Synkkä rakkauskirje Soholle – Unohda kaikki mitä luulit tietäväsi 1960-luvun Lontoosta

Unohda suosiolla kaikki mitä luulit tietäväsi 1960-luvun Lontoosta. Unohda Mary Quant ja hänen hotpants-shortsinsa, unohda Carnaby Street, Twiggy ja A Hard Day’s Night –elokuva. Edgar Wright on nimittäin selvästi päättänyt pilata kaikkien suosikkimuistot. Sen hän tekee Venetsian elokuvajuhlilla esittelemällään Last Night in Soho -elokuvallaan, jota hän itse kutsuu ”synkäksi rakkauskirjeeksi Soholle”. Se rontti.

Oli meno synkkää tai ei, sitä ei käy kieltäminen etteikö Shaun of the Deadin ja Baby Driverin ohjannut Edgar Wright tietäisi miten tehdä viihdyttävä elokuva vaikka unissaan. Edellinen lause tuntuu huomattavasti järkevämmältä, kunhan on nähnyt Last Night in Soho -elokuvan, oikeasti. Eikä hän oikeasti ole kääntämässä selkäänsä svengaavalle 60-luvulle, hän haluaa vain muistuttaa, että kyseiseen aikakauteen liittyi paljon muutakin kuin kaikki ne suloiset laulut ja elämäniloinen muoti. Se rontti.

Ei mikään Austin Powers -fantasia

Venetsiassa Wright kertoo, että hänen elokuvansa tarkoitus on osoittaa menneisyyden romantisoimisen vaarat.

– Mitä kauempaa vuosikymmentä tarkastelee sitä enemmän tapaa keskittyä hyviin asioihin. Meidän mielessämme 1960-luku yhdistyy muotiin. Aikakausi typistyy jonkinlaiseksi Austin Powers -fantasiaksi. Mutta kaikenlainen paha, jota ympärillämme on nytkin, tapahtui myös silloin.

Se on jotain, mitä hänen naiivi päähenkilönsä ei ole aivan valmis tunnustamaan. Päinvastoin, suureen kaupunkiin saapuva, muotisuunnittelijan urasta haaveileva Eloise suorastaan piiloutuu kyseiseen aikakauteen. Hän kuuluu niihin nuoriin ihmisiin, jotka tuntevat olonsa mukavammaksi jonkun toisen menneisyydessä kuin omassa nykyhetkessään. Hän kuuntelee mieluummin muiden unohtamia lauluja ja unelmoi retroromansseista.

Mutta kun Eloise muuttaa ankeaan huoneeseen Lontoossa, hänelle selviää, että hän pystyy oikeasti siirtymään unissaan ajassa taaksepäin. Siellä hän seuraa tähdeksi halajavaa Sandieta – vai sujahtaako hän jopa tämän nahkoihin? Odotetusti se on melkoisesti glamouria sisältävä seikkailu ihmiselle, jolta omassa tosielämässään puuttuu Sandien määrätietoisuus. Kunnes siinä ei enää ole glamouria. Eikä se enää tunnu seikkailulta.

– Siinä on omat kepeät hetkensä. Mutta ei läheskään siinä määrin kuin muissa elokuvissani, sillä se on kokonaisuutena aika intensiivinen, kuvailee Wright.

Musiikki edellä

Wright käsikirjoitti tarinan yhdessä Krysty Wilson-Cairnsin kanssa, tietäen varsin hyvin – kuten myös parhaillaan teattereissa pyörivän The Last Duelin tekijät – että Twitter kävisi hänen kimppuunsa, jos hän uskaltautuisi käsittelemään kahta naispuolista päähenkilöä omin voiminensa.

– Rakastan Lontoota, mutta siihen sekoittuu myös paljon pelkoa. Siihen kaupunkiin suhtautuu aina kaksijakoisesti, vaikka olen asunut siellä jo 25 vuotta. Olen viettänyt enemmän aikaa Sohossa kuin yhdelläkään sohvallani omassa kodissani. Viime vuosina olen jopa asunut aivan sen läheisyydessä, jossain vaiheessa sitä vain ei enää välttää. Minun oli otettava se askel, Wright myöntää.

– Ensinäkemältä ei vaikuttaisi siltä että minulla olisi paljonkaan yhteistä Eloisen kanssa, mutta myös minä kasvoin vanhempieni levykokoelman parissa. Se ei ollut koolla pilattu, mutta se sisälsi vain 1960-luvun levyjä. Jostain syystä sen haaliminen loppui kuin seinään sillä hetkellä, kun isoveljeni syntyi, Wright nauraa.

– Minä kehitin niihin suoranaisen pakkomielteen, joten se musiikki on oma aikakoneeni, joka mahdollistaa paluun menneisyyteen. Minulla oli idea tästä jo vuosikymmenen verran ennen kuin aloimme kirjoittaa käsikirjoittaa tarinaa. Jotkut kirjoittavat post-it-lappusia, minä aloitan koostamalla soundtrackia. Se toimi muistutuksena. Aina, kun kuulin jonkin sen lauluista, mieleeni välähti: ”Hitto, minun on pakko tehdä Last Night in Soho. Elokuva on pakko saada aikaiseksi.”

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Sandieta esittävä Anya Taylor-Joy jakaa ohjaajansa musiikkimaun.

– Ensimmäinen rakkauteni musiikin saralla oli 1960-luvun musiikki, joten tämä oli mahtavaa, hän kuuluttaa.

Eloisea esittävä Thomasin McKenzie ei ollut läsnä Venetsiassa pandemian vuoksi, mutta hänen kanssanäyttelijänsä pitää huolen siitä, että myös hänen suorituksensa saa kehuja

– Meille syntyi välittömästi sisarellinen side. Ainahan sitä toivoo, että kemiat kohtaavat, mutta työtä todella helpottaa, kun se tapahtuu niin välittömästi. Musiikin tahtiin näytteleminen on jotain todella kaunista, ja Edgar kutoi sen sujuvasti kokonaisuuteen. Se auttoi visualisoimaan elokuvaa ja varmisti sen, että olimme kaikki tekemässä samaa elokuvaa yhteisymmärryksessä.

Vielä muutama vuosi sitten tuntematon Taylor-Joy kohtasi viimeistään Musta kuningatar -sarjan ansiosta Italiassa supertähden vastaanoton. Matka hänen läpimurtoroolistaan vuoden 2015 elokuvassa The Vvitch: A New-England Folktale on kuitenkin ollut pitkä. Näyttelijätär on ensimmäisenä myöntämässä sen ja kertoo tunnistaneensa Sandieta ajavan unelman saman tien.

– Samastuin ehdottomasti Sandien tuntemaan nälkään, hänen haluunsa olla osa tätä unelmamaailmaa. En silloin tuntenut ketään elokuva-alalta, mutta tiesin haluavani osaksi sitä. Yritin vain löytää tieni sisään. Kaikki lukemani tarinat kertovat ihmisestä, joka sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Lapsen mielessä se tahtoo kääntyä muotoon: ”En voi itse tehdä mitään sen eteen, että olisin oikeassa paikassa oikeaan aikaan!” Nyt olen itse oikeassa paikassa oikeaan aikaan -tarina, hän jatkaa.

– Joka päivä rakastun enemmän ja enemmän siihen mitä teen. Olen täällä tekemässä töitä. Menestys on toki mahtavaa, mutta loppujen lopuksi kyse on siitä, että nousemme aamulla ylös ja lähdemme töihin.

Täylor-Joy pääsee myös jopa itse laulamaan elokuvassa. Pitempiä versioista nauhoituksista on jo päässyt julkisuuteen.

– Olen aina lauleskellut omissa oloissani, mutta en koskaan lavalla, Matt Smithin arvioivan katseen alla. Se oli pelottavaa.

Mallia pelottelun mestareilta

Näyttelijätär pääsi tanssin pyörteisiinkin, mutta sai iloisen alun jälkeen myös todistaa, kuinka hänen hahmonsa unelmaa murskattiin hänen valtavien silmiensä edessä. Vaikka Wright on pyytänyt kaikkia välttelemään juonipaljastuksia, lienee sallittua sanoa, että hänen uutuutensa on täydellinen kiteytys #MeToo-kauhusta. Olkoonkin elokuvan kuvamaailma retroa ja pahiksena on Doctor Who, mutta sen kamppailu tuntuu pelottavan tutulta.

– Olen koko urani ajan pyrkinyt rakentamaan sitä kohti jotain vähän vakavampaa. Osa sitä oli etsiä aihepiiriä, joka olisi minulle henkilökohtaisesti häiriinnyttävää. Jotain, joka pelottaisi. Ehkä sen vuoksi kesti kymmenen vuotta saada elokuva aikaiseksi, Wright pohtii.

– Voi kai sanoa, että elokuva oli alusta asti tarkoitettu psykologiseksi jännäriksi. Ennen kirjoittamaan ryhtymistä ajattelen aina kaipaamiani elokuvia ja lajityyppejä. Sellaisia ohjaajia kuin Michael Powell, Alfred Hitchcock, Mario Bava, Dario Argento… Halusin varmaan tehdä Lontoo-version sen tyyppisestä materiaalista. Asun aivan kulmantakana suurimmasta osasta Pelon kasvot -elokuvan (Peeping Tom) kuvauspaikoista, joten se on jotain mikä on koko ajan raksuttanut mielessäni.

Mennyt maailma

Vaikka Wright halusikin esitellä aikakauden kääntöpuolen kaikessa raakuudessaan ja synkkyydessään, hän kääntyi apua tarvitessaan silti sen suurten sankarien puoleen. Elokuvassa nähdään Terence Stamp, joka oli ikimuistoinen sellaisissa elokuvissa kuin Neitoperho (The Collector) ja Kaukana mielettömästä maailmasta (Far from the Maddening Crowd). Siinä on Rita Tushingham elokuvista Temppu – ja miten se tehdään (The Knack… and How to Get It) ja Hunajan maku (A Taste of Honey) ja lopulta Diana Rigg, jonka viimeiseksi rooliksi suoritus Last Night in Sohossa jäi. Riggiä aidompaa 1960-luvun symbolia saa hakea. Hän oli Herrasmiesagentti-sarjan (The Avengers) tähti ja sai raahattua jopa James Bondin avioliiton satamaan 007-seikkailussa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty’s Secret Service). Ei ehkä kovin pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin.

– Eräässä haastattelussa minulta kysyttiin, miksi kiinnitin rooleihin Diana Riggin, Terence Stampin ja Rita Tushinghamin. Miksi en olisi kiinnittänyt heitä?! Thomasin oli 18-vuotias elokuvaa tehdessämme. Rita esittää hänen isoäitiään, mutta hän itse oli 18-vuotias, kun hän teki Hunajan maku -elokuvan. Oli aivan mahtavaa saattaa heidät yhteen, Wright intoilee.

– Elokuva ja sen tekeminen olivat hyvin tunteellinen kokemus aina idean synnystä kuvauksiin asti. Nyt siihen liittyy vielä se tosiasia, ettei Diana enää ole kanssamme. On musertavan surullista, ettei enää voi olla uusia juoruilun täyteisiä lounaita Dame Riggin kanssa. Minun on vain tyydyttävä siihen, kuinka uskomattoman onnekas olin, että ehdin työskennellä hänen kanssaan ja sain tutustua häneen, Wright haikailee.

– Hänen kuolemastaan on tuskin vuottakaan, ja muistan kuinka hän halusi saattaa työnsä elokuvassa loppuun. Meille kerrottiin, että hän haluaisi saada oman osuutensa purkkiin mahdollisimman nopealla aikataululla. Ymmärsimme mitä se tarkoitti, meidän ei tarvinnut kysellä häneltä perusteluja. Mutta ennen kaikkea varjelen muistoja sellaisista kauniista kokemuksista, kuten kun pääsin vierailemaan hänen kotonaan ja naureskelimme yhdessä.

Yksi asia on varma. Oli Soho sitten täynnä synkkiä salaisuuksia tai ei, se ei koskaan unohda Diana Riggiä. Kuinka hän juoksenteli mustassa nahka-asussa Emma Peelena ja tappeli kuin piru kitkeäkseen rikollisuuden koko maasta.

Niin ei käy kaikille toiveikkaille tähden aluille, jotka haaveilevat siitä, mistä suomeksi nimellä Kauan kulkeva laulu kertoo Petula Clarkin esittämillä alkuperäisillä sanoilla.

The lights are much brighter there

You can forget all your troubles, forget all your cares 

So go downtown

Things will be great when you’re downtown

No finer place for sure downtown

Everything’s waiting for you.

Niin, neonvalojen loisteessa odottaa kaikki mahdollinen. Aivan kaikki. Joten ole varovainen mitä toivot.

Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Focus Features

Aiheeseen liittyvät elokuvat