Särkällä oli hyvä nenä. Aina kun tapahtui jotakin kiinnostavaa, josta kerrottiin radiossa, hän nappasi heti aiheen.
Hyvä elokuva lähtee Kassilan mukaan aina käsikirjoituksesta. Kassila sanoo laatineensa aina käsikirjoituksen elokuviinsa itse, oli sitten pohjana romaani, kuunnelma tai alkuperäinen tarina.
– Luotin ensivaikutelmaan. Loin filmin käsikirjoitusvaiheessa ja sijoitin samalla tärkeimmät näyttelijät. Kirjoitin Jopi Rinteelle, Tauno Palolle tai Ansa Ikoselle.
Hän ottaa esimerkiksi Billy Wilderin, joka aloitti käsikirjoittajana Saksassa ja siirtyi myöhemmin menestyksekkääksi Hollywood-ohjaajaksi.
– Wilder sanoi että elokuvatyöstä on 80 prosenttia käsikirjoitustyötä.
Kassila kertoo anekdootin siitä, kun Wilder teki elokuvaa Yks’ kaks’ kolme. Näyttelijä Horst Buccholz lausui kuvauksissa sanan, joka puuttui käsikirjoituksesta.
– Wilder huusi ”Poikki! Horst, jos minä olisin tarkoittanut, että sinä sanot ’well’, niin minä olisin kirjoittanut sen siihen.”
Kassila ei ole ohjannut elokuvia enää pariinkymmeneen vuoteen, mutta ura on jatkunut kirjailijana. Hän on kirjoittanut muun muassa romaanin Isä, poika ja Kekkonen (2000) sekä useita elokuva-aiheisia teoksia.
Kassila on julkisesti kritisoinut suomalaisten elokuvien käsikirjoitusten nykytasoa. Ratkaisuksi hän on ehdottanut, että Suomessa otettaisiin käyttöön Hollywoodista tuttu script doctor -menetelmä, jossa kokeneet kirjoittamisen ammattilaiset kommentoivat käsikirjoitusta.
– Minä pistin kymmenkunta nimeä listalle. Kokenut ihminen näkee heti mitä kannattaa kehittää. Se olisi halpa systeemi.
Kassila selvästi toivoo, että häntä kuunneltaisiin ja hänen kokemustaan käytettäisiin hyväksi. Ikää on jo 89 vuotta, mutta intohimo elokuvaan on säilynyt vahvana.