Suuruus pienuudessa – Underground-muusikoille aukeni elokuvissa uusi universumi

Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen ovat arvostettuja ja pitkän uran tehneitä underground-muusikkoja. Työpari oli jo miltei luovuttamassa, kun elokuvien soundtrackit avasivat heille uuden musiikillisen universumin. Armomurhaajasta Jussilla palkitun kaksikon uusin elokuvaproduktio on Marian paratiisi ja juuri ensiesityksensä saanut televisiosarja White Wall.

Kuva: Vilhelm Sjöström

Huvilan aulaan on kerääntynyt ihmisjoukko, joka seisoo miltei hengitystään pidätellen keskelle lattiaa kannetun metallirunkoisen sängyn ympärillä. Tunnelma on tiivis ja harras, ilta pimeä. Kymmenien kynttiöiden loisteessa Maria Åkerblom laskeutuu portaita valkoisessa yöasussaan. Hän käy makuulle valkoisille lakanoille ja valmistautuu antamaan seuraajilleen yhden unisaarnoistaan, kuten niin monena yönä Meilahdessa 1920-luvulla. Analogisyntetisattori ulvoo aavemaisesti, konemaisen rummun iskut sähköistävät ilman ja bassoisesti suriseva sointukierto lisää jännitettä.

Kohtaus on Zaida Bergrothin epookkielokuvasta Marian paratiisi. Elektroninen musiikki luo rajun kontrastin kuvaukseen sisällissodan jälkeisen Suomen kesästä, mutta ei tunnu lopulta lainkaan oudolta. Kaiken elokuvassa kuullun musiikin ovat säveltäneet ja esittäneet Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen.

– Saimme referenssiksi soittolistan. Sille oli koottu musiikkia, mitä he aikovat ehkä käyttää tai mikä sopisi muuten viitteeksi meille. Listalla oli paljon kunnianhimoisia kappalevalintoja, siis siinä mielessä, että ne olisivat mahdottoman kalliita käyttää, Puranen sanoo.

– Zaida ja käsikirjoittajat Jan Forsström ja Anna Viitala olivat jumpanneet sen meille todella valmiiksi. Ei meillä ollut minkäänlaisia kysymysmerkkejä. Heillä oli selkeä musiikin tyyli ja sointi mielessä. Se alkuasetelma tuntui jopa liian hyvältä ollakseen totta, Kaukolampi kertoo.

– Siitä näkyi heidän pitkä yhteistyönsä ja kokemuksensa, Puranen jatkaa.

Undergroundista Armomurhaan

Yhteistä kokemusta on kertynyt myös säveltäjäkaksikolle. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Kaukolampi ja Puranen soittivat krautock-vaikutteista elektronista musiikkia Op:l Bastards -nimisessä kokoonpanossa. Viime vuosikymmen kului heidän nimikirjaimiaan kantavan K-X-P:n tunnetuksi tekemiseen. Yhtyeen uusin albumi IV (2019, Svart) koostuu kolmesta pitkästä kappaleesta. Musiikki on hypnoottista ambientia, pulputtavaa dronea ja toisteisesti jyskyttävää psykedeliaa. ”Elokuvallista” voisi olla niin ikään validi termi kuvaamaan sitä, ja kappaleiden nimet, kuten Nimetön tie, vain vahvistavat mielikuvaa.

Armomurhaaja.

Underground-piireissä arvostettu K-X-P on se, mistä kaksikko tunnetaan, ellei sitten Armomurhaaja-elokuva. Teemu Nikin ja Jani Pösön elokuva oli ensimmäinen, johon Kaukolampi ja Puranen sävelsivät musiikin. Episodissa elokuva sai viisi tähteä, ja Niko Ikonen kirjoitti arviossaan, että ”harvemmin kotimaisessa elokuvassa panostetaan näin vahvasti musiikin avulla luotuun tunnelmaan”. Armomurhaajan synkkä elektroninen musiikki sai tunnustusta myös Jussi-patsaan muodossa.

Armomurhasta seinälle

Muusikoiden mukaan projektia tarjottiin yllättäen ja tärkeään saumaan.

– Me tehtiin siinä vaiheessa musiikkia ihan mihin tahansa liikkuvaan kuvaan, mainoksiin ja sellaisiin. Alkoi jo olla tunne, että ollaan jäämässä pikku hiljaa eläkkeelle, ja sitten joku pyytää tekemään leffasoundtrackejä, Kaukolampi sanoo.

– Olen kuunnellut ja keräillyt soundtrack-vinyylejä aina. Haaveilin, että pääsisin joskus tekemään sellaisen. Mutta kuten minun tapauksessani niin usein, tapahtumaan alkaa vasta, kun haaveet ovat olleet kuolleina ja kuopattuina jo vuosikaudet. Kun Jani Pösö soitti Armomurhaajasta, niin sanoin vain, että get outta here, soittele sitten kun kuviot ovat selvillä. Käsittämätöntä, että hän myös soitti.

Kaksikon mukaan siitä aukesi uusi universumi musiikin tekemiselle. Puranen sanoo heidän oppineen toisistaan enemmän näiden elokuvaprojektien tiimoilta kuin niitä edeltäneen koko pitkän yhteisen historiansa aikana.

White Wall.

– Yhtäkkiä oltiin musiikkispesialisteja White Wall -sarjan tuotantotiimissä. Meihin luotettiin ja me pystyimme antamaan johonkin ydinfysiikkaan tai aivokirurgiaan verrattavissa olevaa tietämystä joistain spesifeistä asioista, Kaukolampi kertoo.

White Wall on Aleksi Salmenperän ja ruotsalaisen Anna Zackrissonin ohjaama sarja. Ylen ja Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n yhteistuotanto on tehty seitsemän miljoonan euron budjetilla ja ensi-illaksi on kaavailtu syksyä. Sarjassa rakennetaan maailman suurinta ydinjätteiden loppuvarastoa hylättyyn kaivokseen, jossa tapahtuu onnettomuus. Kaukolammen mukaan ”duunarit ovat scifi-mysteerin edessä”.

Kokonaiseen televisiosarjaan musiikin säveltäminen oli laajin urakka, missä Kaukolampi ja Puranen ovat olleet mukana. Kaukolampi kuvailee, että White Wallissa käytetään esimerkiksi paljon efektimäistä huminaa ja surinaa, joilla ”vääristetään todellisuutta”.

– Jokainen näistä projekteista on ollut niin erilainen, että on kuitenkin menty sillä kulmalla sisään, ettei tiedetä tästä mitään. Sen tajuaminen on saanut nöyräksi. Minähän friikkasin täysin ja tein duunia yötä päivää viisi kuukautta, kunnes romahdin. Timo viisaampana soitti jossain vaiheessa, että älä lähetä enää yhtään tiedostoa, Puranen sanoo.

– Sen takia uskaltaa sitoutua hyvillä mielin näihin projekteihin, kun ei joudu olemaan yksin. Toinen kantaa vuorollaan. Meille on syntynyt järkevä balanssi ja omat roolit on muodostuneet. Tässä on läsnä tietynlainen luottamus ja turva, Kaukolampi kertoo.

– Ymmärrätkö kuinka pieniä olisimme yksin, mutta kuinka paljon saadaan aikaiseksi yhdessä, Puranen kysyy retorisesti.

Kenen virsiä veisaat

Työpari on omien sanojensa mukaan yrittänyt esittää tiukkoja ammattilaisia ja tarttunut projektiin, joka ei ole kiinnostanut. Siitä ei tullut mitään. He huomasivat pian, että heiltä pitää löytyä joku henkilökohtainen kiintopiste työhön.

Marian paratiisissa niitä oli kaksi. Ensinnäkin Zaidan historia hyvien elokuvien tekemisestä. Toiseksi, aihe. Karismaattisten ihmisten tapa käyttää muita hyväksi on aina vain tärkeä. Jos joku rakastaa itseään tarpeeksi, niin ilma on sakea rakkaudesta ja ihmiset hänen ympärillään voivat erehtyä kuvittelemaan olevansa rakkauden kohteena. Olen miettinyt viime aikoina, voiko karismaa olla ilman itsekeskeisyyttä, Puranen sanoo.

Marian paratiisi.

Vaikka Puranenkin puhuu ensin Maria Åkerblomista, jota elokuvassa näyttelee Pihla Viitala, molempien mielestä elokuvan arvioissa ja lehtijutuissa on keskitytty liikaa häneen.

– Minä näen sen ihan eri tavalla. Åkerblom taipuu minun silmissäni sivuhenkilöksi. Elokuva on kaunis tarina ystävyydestä, ja nimenomaan Salomen ja Malinin! Satu Tuuli Karhu ja Saga Sarkola näyttelevät hienosti ja heidän välinen kemia toimii, Puranen kuvailee.

– Elokuvan koko ja skaala on täydellinen. Se on ehyt fragmentti kokonaisesta aikajanasta, Kaukolampi kertoo.
Åkerblomilaisten virret ja saarnat, joita kuullaan myös soundtrack-albumilla, ovat niin ikään olennaisessa osassa elokuvaa. Virret ovat periaatteessa fiktiivistä musiikkia, mutta käsikirjoittaja Forsström on tehnyt salapoliisityötä sanoitusten ja melodioiden eteen, jotta ne olisivat mahdollisimman autenttisia.

– Tästä tulee mieleen kaksi itselleni supertärkeää referenssiä. The Wicker Manin (1973) soundtrack eli kaukaisen saaren hedelmällisyyskultti, joka laulaa paljon. Toinen minun ja Tuomon ikisuosikki on Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu -elokuvan (1973) kohtaus lestadiolaisseuroista; jalat tamppaa ja pissa tulee housuun, euforinen meininki!, Kaukolampi kertoo.

Musiikki muuttuu kuvien myötä

Runsaan ja rönsyilevät elokuvamusiikin aika saattaa olla Purasen mukaan ohi. Hänen nuoruutensa idolit Carpenterista Morriconeen eivät ole enää samalla tavalla relevantteja, koska elokuvakerronta on muuttunut niin paljon. Puranen kertoo tajunneensa ”suuruuden musiikin pienuudessa” ensimmäistä kertaa The Thing -elokuvan (1982) tunnussävellyksen bassolinjan kuultuaan.

– Äänisuunnittelu on kehittynyt niin paljon, että siitä on tullut iso osa kokonaisilmaisua elokuvassa. Jos otat referenssiksi 30–40 vuotta vanhan elokuvan ja sävellät yhtä emotionaalista musiikkia, siitä tulee väistämättä komedia. Musiikin on täytynyt kutistua. Musiikin rooli ei kutistu, mutta sen täytyy olla emotionaalisesti viitteellisempää, Puranen avaa.

– Näen klassisen filmimusan esimerkiksi niin, että Indiana Jonesissa on joku järjetön toimintakohtaus, jossa luukutetaan musiikkia ja siitä meiningistä kuuluu puhallusputken nuolten viuhuminen ja joku epämääräinen huutaminen. Nykyisellä äänisuunnittelulla ja jytkyillä leffateatterisoundeilla pelkät juoksuaskeleet kuulostaisivat melkein räjähdyksiltä. Teknologinen muutos on määritellyt sen, Kaukolampi kuvailee.

– Teknologia määrittelee aivan kaiken elokuvista konsertteihin ja siihen, miten kohtaamme toiset ihmiset, Puranen päättää.