Palkittu venäläisohjaaja Andrei Zvjagintsev kertoo tarinoita ihmisistä: ”En tee poliittisia elokuvia”

Maineikas venäläisohjaaja tuli vierailulle Suomeen.

Kuva: Anna Matveeva

Helsingin elokuvateatteri Orionissa on esitetty syys–lokakuussa venäläisen Andrei Zvjagintsevin elokuvia.

Novosibirskissä vuonna 1964 syntyneen Zvjagintsevin esikoiselokuva Isän paluu (2003) herätti maailmalla huomiota ja keräsi palkintoja. Vuoden 2014 ohjaustyö Leviathan pääsi vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Saman tempun teki viime vuonna valmistunut Rakkautta vailla.

Zvjagintsevistä on tullut kansainvälisesti tunnetuin ja monien mielestä myös merkittävin venäläinen nykyohjaaja. On hieman yllättävää, että elokuvakerronnan taituri aloitti uransa näyttelijänä.

– Menin 16-vuotiaana teatterikouluun näyttelijälinjalle. Kolmannella vuosikurssilla näin elokuvan, jossa näytteli Al Pacino. Ajattelin, että valmistun pian enkä tajua, miten tuo tyyppi osaa näytellä niin hyvin, Zvjagintsev kertoo.

Zvjagintsev kävi armeijan ja opiskeli sen jälkeen näyttelemistä Moskovassa neljä vuotta lisää. Kiinnostus ohjaajan työhön syntyi, kun hän näki 1980-luvun lopulla Michelangelo Antonionin elokuvan Seikkailu.

– Siinä oli jotain niin upeaa, jota en pysty edelleenkään sanoin kuvaamaan. Rakastuin elokuvataiteeseen ja aloin janota sitä lisää.

Samoihin aikoihin Moskovassa avattiin elokuvahistorian museo, jossa esitettiin klassikkoelokuvia.

– Kävin siellä opiskelemassa elokuvaa kuin yliopistossa. Se oli minun elokuvakouluni. Minulla ei ole muodollista ohjaajan koulutusta.

Ohjaamisen Zvjagintsev aloitti tekemällä mainosfilmejä.

– Tein Moskovassa talonmiehen töitä, mutta jäin työttömäksi, eikä minulla ollut työtä eikä asuntoa. Mietin, palaisinko Novosibirskiin. Sitten radiossa työskentelevä ystäväni kysyi, osaanko tehdä televisiomainoksia. Vastasin myöntävästi, ja kirjoitimme viisi tai kuusi mainospätkää, ohjaaja muistelee.

Mainosten parissa Zvjagintsev ei kuitenkaan viihtynyt. Sitten tuli toinen onnekas sattuma.

– 2000-luvun alussa Venäjällä alettiin tuottaa paljon televisiosarjoja, ja tuottaja nimeltä Dmitri Lesnevski etsi nuoria tekijöitä. Tapasin hänet, ja siitä tuli kohtaloni. Tein hänen kanssaan pienen poliisisarjan.

Lesnevskillä ei ollut kokemusta pitkistä elokuvista, mutta hän ehdotti sellaisen tekemistä Zvjagintseville. Siitä seurasi Isän paluu.

– Minulla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, mitä tekisin elämässäni. Vielä viikkoa ennen Isän paluun kuvauksia näyttelin teatterissa. Sitten lähdin ohjaamaan elokuvaa, enkä palannut enää teatterin pariin.

Lesnevskin tuottamasta ja Zvjagintsevin ohjaamasta Isän paluusta tuli kansainvälinen suurmenestys. Puhuttiin, että uusi Andrei Tarkovski oli syntynyt. Sen jälkeen Zvjagintsev on saanut kuulla vertausta kyllästymiseen asti.

– Jossain vaiheessa päätin, etten lausu tuota nimeä koskaan ääneen, mutta eihän siitä tullut mitään. Kun Isän paluu ilmestyi vuonna 2003, se palkittiin Kultaisella leijonalla Venetsian elokuvajuhlilla. Ensimmäinen neuvostoelokuva, joka sai saman palkinnon, oli Tarkovskin Ei paluuta. Molemmissa on päähenkilönä poika nimeltä Ivan, ja ohjaajan nimi on Andrei. Molemmat olivat esikoisohjauksia. Siitä kaikki lähti.

Kriitikot näkevät Zvjagintsevin ohjaustöissä usein poliittisia viestejä, mutta hän ei omasta mielestään tee poliittisia elokuvia.

– Se on aivan oma lajityyppinsä. Esimerkiksi Leviathan ei ole poliittinen elokuva, vaan se kertoo ihmisestä.

Zvjagintsev onkin sitä mieltä, että hänen aiheensa ovat universaaleja, ja hän vain kertoo tarinoita venäläisen silmin.

– Eräs meksikolainen toimittaja sanoi, että vaihtakaa venäläinen vodka tequilaan ja lumiset maisemat kaktuksiin, niin Leviathanista tulee täysin meksikolainen tarina. Italialainen toimittaja taas kertoi, että jos vaihtaa ortodoksikirkon katoliseen, niin Leviathanista tulee Italian peilikuva. Ihminen on kaikkialla samanlainen. Katsoja tulkitkoon itse.

Lisätietoa Zvjagintsev-retrospektiivin näytöksistä Kavin sivuilla.

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut