Olisi helppo kuvitella, että MCU:n Multiverse-elokuvien ongelmat ja Martin Scorsesen avautuminen ”cineman tappavista supersankarielokuvista” olisivat inspiroineet The Franchise -sarjan. Sen juuret ovat kuitenkin paljon kauempana – eikä tarkoitus ole edes ollut pilkata supersankareita!
– Olen kirjoittanut parikin show’ta supersankareihin liittyen noin kymmenen vuotta sitten, Jon Brown paljastaa. – Muistan ajatelleeni, ettei niille enää varmaan ole tilaa. Kymmenen vuotta myöhemmin ne jylläävät edelleen! Ilmeisesti kokonainen uusi vaihe käynnistyy pian. Olen kasvanut sarjakuvia lukien, joten olen kyllä kallellaan siihen suuntaan. Alkuperäinen idea tuli Sam Mendesiltä ja Armando Iannuccilta, he olivat suunnitelleet jotain The Franchisen kaltaista jo vuosia sitten. Yritin kansoittaa sen hahmoilla ja keksiä hyvän näkökulman.
MCU:n ongelmat ja Scorsesen kommentit olivat siis vain ”onnekas” sattuma.
– Sitä yrittää tehdä jotain, mikä resonoi todellisen maailman kanssa, ja välillä se onnistuu kuten meille kävi Successionin kanssa. Joskus asioita tapahtuu sopivasti. The Franchise ei kerro Marvelista tai DC:stä, se käsittelee yleensä isoja franchiseja yhdessä nipussa.
On silti varma, että esimerkiksi Successioniin verrattuna The Franchisea, niin hauska ja älykäs kuin se onkin, pidetään ”vain” supersankarikomediana.
– Ei haittaa. The Franchise on ihan oma maailmansa, joukko puolen tunnin hupsuja tarinoita. Kaikki alkaa jostain ja joskus se kasvaa, meillä oli Successionin kanssa hyvä meno, neljä kautta.
The Franchisen kuvaamissa Tecto-elokuvan kuvioissa käydään myös valtataisteluita. Se on selvästi Brownia kiinnostava teema.
– Mitä ilmeisemmin, hän myöntää. – Valtataistelut ja vallan tasot ovat läsnä myös monissa Armandon töissä. Emme halunneet julistaa, että franchise-elokuvat olisivat pahasta sinänsä. Meitä kiinnosti tutkailla, miksi ne ovat sellaisia kuin ovat, miksi ne tulevat putkesta sen muotoisina. Onko kyseessä studion sanelema juttu, joka liittyy johonkin isompaan kuvioon, onko kyseessä halu päästä Kiinan markkinoille, onko kyseessä tuotesijoittelu. Tässä show’ssa on hauskaa, kun jostain ylhäältä tulee toimintaohje, joka valuu alas vallan tikapuita. Joihinkin se osuu, jotkut väistävät, ja tyypit pohjalla joutuvat toimimaan sen mukaan. Eiköhän se ole samastuttavaa kenelle tahansa, joka on ikinä työskennellyt jossain.
The Franchise kuhisee visuaalisia ja sanallisia vitsejä, mutta se yhdistää niihin todellisia elokuvan tekemiseen liittyviä elementtejä. Voi kuvitella, että oli vaikea estää niitä lyömästä toisiaan korvalle.
Lue myös: Viihdyttävä uutuussarja irvailee supersankarielokuville
– Tavoittelen aina tasapainoa. Pidän fyysisestä komediasta, se on ihan parasta, mutta sitä on tosi vaikea tehdä oikein. Ja halusin kirjoittaa show’n jossa on vitsejä, vaikka se on vähemmän muodikasta kuin ennen. Tällaisten elokuvien maailma on hyvin eläväinen, kaikenlaista tapahtuu ja isot nimet voivat tehdä kuvauspaikalla hyvin outoja asioita, sitä pitää kunnioittaa ja käyttää hyväksi. Onhan siinä aita vähän matalalla, mutta sekin on tehty ylitettäväksi. Jos emme kuvaisi, miten isoja ja hulluja tällaiset elokuvat voivat olla, emme kertoisi todenmukaista tarinaa. Tasapainon löytäminen ja tunnelman sovittaminen on puolet taistelusta kaikkien sarjojen kohdalla, Brown kuittaa.
Kauhukaksikko
Melkein hirvittää istahtaa haastattelemaan Richard E. Grantia ja Darren Goldsteinia, sillä heidän hahmonsa ovat suorastaan pelottavia – tietysti The Franchiseen sopivan hauskasti. Goldstein on Pat Shannon, käytännössä studion toiseksi korkein pomo, jonka tehtävä on huolehtia, että elokuvien aikataulut pysyvät linjassa.
– Enkä aina ole mukavin mahdollinen tyyppi, Goldstein myhäilee.
– Sinulla on hirviömäinen ego, Grant letkauttaa. – Ja hirviömäinen pankkitili. Minä olen narsistinen näyttelijä, joka vihaa kaikkea ja kaikkia. Olen inhottava kaikille. Paitsi Darrenin hahmolle, koska haluan säilyttää työpaikkani.
– Ai kun kilttiä.
Kun totean jännitäneeni koulukiusaajan ja passiivis-aggressiivisen narsistin tapaamista, sanavalmis Grant heittää heti:
– Meidät löytää netistä osoitteesta kaksipersereikää.com.
Grant on The Franchisessa luonnenäyttelijä Peter Fairchild, joka esittää työn alla olevan Tecto-elokuvan Eye-pahista. Muiden mielipiteistä välittämätön suoritus tuo mieleen Alan Rickmanin Galaxy Questissä ja Jeff Goldblumin Thor: Ragnarokissa.
– Ehdottomasti nuo olivatkin inspiraatioitani…
Ehdin jo innostua tarkkanäköisyydestäni, kunnes tajuan miehen ilmeestä, ettei hän tarkoita sanaakaan. No, Goldstein sentään on varsinkin ulkoisesti muokattu tunnettujen studiopomojen mukaisesti.
– Niinkö? Kuka sinulla mahtaa olla mielessäsi? Goldstein kysyy viattomasti.
Köh-Kevin Feige-Köh?
– Kaikki ajattelevat tuota, näyttelijä röhähtää nauramaan. – Mutta ei, en oikeastaan ajatellut ketään tiettyä studiopomoa, en katsonut mitään haastatteluita. Luin vain, mitä käsikirjoituksessa luki ja yritin saada sen tuntumaan hahmoon sopivalta. Ehkä sinun pitäisi kysyä kirjoittajilta, oliko heillä joku tietty tyyppi mielessään.
Sarjassa todetaan, että ”hyvät vibat eivät tee hyviä elokuvia”. Ovatko Grant ja Goldstein koskaan olleet projekteissa, joissa on The Franchisen tapaista kilvoittelua ja vihamielisyyttäkin tekijöiden välillä?
– Kyllä, varmasti välillä pinnan alla voi olla sellaista. Kyllä, itse asiassa tunnen useampiakin tyyppejä, jotka tekevät elämästä kurjaa kaikille muille tai jollekin tietylle näyttelijälle, Goldstein toteaa vältellen nimien mainitsemista, mutta Grant ei diplomatiasta piittaa.
– Hudson Hawk, 1999. Bruce Willis. Yhtä painajaista alusta loppuun.
Käytännössä kaikki The Franchisen hahmot kaipaavat kollegoiltaan hyväksyntää ja arvostusta, vaikka jollain tasolla tietäisivätkin, ettei se ole aitoa. Goldstein esittää hämmästynyttä, kun kysyn tapahtuuko sellaista oikeasti kuvauspaikalla.
– Minun hahmoni ei kaipaa muiden hyväksyntää pätkääkään, se oli itse asiassa hauskinta hahmon esittämisessä. Pat voi sanoa mitä haluaa, ja jos kalikka kalahtaa johonkin, niin voi voi. Kaipaatko sinä hyväksyntää? hän kysyy vierustoveriltaan.
– Narsisti kaipaa hyväksyntää koko ajan. Itse asiassa he haluavat huomiota, vaikka se olisi negatiivistakin, he janoavat huomiota. Muiden loukkaaminen tuo huomiota, koska kaikki vihaavat sinua.
– Jaa, vai niin?
– Se on ainakin teoriani.
Kaksikolla selvästi on hauskaa heidän pilaillessaan toimittajan kustannuksella naama peruslukemilla. Pysyikö pokka samalla tavalla The Franchisen kuvauksissa, sillä näyttelijät päästelevät välillä suustaan melkoista tekstiä?
– Kyllä, välillä se oli. Mutta siitä meille maksetaan, että suollamme järjettömyyksiä naama peruslukemilla. Joskus tiesi etukäteen, että kohtaus naurattaa. Sitten yritti vain purra itseään poskeen, sillä vuorosanat olivat hauskoja ja tyypit olivat hauskoja, Goldstein toteaa.
– Minun hahmoni on koko ajan vihainen, joten vuorosanani koostuivat muiden haukkumisesta kusipäiksi, Grant kuittaa.
Toivon, ettei hän ole metodinäyttelijä, ja kerrankin Grant hyrähtää huvittuneesti. Mutta pyysikö kaksikko koskaan kanssanäyttelijöiltään anteeksi hahmojensa hirvittäviä puheita?
– Kyllä, joka päivä. Pyysin tänäänkin tavatessamme, Grant valehtelee.
– En ikinä. Enkä ikinä pyydä! Goldstein puuskahtaa kuiskaten.
Mitä tapahtuu, jos The Franchisesta tuleekin franchise, olisiko kaksikko valmis palaamaan rooleihinsa?
– Oi ehdottomasti, meillä oli tosi hauskaa tätä tehdessämme, Goldstein toteaa, koska todennäköisesti niin Maximum Studios haluaisi hänen vastaavan.
Grant nostaa kasvoilleen hirvittävimmän, hampaat paljastavan tekohymyn mitä kuvitella saattaa – ja taas toimittajaa hirvittää.
Teksti: Jouni Vikman. Kuvat: Max.