R.L. Stinen nuorille aikuisille suunnatut romaanit ovat olleet suosittuja Yhdysvalloissa jo vuosia. Alunperin 20th Century Foxille suunniteltu korkean ikärajan leffatrilogia halusi ottaa mallia Scream-elokuvasarjasta, ja etenkin vuoteen 1994 sijoittuva ensimmäinen elokuva sitä aika lailla onkin. Pelkästään alkukohtaus tuo erehdyttävästi mieleen Drew Barrymoren legendaarisen avauksen Screamissa. Fear Streetissä kohtalokasta ensimmäistä uhria näyttelee Ethan Hawken ja Uma Thurmanin tytär Maya Hawke.
Informatiivisessa alkutekstiosiossa saammekin pian tietää, että aiemmin mainittu ei todellakaan ollut ensimmäinen uhri vaan jatkumoa kiroukselle, joka vaivaa Amerikan murhapääkaupungiksi nimettyä Shadysidea.
Ohion fiktiivisessä Shadysidessa raakoja murhia on tapahtunut tasaiseen tahtiin jo yli 300 vuotta ja kaikki näyttäisi johtuvan noidaksi syytetystä Sarah Fieristä, joka hirtettin vuonna 1666. Se kerrotaan jo ensimmäisen elokuvan alussa, mutta matka lopulliseen ratkaisuun on pitkä, sillä kaikki kolme leffaa ovat liki kaksituntisia, ja kokonaisuus olisikin ehkä paremmin toiminut tv-sarjana. Netflix oli kuitenkin elokuvatrilogian kannalla, ja osat julkaistiin viikon välein suoratoistossa. Tosin Netflixillä on myös sellainen paha taipumus, että sarjoja venytetään liiaksi, ja tämäkin olisi ollut varmaan kymmentuntinen kokonaisuus nykyisen kuuden tunnin sijaan.
Ensimmäinen osa muuntuu Scream-säikyttelystä nopeasti mysteeriksi, jossa joukko teinejä haluaa selvittää murhasarjan alkuperän, ja se alkaa tyylillisesti muistuttaa jopa kasarihittiä Arkajalat. Mistään lastenleffoista ei ole kuitenkaan kyse, vaan ruudulla nähtävät murhat ovat kekseliäitä ja äärimmäisen brutaaleja. Mainittakoon vielä, että naapurikaupunki Sunnyvale on ehkäpä Amerikan turvallisin kaupunki, ja tähänkin kontrastiin saaamme lopulta selvyyttä. 90-luvusta tehdään myös pilkkaa tämän päivän katsojille mm. internetin alkukankeudesta ehkä liiankin alleviivaavasti.
Jos ensimmäinen osa oli raaka, niin kakkososa väkivaltaa vasta näyttääkin. Menemme ajassa taaksepäin vuoteen 1978, ja tarinallisesti se muistuttaa paljolti Perjantai 13. -kauhusarjaa eikä vähiten siksi, että lokaationa on nuorten kesäleiri, jossa huppupäinen kirvesmies lahtaa jengiä oikealta ja vasemmalta. Leffa on kolmikon heikoin, sillä se ei ole kovinkaan pelottava siitäkään huolimatta, että aineksia olisi ollut vaikka minkälaiseen slasheriin. Joka tapauksessa säännöt ovat paljolti samoja. Tässäkin elokuvassa seksi ja tajuntaa laajentavat huumausaineet eivät tiedä hyvää.
Kaikki kolme elokuvaa on käsikirjoittanut ja ohjannut Leigh Janiak, jonka aiempiin töihin lukeutuu myös – yllätys yllätys – Scream-televisiosarjan pari episodia. Alunperin Janiakin ei pitänyt ohjata Fear Streetin vuoteen 1666 sijoittuvaa kolmatta osaa, jonka puolivälissä nähdään kaiken aiemmin nähdyn rajusti kyseenalaistava käänne. Kolmas elokuva on heittämällä paras Fear Street, ja muuten niin tönköt näyttelijätkin tuntuvat olevan osaavampia tällä kertaa. Historiallisesti vuosi 1666 on hieman liian varhainen tietyille elokuvan tapahtumille, mutta tekijät ovat ehdottomasti halunneet käyttää pedon lukua nimessä.
Homoseksuaalisuus on myös vahvasti esillä, ja on selvää, että 1600-luvun puritaanien keskuudessa se on ollut jotain aivan saatanallista kun taas 90-luvulla selvästi vapaampaa, mutta silloinkin vain varjo siitä miten se nähdään tänä päivänä. Suvaitsevaisuus on ottanut vuosien saatossa isoja harppauksia kohti parempaa.
Lavastuksen ja puvustuksen lisäksi myös musiikkibudjetti on ollut huikea. Kahdessa ensimmäisessä osassa kuullaan biisejä niin paljon (mm. Nine Inch Nails, Radiohead, Alice Cooper), että Netflix ei ole ilmeisesti välittänyt hintalapusta lainkaan. Tietenkin kolmannessa osassa on tarinan puitteissakin säästetty ja elokuvasäveltäjät (mm. Marco Beltrami) ovat kirjoittaneet siihenkin ihan pätevää leffamusiikkia.
Tero Heikkinen
Osa 1: 1994 ★★★
Osa 2: 1978 ★★
Osa 3: 1666 ★★★★