Onko tässä vuoden säväyttävin elokuva? Zoe Saldaña, Karla Sofia Gascón ja Selena Gomez muodostavat oudon kolmikon

Joskus sitä menee katsomaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään etukäteen, mutta kaikki menee hyvin. Joskus taas menee katsomaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään etukäteen ja alkaa nauraa hillittömästi laululle vaginoplastiasta. Tervetuloa Emilia Pérezin eriskummalliseen maailmaan. Takaan, että toista sen tapaista elokuvaa et taatusti näe pitkään aikaan.

21.1.2025 08:00

Rehellisesti puhuen, olisihan minun pitänyt osata varautua – eihän ranskalaisohjaaja Jacques Audiard ole tehnyt niin sanottua normaalia elokuvaa koko 72-vuotiaan elämänsä aikana. Eikä hän todellakaan ole kuvannut samaa tarinaa kahteen otteeseen.

Audieard tekee tasan sitä mitä haluaa. Se oli selvää jo hänen kansainvälisestä läpimurrostaan, vuoden 2005 elokuvasta Kun sydän lakkaa lyömästä (jossa alamaailman kasvatti haluaa pianistiksi) alkaen. Meno jatkui vuoden 2012 Luihin ja ytimiin -elokuvalla (jossa mies rakastuu molemmat jalkansa järkyttävässä onnettomuudessa menettäneeseen naiseen), Cannesin Kultaisen palmun vuonna 2015 hieman yllättäenkin voittaneella Dheepanilla (jossa tamilipakolaiset yrittävät luoda itselleen uuden elämän Ranskassa) ja vuoden 2018 Sistersin veljeksillä (joka on länkkäri cowboysta, jotka oppivat harjaamaan hampaansa). Eikä pidä unohtaa miehen ehkä arvostetuinta elokuvaa, vuoden 2009 rujoa vankiladraamaa Profeetta sekä hänen edellistään, vuonna 2021 ilmestynyt Pariisi, 13. kaupunginosa -elokuvaa, joka oli taiteellinen ja romanttinen draamakomedia pariisilaislähiön nuorista aikuisista.

Telepatiaa

Tällä kertaa Audiard halusi kertoa väkivaltaisen meksikolaisen huumerkartellin johtajasta, joka haluaa korjata sukupuolensa naiseksi. Laulujen säestyksellä.

– Itse ajattelin sitä oopperana, Audiard kertoi keväällä Cannesissa.

Hyvästi Madama Butterfly, tervetuloa Madama Pérez.

– Ensimmäisellä koronasululla oli sittenkin todellinen tarkoitus. Luin sen aikana Boris Razonin romaanin Ècoute, ja siinä oli mukana huumeiden toimittaja, joka halusi korjata sukupuolensa miehestä naiseksi. Hahmoa ja hänen tarinaansa ei kirjassa kehitelty sen pitemmälle, joten minä päätin tehdä sen.

Emilia Pérezin tähtinä nähtävät Zoe Saldaña, Karla Sofia Gascón ja Selena Gomez muodostavat oudon kolmikon, joiden hahmot sekaantuvat loputtomien valheiden verkkoon. Saldaña esittää Ritaa, kunnianhimoista asianajajaa, jonka edellä mainittu rikollispomo palkkaa palvelukseensa. Gomez on konnan huomiota vaille jäävä vaimo. He käyvät elokuvassa läpi paljon rankkojakin asioita, mutta ei nyt Cannesissa. Nyt he ovat selvästi pitämässä hauskaa.

Karla Sofía Gascón ja Zoe Saldaña.

– Tällaiseen elokuvaan ryhtyminen edellyttää, että on edes vähän niin kuin Jacques, hän on vähän hullu. Hän on mielipuolinen! Me olemme myös joukko luovia ihmisiä, ja meitä yhdistää rakkaus siihen mitä teemme ja erityisesti elokuvaan. Vaikeinta ei ollut päästä sisälle elokuvaan. Vaikeinta oli päästä siitä ulos, hehkuttaa Gascón, joka esittää gangsteripomo Manitasia ja muutamaa operaatiota myöhemmin Emilia Péreziä.

– Minulta meni pari kuukautta jo siihen, että yritin vakuuttaa itselleni pystyväni esittämään näitä kahta hahmoa. Meidän oli tutkittava, millaisia he olisivat erillisinä hahmoina ja sitten yhdistää heidät samaan ihmiseen. Minun kannaltani Jacques on maailman paras ohjaaja. Hän sallii meidän tuntea asioita. Kun käsikirjoitus ojennettiin minulle, muistan ajatelleeni: ”Mitä ihmettä tämä on?! Tämähän on espanjankielinen musikaali – eikä Audiard edes puhu espanjaa. Ilmeisesti meidän on tarkoitus ymmärtää toisiamme telepaattisesti.”

Kauheutta ja kauneutta

Koska me toimittajat emme ole telepaatikkoja, Audiard saa luvan vastata muutamiin kysymyksiimme. Ensinnäkin, miksi hän halusi sijoittaa elokuvansa Meksikoon?

– Jokin Meksikossa järkyttää minua syvästi. Kaikki ne kadonneiden ihmisten tapaukset, naisiin kohdistuvat murhat. Siellä on kokonaisia alueita, joille ei voi mennä, se olisi liian vaarallista. Halusin tehdä musikaalin, halusin ihmisten laulavan ja tanssivan, joten miksi en upottaisi sitä traagiseen taustaan? Audiard selittää ja jatkaa:

Emilia Pérez ei ole mikään dokumentti, mutta luen meksikolaista kirjallisuutta ja kuuntelen meksikolaista musiikkia. Minulla on hyvin runollinen suhde maan kanssa. Meksikoon liittyy jotain skitsofreenistä, mikä minun silmissäni on hyvin romanttista.

Yksi hänen näyttelijättäristään, Meksikon oma Adriana Paz jakaa ohjaajansa näkemyksen maastaan.

– Joka ikinen päivä on elettävä pelon vallassa. Illalla ja yöllä ei voi mennä ulos. On oltava jatkuvasti varovainen ja lapsienkin turvallisuus on otettava huomioon. Heitä joutuu koko ajan valmistelemaan tätä todellisuutta varten. Mutta samalla Meksiko on myös valtavan kaunis maa, ja sen Jacqueskin näyttää. Asioilla on tuskallinen puolensa, mutta elokuvassa kaikki on esitetty niin mahtavalla tavalla.

Maailmasta parempi paikka

Jos Gascónia on uskominen, elokuvassa on myös ”toivon sanoma”. Ei vain Meksikolle vaan muullekin maailmalle.

– Voimme muuttua ja tulla paremmiksi ihmisiksi, ja se on kaikkein tärkeintä. Silloinkin, kun asiat ovat huonoimmillaan, meillä on aina mahdollisuus muuttaa niitä. Sillä on eniten merkitystä. Mitä tämä hahmo merkitsee minulle henkilökohtaisesti? Haluaisin hänen kauttaan lähettää viestin kaikille näyttelijöille. Minulla on niin paljon ystäviä, niin miehiä kuin naisia, jotka työskentelevät pienissä teattereissa ja kulkevat koe-esiintymisestä toiseen. Haluaisin sanoa, että koskaan ei kannata luovuttaa. Minäkin olen jo 52-vuotias, ja tässä sitä ollaan, Gascón hehkuttaa.

– Mitä tulee muihin transihmisiin, viesti on itsestään selvä. Transihmiset ovat pilkan ja väkivallan kohteita vain koska he ovat olemassa. Mutta heihin pitäisi suhtautua ja heitä tulisi kohdella kuten ketä tahansa muutakin. En ole sen parempi enkä huonompi kuin sinä, meidät pitää hyväksyä sellaisina kuin olemme. Kyseessä on meidän ruumiimme, ja meillä on oikeus muuttaa sitä. Halusin olla transnainen. Mutta me transihmiset, me olemme yksinkertaisesti ihmisiä. Emme ole mikään maailman häpeäpilkku, eikä meidän pitäisi tuntea syyllisyyttä. Sanomani on: naiseuden kautta, naisten kautta, monia asioita voi muuttaa. Väkivalta tässä maailmassa kumpuaa pitkälti miehistä.

Kiitos elokuvan mielettömien käänteiden ja laulujen, jotka kattavat sydäntäsärkeviä balladeja ja pikkutarkasti koreografioituja menobiisejä, on melkein helppo unohtaa, että Emilia Pérez kertoo hyvin perustavaa laatua olevista asioista. Perheestä, identiteetistä, rakkaudesta, mustasukkaisuudesta. Sekä halusta valtaan, vaikka kuten Saldaña huomauttaa, elokuvassa ”kaikki joutuvat maksamaan faustilaisista valinnoistaan”.

– Sille vain antautui, Saldaña kuvailee työskentelyä kuvauspaikalla. – Jokainen päivä oli kirjaimellisesti upouusi ja erilainen. Meidän oli sisäistettävä kaikkea, mitä kuvaukset sanelivat. Hyvin pitkälti se tarkoitti nimenomaan antautumista.

Jokaiselle jotakin

Myöhemmin Cannesin elokuvajuhlien aikana Saldaña avautui ensi-illasta, joka päättyi yhdeksänminuuttisiin, seisaaltaan annettuihin suosionosoituksiin. Kyllä, on toimittajia, joiden toimenkuvaan oikeasti kuuluu mitata niiden pituutta.

– En ole varma mitä oikeastaan ajattelin, mutta se sai todellisen tunnekuohun valtaan, mutta kaikista oikeista syistä. Tiesimme, että elokuvan tekeminen oli uimista vastavirtaan. Voit kuvitella, mitä jokainen näyttelijä ajatteli luettuaan käsikirjoituksen ja yrittäessään saada siihen tolkkua. ”Se on ooppera huumerikollisesta, joka haluaa korjata sukupuolensa naiseksi. Anteeksi kuinka?!” Nyt oli mahtavaa nähdä kaikkien liikuttuvan samalla tavalla kuin minä. Oli liikuttavaa olla Jacquesin ohjauksessa, se tuntui lähes kehostapoistumiskokemukselta.

Saldaña ja hänen kollegansa tosiaan näkivät elokuvan ensimmäistä kertaa Cannesissa, sillä niin Audiard oli halunnut ryhmänsä kokevan sen. Tähden mielestä se oli hermoja raastava ratkaisu.

Ohjaaja Jacques Audiard Emilia Pérezin kuvauksissa.

– Minä pidän omien töitteni katsomisesta ensimmäistä kertaa omissa oloissani, jolloin voin vapaasti käydä läpi ”hullut reaktioni”. Tämä oli jotain erilaista ja pakotti minut olemaan läsnä. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi ollut niin anteeksiantava itseäni kohtaan ja pystyin vain nauttimaan siitä kaikesta.

Emilia Pérez on selvästikin merkinnyt monia asioita monille eri ihmisille. Se esitteli Karla Socia Gascónin laajemmalle kansainväliselle yleisölle, se toi Selena Gomezille ansaittuja kehuja näyttelijänä ja Avatarista ja Guardians of the Galaxystä tunnetulle Saldañalle se oli muistutus siitä, miksi hän on näyttelijä. On siis oikeastaan vain järkeenkäypää, että he voittivat rooleistaan Cannesin näyttelijäpalkinnon ryhmänä.

– Olin lähes unohtanut, miltä tuntuu haluta asioita. Olen ollut mukana isoissa projekteissa, tuntenut itseni vajaakäytetyksi enkä silti ole tehnyt asialle mitään. Mutta olen halunnut työskennellä ”koneiston ulkopuolella”. Rakastan taidetta valtavasti, ja kun elokuva on näin hemmetin erityistä ja tuoretta, se ei voi olla koskettamatta, Saldaña julistaa herkistyen hieman ja ryhtyen saman tien vitsailemaan.

– Tyypit, uskokaa kun sanon, että Karla on hullu. Hän oli yhtä aikaa kolme ihmistä ja hänen kanssan työskentely oli todellinen trippi. Nyt kun olemme täällä tänään, tietäen mitä kaikkea hän on käynyt läpi tänne päästäkseen… Hän epäili omia ratkaisujaan niin pitkään, että on ollut taianomaista todistaa tähden syttymistä omien silmieni edessä. Hän on kyllä samalla todellinen piikki perseessä, Saldaña nauraa.

– Tämä elokuva sytytti minussa uudelleen sisäisen tulen, jota olen ihan itse ollut tukahduttamassa.

Teksti: Marta Bałaga, Cannes. Kuvat: Shanna Busson.