Last Night in Soho

Edgar Wrightin kauhujännäri on juuri niin värikäs ja räiskyvä kuin millaiseksi 1960-luvun Lontoon voi kuvitella. Samalla se on yhtä pelottava ja vaarallinen kuin kaupunki varmasti nuorelle naiselle olikin.

12.11.2021 07:34
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 12.11.2021

Nostalgia on mukavaa mutta vaarallista. Sen myötä menneitä aikoja tuppaa katsomaan vaaleanpunaisten linssien läpi huonot asiat unohtaen.

1960-luku yhdistyy varsinkin Lontoota ajatellessa värikkääseen ja rajoja rikkovaan muotiin, svengaavaan musiikkiin ja kuplivaan seurapiirielämään. Vähemmän tulee ajatelleeksi, että tuolloin maailmassa ja brittiläisessä yhteiskunnassa oli moni asia vinossa, Last Night in Soho -elokuvan kannalta ehkä oleellisimpana naisen asema ja mahdollisuus tehdä uraa omilla ehdoillaan ilman esineellistämistä.

Nykyään eletään edes aavistuksen tasa-arvoisempia aikoja. Joidenkin mielestä se tuntuu tarkoittavan, ettei siitä poikkeavia tarinoita enää saisi edes kertoa, mutta onneksi Edgar Wright ei ole moisesta välittänyt. Apua käsikirjoitukseen hän on saanut Krysty Wilson-Cairnsilta, mikä taatusti on tuonut inhaan aiheeseen lisää naisnäkökulmaa.

Wright on tehnyt nipun keskenään hyvin erilaisia elokuvia. Jopa hänen pastissitrilogiansa Shaun of the Dead, Hot Fuzz ja The World’s End kanavoi erilaisia lajityyppejä joka osassaan. Hänen kaksi edellistä elokuvaansa ovat Baby Driver -kaahailu ja musiikkidokkari The Sparks Brothers. Last Night in Soho on jälleen uusi aluevaltaus, joka sotkee psykologiseen jännitykseen fantasiaa ja kauhuakin.

Uutuuden alussa omassa vaatteiden ja 60-luvun musiikin kuplassaan isoäitinsä luona maaseudulla asuva Eloise (Thomasin McKenzie) saa tietää päässeensä opiskelemaan vaatesuunnittelua Lontooseen. Heti alkuun paljastetaan, että Eloisella on ”lahja”. Hän näkee asioita, joita muut eivät näe, kuten edesmenneen äitinsä. Näin on pohjustettu ajatus siitä, että suurkaupunki voi olla herkälle nuorelle naiselle vaarallinen paikka monin tavoin.

Eloisen kuitenkin yllättää ennemminkin kaupungin latteus ja opiskelijatovereiden matalaotsaisuus. Hän hakeutuu soluasuntolasta omaan pikku vuokrahuoneeseen, jonka rauhassa hän tekee hätkähdyttävän havainnon: hän pystyy unissaan siirtymään ihailemaansa 1960-luvun Lontooseen ja erityisesti Sohon kuohuvaan ja kuplivaan neonvalomaailmaan.

Menneisyyden huonomaineisessa mutta juuri siksi niin kutkuttavassa kaupunginosassa hän päätyy seuraamaan erityisesti yhtä hahmoa: laulajan urasta haaveilevaa nuorta kaunotarta, Sandieta.

Tässä vaiheessa on paikallaan varoitus: Anya Taylor-Joyn fanien kannattaa varata mukaan beetasalpaajia. Hänen odotettu mutta silti yllättävä saapumisensa kuvaan saattaa nimittäin aiheuttaa sydämentykytystä.

Taylor-Joyn esittämä Sandie on kuin Eloisen nostalgisten kuvitelmien ruumiillistuma: valovoimainen ja glamouria hehkuva tähden alku, valmiina valloittamaan maailman. Taylor-Joy myös näyttelee hahmoa sellaisena: hän on puhdasta karismaa ja ottaa haltuunsa jokaisen kuvan, jossa esiintyy.

On itse asiassa kunniaksi Wrightille, että hän saa elokuvan pysymään Eloisen tarinana, varsinkin kun tämä on pitkään pelkkä passiivinen tarkkailija tai jopa syrjäänvetäytyvä hahmo. Taylor-Joy olisi Sandiena pystynyt helposti varastamaan koko show’n.

Vaikka Sandie on huomattavasti määrätietoisempi ja aktiivisempi hahmo kuin Eloise, hän on omalla tavallaan yhtä naiivi. Hän uskoo, että hänen esiintymistaitonsa suojelevat häntä, ja että miehet ovat kiinnostuneita siitä, mitä hän osaa tai tahtoo. Sandien unelman alkaessa murentua Eloise joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei hänen uniensa kohteesta ole kuultu nykymaailmassa, kuten ei varmasti niin monesta muustakaan aikakauden toiveikkaasta ja lahjakkaasta esiintyjän urasta haaveilleesta. Mihin Sandie katosi?

Wright asettaa Sandien näytille miehisen katseen alaisena, mutta onnistuu esittämään sen sellaisena kuin miltä se näyttää Eloisen silmin: tämä pystyy modernina naisena ensinnäkin tunnistamaan sen, mutta toisaalta hän pystyy naisena myös samastumaan Sandien kohtaloon. Se on hetki, joka suistaa Eloisen rajan yli ja siirtää elokuvankin lopullisesti kauhutunnelmaisemmaksi.

Kauhuelementit ovat ehkä elokuvan heikoin puoli. Ne kieltämättä ovat sopivasti pelottavia, mutta tarinan kummitukset alkavat nopeasti toistaa itseään, eikä tarinan lopetus kaikessa hurjuudessaan ole täysin tyydyttävä. Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että katsoja tuntee pelkoa niin Sandien kuin Eloisen puolesta.

McKenzien ja Taylor-Joyn ohella elokuvassa nähdään 1960-luvun tähtiä, joiden tehtävänä on tarjoilla oikeita ja vääriä johtolankoja katsojalle. Samalla heidän arvokas ikääntymisensä symboloi maailmaa, joka oli kiehtova, mutta johon ei voi palata – eikä välttämättä ole tarvettakaan.

Jouni Vikman

Last Night in Soho -elokuvan traileri

Lisää luettavaa