Episodi keskusteli Nikolaj Coster-Waldaun kanssa hänen uudesta elokuvastaan, nuoruuden ylimielisyydestä ja Jaime Lannisterin perheasioista. Yritämme parhaamme mukaan uskoa, että hän edelleen käyttää julkisia liikennevälineita vaikka hänet on julistettu seksikkäimmäksi elossa olevaksi mieheksi.
Teksti Marta Bałaga, San Sebastian
Sitä näkyä ei ihan heti unohda – maailman kuuluisin Kuninkaansurmaaja siemailee teetä pienestä posliinikupista ja varmasti ojentaa pikkurilliään hetkellä minllä hyvänsä. Tältä Liisasta varmaan tuntui, kun hän kohtasi Hullun Hatuntekijän. Jos tämä olisi ollut lähes kaksimetrinen tanskalainen matkalla kansainväliseen supertähteyteen.
Kun tapaamme San Sebastianissa, Nikolaj Coster-Waldau – joka tällä kertaa silmiinpistävästi (ja valitettavasti) pidättäytyy lasten ikkunasta heittämisestä – ei tunnu huomaavan, että hotellin ovat piirittäneet hyökkäysvalmiit fanit, jotka epätoivoisesti yrittävät nähdä vilauksen Westerosin kauneimmasta miehestä. On vaikea kuvitella, että Game of Thronesin sijaan hän oli vähällä päätyä John Carteriin, floppiin, joka lähes tuhosi studion ja muutti Taylor Kitschin nousevasta kyvystä entiseksi tähdeksi.
Oscar-voittaja Susanne Bierin ohjaama Toinen mahdollisuus on tärkeä askel näyttelijälle, joka teroitti hampaitaan pikkurooleissa isoissa Hollywood-tuotannoissa kuten Isku Mogadishuun ja The Kingdom of Heaven. Hän tuskin katsoo taaksepäin saatuaan mehukkaan roolin etsivä Andreasina, jonka näennäisen täydellinen elämä hajoaa, kun hän löytää kammottavalla tavalla laiminlyödyn, omassa ulosteessaan makaavan vauvan ratsiassa entisen linnakundin asuntoon. Ja miksi katsoisi? Toimittaja Per Juul Carlsenin mukaan hänellä on kaikkea mitä hienoon uraan tarvitaan: tukka, hymy, leuka, silmät, herkkyys. Ja hän osaa järjestää teekutsut!
Susanne Bier on sanonut halunneensa rikkoa rajoja elokuvallaan. Häiritsivätkö sen jotkut elementit sinua?
Kyllä – olen itsekin isä. Mutta teen mitä vain, kun käsikirjoitus on näin hyvä. Kaikki on kiinni tarinasta. Pidin kuinka siinä sukellettiin perustavaa laatua oleviin moraalisiin ongelmiin. Se on kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Navigoidessamme elämän läpi laitamme ihmisiä laatikoihin. Tiedät, että olen tanskalainen, joten sinulla on käsitys siitä millainen minun pitäisi olla. Entä suomalaiset?
He asuvat metsässä, juovat ja silloin tällöin ampuvat itseään päähän?
Huomaatko? Teemme sitä koko ajan, sille ei voi mitään. Se on normi, mutta siitä tulee ongelma, kun yleistämme maailmanlaajuisesti ja teemme päätöksiä ennakkoluulojen ja päässämme olevien mielikuvien perusteella. Sillä voi olla vakavia seurauksia, myös arkielämässä. Välillä tuntee menettävänsä jotain – miksi en puhu vieruskaverilleni bussissa?
On kyse valinnoista.
Valinnoista mutta myös pelosta. Siksi pidän Suzannen elokuvista. Yhdessä käsikirjoittaja Anders Thomas Jensenin kanssa hän heittää näitä kysymyksiä vasten kasvojamme. Samalla hän on hyvä pitämään jännitystä yllä.
Elokuva on yllättävä, koska siinä odottaa tiettyjä asioita tapahtuvaksi, ja niin ei käykään.
Kyllä, yllätyin lukiessani sitä. Andreas on hyvä ihminen. Hän haluaa tehdä oikein, joten häneen samastuu, ja sitten tulee mutkia matkaan ja se särkee sydämen. Mutta toisaalta se tuntuu täysin mahdolliselta, ja matkan varrelle ripotellut johtolangat alkaa ymmärtää. Erityisesti mitä tulee hänen vaimoonsa. Alussa näemme hänet lattialla makaamassa ja tiedämme jotain olevan menossa pahasti pieleen.
Bier sanoi halunneensa sinut alusta pitäen, koska kaikki voivat uskoa sinun olevan täydellinen ihminen, mutta toisaalta sinussa näkee pimeyttä, jonka voisit halutessasi päästää valloilleen.
Susanne puhuu tuollaisia vain lehdistötilaisuuksissa (naurua). Alkukohtaus on mielestäni tärkeä, kun Andreas näkee vauvan. Yleisölle se on järkyttävää, ja kaikki haluavat, että vauva viedään sieltä pois. Se on hyvin graafinen ja mielestäni oikea valinta, koska se saa hyväksymään sitä seuraavat tapahtumat. Suzanne on hyvä ja luottaa näyttelijöihinsä. Hän antaa kokeilla ja seurata vaistoja. Pidän henkilökeskeisistä projekteista, haluaisin keskittyä niihin. Kuka tietää, haluaisin ehkä kokeilla ohjaamistakin. Olen työskennellyt niin monien hienojen ohjaajien kanssa, että minulla on käsitystä siitä mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä.
Urasi on poikkeuksellinen, tanskalaisnäyttelijä, joka päätyi moniin amerikkalaistuotantoihin.
Niin kai sitten. Aloitin 22-vuotiaana, olin juuri päättänyt opinnot ja ensimmäisestä elokuvastani Yövartija tuli iso hitti. Hain jo silloin englantilaisiin kouluihin. Minulla oli unelma, usko siitä, että jos ruotsalaisnäyttelijät onnistuvat, niin minäkin pystyn siihen. Ja olin myös nuori ja etsin seikkailua . Ehkä mukana oli myös nuoruuden ylimielisyyttä – ensimmäinen leffani oli maailman isoin hitti, joten… rasti ruutuun. Kuulostaa hölmöltä, mutta ylimielisyys voi olla hyvästäkin. Jos en olisi ollut niin naiivi, en ehkä olisi uskaltanut yrittää.
Välillä kuvitellaan, että olet myöhäinen menestyjä à la Clooney, mutta sehän ei ole totta.
Olen kiitollinen, etten ole kukaan Game of Thronesin nuorista. Ensinnäkin on hyvä olla aikuinen, jolla on kokemusta näyttelijän elämästä, ennen kuin jotain sellaista tapahtuu, koska se… ei ole normaalia. He vielä yllättyvät, kun heidän ensimmäinen työnsä on isoin tv-show ikinä, jos kuvittelevat kaiken myöhemmin yltävän sille tasolle. Niin ei tapahdu.
Sinun pitäisi neuvoa heitä.
Mutta sitä ei vaan voi tehdä. Heidän on koettava se itse. Ja kuka tietää, ehkä kaikki mitä he tekevät on massiivista. Mutta tällainen valokeila, kun ei vielä tiedä mitä tekee ja on tehnyt vain yhden jutun… Niin minulle kävi Tanskassa ja oli hyvä päästä pois. Hyväksi näyttelijäksi tullaan ajan kanssa.
Ja pikkurooleissa näytteleminen auttoi siinä?
Uskon oppineeni sivurooleissa enemmän kuin missään muualla. Kun on vain kolmessa, neljässä kohtauksessa, koko hahmon on oltava valmis ja kyettävä välittömästi esittämään mistä siinä on kyse. On muistettava, että itse asiassa kertoo päähahmon tarinaa. Myös huonoista elokuvista oppii. Olen tehnyt koko joukon Euro-roskaa, joiden kuvaaminen oli hauskaa, mutta ne eivät olleet mitään mestariteoksia. Niistä oppiminen on oleellista. Kuulostaa kliseeltä, mutta en vaihtaisi päivääkään. Myöhäinenkin menestys sopii minulle.
GoT:ssa saat vihdoin aikaa rakentaa hahmoasi – ja hän tosiaan kehittyy. Aluksi Jaime vaikuttaa vain pahikselta.
Kyllä, tiesin heti, että Jaime on mahtava hahmo. Tällaisessa show’ssa upeinta on juuri käytettävissä oleva aika. Kaikkea ei tarvitse näyttää kerralla. Siihen ei väsy, koska tarinoita on niin paljon. On myös ylellistä, että kuvaamme vain viisi kuukautta, joten ehdin tehdä muutakin ja olla taas innoissani, kun jatkamme. Sydämeltään Game of Thrones on henkilötarinoiden kokoelma. Rakastan Jamieta, hän on niin monimutkainen. Hänen kokemuksiinsa voi samastua – kuten väärään ihmiseen rakastumiseen. Ja kaikilla on ongelmia vanhempien kanssa.
Toivottavasti ei niin äärimmäisiä!
Siinä maailmassa kaikki äärimmäistä. Jaimen on elettävä sen kanssa, että hänen pahamaineisuutensa kulkee hänen edellään. Kaikki kuvittelevat tuntevansa hänet, eikä hän tunnista itseään niistä mielikuvista. Se on kiinnostavaa – hän taistelee jatkuvasti ihmisten ennakkokäsityksiä vastaan.
Olit kuulemma iloinen, kun Jaime menetti kätensä.
Se oli upeaa. Hänen kätensä määrittelee hänet ja sen menettäminen – mikä upea este. Seuraavaksi olen kuin Monty Pythonin hullun maailman Musta Ritari. Minulta katkotaan kädet ja jalat, ja minä vain huudan: ”Pelkkä lihashaava, tule takaisin, pelkuri!”
Ennen kuin Coster-Waldau poistuu huoneesta, on pakko kysyä koko haastattelun ajan häirinnyt asia: mikä on tanskalaisia koskeva yleinen ennakkokäsitys.
– Etkö todellakaan tiedä? Coster-Waldau nauraa. – Olemme maailman onnellisimpia ihmisiä!