Tämä ei ole naurun asia – Ohukainen ja Paksukainen saivat oman elokuvan

On aika uskomatonta, että ilkeän Filth-elokuvan jälkeen Jon S. Baird on ohjannut jotain näin lämminsydämistä. Vielä uskomattomampi on Steve Cooganin ja John C. Reillyn muodonmuutos.

Tosiasia on, ettei kukaan pidä läskipuvusta. Otetaan vaikka Gwyneth Paltrow, jonka oli pakko käyttää sellaista Hal ja ISO rakkaus -komediassa. ”Kun puin sen päälleni, kukaan ei ensimmäisenä päivänä halunnut katsoa minua silmiin. Se oli niin säälittävää”, hän väittää. Tai Ryan Reynolds: ”Yhtenä päivänä seisoin ulkopuolella taloa, jossa kuvasimme Vain Frendejä -elokuvaa. Eräs nainen tuli kysymään, onko Ryan Reynolds sisällä.” Kun Julia Robertsille tarjottiin tilaisuutta nokosiin kesken Valkokankaan lemmikkien työläiden kuvausten, hän vastasi: ”Jos menen nukkumaan ja herään 30 kiloa painavampana, en ehkä enää ikinä saa unta.” Niinpä, kukaan ei pidä läskipuvusta. Ei myöskään John C. Reilly.

Ei ole kovin vaikea kuvitella miksi huvittavalta näyttävä puku ei miellytä sen käyttäjää.

– Vain kasvoni ja kädenselkämykseni olivat näkyvissä. Koko muu kroppani oli proteesin ympäröimä, eli oli kuin olisin käyttänyt kokovartalonaamiota, John C. Reilly kertoo.

Näytelläkseen pyöreää Oliver Hardya Jon S. Bairdin elämäkertaelokuvassa Stan & Ollie Reillyn piti läpikäydä melkoinen fyysinen muutos. Siinä missä hänen rikoskumppaninsa Steve Coogan joutui kestämään vain tekoleuan ja -hampaat sekä korvat höröttämään saavat lisukkeet, Reilly vietti maskeeraustuolissa neljä tuntia joka päivä.

– Hardyn lempinimi oli Babe, koska hänellä oli jättimäisen vauvan muoto ja mittasuhteet, Reilly kertoo Lontoossa, missä elokuva sai ensi-iltansa Britannian elokuvainstituutti BFI:n Lontoon elokuvajuhlilla.

– Se oli myös läskipuvun muotoilun salaisuus. Kun ensimmäisen kerran laitoin sen päälleni, olin vain surkea ylipainoinen tyyppi, ja hän ei ikinä ollut sellainen. Puku ei saanut vain roikkua päälläni, se piti tuunata söpöillä kuopilla kyynärpäissä ja elefanttimaisessa takapuolessa.

Vaikka puku sinänsä oli kevyt, se ei hengittänyt. Niinpä Reilly kytkettiin jäähdyttimeen aina ottojen välissä.

– En ole koskaan kokeillut kovia huumeita, mutta voin hyvin kuvitella miltä ne tuntuvat: ihanalta viileältä helpotukselta, kun läskipuku kuoriutuu päältä.

Ehkä hän voisi kysyä asiaa Keith Richardsilta.

Tuntematon tarina

Stan Laurelia (syntyjään Arthur Stanley Jefferson) ja Oliver Norvell Hardya pidetään yleisesti elokuvan historian nerokkaimpana komediaparivaljakkona. Vuosien 1927 ja 1950 välissä he esiintyivät yhdessä 107 elokuvassa. He viihdyttivät yleisöä vaivattoman näköisillä koomisilla esityksillä, jotka olivat kuitenkin kaikki tarkkaan suunniteltuja ja hiottuja. Vuoden 1932 Muuttomiehet pulassa voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin.

Laurel ja Hardy olivat niitä harvoja tähtiä, jotka siirtyivät sujuvasti mykkäelokuvista äänielokuviin. Siinä auttoivat one-liner-letkaukset kuten Neuvottomien neropattien: ”En ole niin tyhmä kuin miltä näytät.” Taustatyönsä aikana käsikirjoittaja Jeff Pope löysi kuitenkin vähemmän tunnetun triviatiedon kaksikosta: 1950-luvun alkupuolella he tekivät kiertueen Isossa-Britanniassa. Sitä oli kartoittanut jo A.J. Marriottin kirja Laurel & Hardy: The British Tours vuodelta 1993.

– Mielessäni oli kuva kahdesta miehestä, jotka olivat olleet suuruuksia mutta asuivat nyt pienissä vierastaloissa ja esiintyivät pikkuruisissa teattereissa tajuamatta tekevänsä sitä koska rakastavat toisiaan, Pope tiivistää. – Se inspiroi kirjoittamaan koko elokuvan.

 

Kaksikon kultakausi on kaukana takana, mutta silti he yrittävät saada taas yhteyden faneihinsa ja oman Se parhaiten nauraa -elokuvansa alkuperäistä nimeä lainaten ”leave ’em laughing”, jättää jäähyväiset vielä nauravalle yleisölle. Teatterituottaja Bernard Delfontin (Rufus Jones) varaamassa kolmannen luokan majatalossa he jaksavat toivoa brittirahoitusta pitkään suunnitteilla olleelle Robin Hood -parodialleen. Mutta ainakin elokuvan mukaan pilviä menestyksen taivaalle tuovat niin kauan hautuneet kaunat kuin myös Hardyn heikkenevä terveys.

Tahallisia virheitä

Edellisessä elokuvassaan Filth ohjaaja Jon S. Baird alisti James McAvoyn kaiken maailman inhottavuuksille.

– Tämä on rakkaustarina, hän toteaa nyt. – Olin pikkupoikana iso Laurel ja Hardy -fani. Minulla on kuvia, joissa kaverini kanssa olemme pukeutuneet heiksi. Minä olin Stan, kaverini Ollie. Hänellä oli rutkasti toppausta.

Mitä enemmän Baird luki idoleistaan sitä enemmän hän tajusi etteivät heidän elämänsä olleet samalla tavalla kytköksissä kuin elokuvissa. Laurel oli tiimin aivot, Hardy taas pelasi mieluummin golfia Bing Crosbyn ja W.C. Fieldsin kanssa.

– Heillä oli erilliset elämät ja he olivat hyvin erilaiset ihmiset. Mutta loppua kohti he lähtivät yhdessä näille kiertueille ja kasvoivat läheisiksi tosielämässäkin. On kuin kaksi miestä olisi rakastunut toisiinsa.

– He eivät enää saaneet töitä elokuvantekijöinä yhdessä. Niinpä he palasivat siihen maailmaan, jonka tunsivat: varietee- ja musiikkiteatteriin. Se on mainio tausta tutkia heidän elämäänsä, mutta kiertueen teatteriluonteesta johtuen jouduimme kuvaamaan esiintymisiämme yleisön edessä. Meidän oli miellytettävä niin ohjaajaa kuin katsojiamme kuvauksissa, ja sellainen luo taistelutoveruutta. Steve tulee aina olemaan minulle rakas kaiken yhdessä kokemamme vuoksi, kuvailee John C. Reilly.

Reilly ja Coogan tosiaan toistivat Hardyn ja Laurelin kuuluisia ohjelmanumeroita, mukaan lukien At the Ball, That’s All -tanssin kaksikon ainoasta lännenelokuvasta Kaksi kulkuria (Way Out West, 1937). Se oli vasta toinen elokuva, jossa Laurel mainittiin myös tuottajana, vaikka hän hoiti sitäkin puolta koko parivaljakon uran ajan.

– Harjoittelimme koreografiaa niin monta kertaa, että olisimme osanneet sen unissamme, Coogan vahvistaa. – Tutkimme ja harjoittelimme heidän suoritustaan elokuvassa, mutta huomasimme siinä pieniä virheitä ja päätimme opetella tanssin virheineen kaikkineen. Meidän oli näyteltävä tanssi virheiden kanssa kuvatessamme elokuvan kuvausta, mutta tanssia se oikein kuvatessamme näyttämöllä esiintymistä.

– He näyttivät aina siltä kuin eivät yrittäisi tosissaan. Oikeasti vaatii todella paljon töitä saada jokin näyttämään niin helpolta, Coogan jatkaa.

Ainoat mahdolliset

Oli itsestään selvää, että oli oleellisen tärkeää löytää oikeat näyttelijät rooleihin. Steve Coogan oli ensimmäinen ja viimeinen näyttelijä, jonka kanssa Baird keskusteli Stan Laurelin näyttelemisestä.

– Tapasimme eräänä iltapäivänä lounaan merkeissä ja juttelimme niitä näitä. Varoittamatta hän vain eläytyi Staniksi. Hän saattoi pudottaa lautasliinansa ja sitä poimiessaan lyödä päänsä pöytään ylös noustessaan. Sain kylmiä väreitä selkäpiihini. Se oli vain pieni hetki, mutta se merkitsi kaikkea.

Historian kahden ikonisen henkilön esittäminen osoittautui kuitenkin pelottavaksi.

– Alkuun yritin puhua itseäni irti projektista, sillä se tuntui niin ylitsevuotavalta. Mutta tarinan kauneus piilee heidän suhteensa sisälle pääsemisessä ja väläyksessä siitä, millaista heidän yhteistyönsä olisi voinut oikeastikin olla, toteaa Reilly, jonka mukaan tuleminen oli tärkeää myös Cooganin kiinnittämisen kannalta.

 

– Stan ja Ollie ovat kuin muistomerkkejä siitä mihin pyrin näyttelijänä. He tekivät kaiken maailman ylilyöntejä, mutta keskustellessaan keskenään heidän komediansa olisi voinut olla melkein cinema verite. Toisin kuin aikalaisensa he olivat hyvin naturalistisia. Heidän elokuviaan katsoessaan tajuaa, että niiden nerous tulee siitä, että he ovat niin yliolkaisen oloisia, mutta samalla metronomin tarkkuudella toimivia. Tiesimme, että kunnioittaaksemme heitä meidän olisi paiskittava töitä yhtä tunnollisesti.

Jon Baird muistelee millaista oli nähdä Coogan ja Reilly ensimmäistä kertaa rooliasuissaan.

– Laskeutui täydellinen hiljaisuus. Ajattelin, että onko jotain vialla, mutta päin vastoin: ihmiset olivat vain niin ällistyneitä siitä miten mahtavilta he näyttivät.

Kulissiliitto

Coogan oli työskennellyt käsikirjoittaja Jeff Popen kanssa jo Oscar-ehdokas Philomenassa ja oli heti samaa mieltä tämän ajatuksesta analysoida 30-vuotista yhteistä taivalta yhden kiertueen läpi katsottuna.

– On yleinen virhe tehdä elämäkerta, jossa käydään läpi jonkun elämän tarina kronologisesti kerrottuna, Coogan toteaa.

– On järkevämpää kohdistaa valokeila johonkin tiettyyn osa-alueeseen. Sen kautta voi ymmärtää kaiken muun. Koko ihmisyyden voi käsittää yhdestä hetkestä.
Sen vuoksi tekijät päättivätkin antaa elokuvalleen nimen Stan & Ollie eikä Laurel & Hardy. Tarkoitus oli löytää ihmiset legendojen takaa.

Baird päätti ottaa mukaan myös Ollien yllättävän päätöksen tehdä Zenobia-nimisen elokuvan Harry Langdonin kanssa ilman Stania.

– Näiden kahden työsuhde on kuin avioliitto kahden rakastavaisen välillä. Toinen on kuitenkin syyllistynyt uskottomuuteen. Mitä toinen tekee, kun hänelle tulee tilaisuus maksaa potut pottuina? ohjaaja pohtii.

Cooganille koko kuvio kertoo jotain koomikoiden arkipäivän luonteesta.

– Monen koomikon tapauksessa ei ole olemassa kovin tarkkaa rajaa hänen todellisen minänsä ja hänen esittämänsä hahmon välillä. Varsinkin, jos näyttelijä on vahvasti mukana myös luovassa prosessissa. Niissä on päällekkäisyyksiä, ja halusimmekin yleisön näkevän sen.

– Uskon meidän onnistuneen kunnioittamaan Laurelin ja Hardyn muistoa heidän faniensa silmissä. Ja vaikka ei olisikaan fani, heidän ikonisten hetkiensä uudelleen luomisen luulisi edelleen naurattavan ihmisiä.

Pikkutarkkaa suttuisuutta

Naurattavan – tai itkettävän. Ainakin niin puvustaja Guy Speranza reagoi nähdessään Kahden kulkurin tanssin uuden version.
– Olin nähnyt sen elokuvassa niin monta kertaa yrittäen huomioida kaikki vaateparsien yksityiskohdat. Kun sitten näin heidän esittävän sen tosielämässä, purskahdin kyyneliin. Heidän tulkintansa oli niin loistava.

Myös Jeff Popelle yksinkertainen kohtaus kahdesta miehestä tanssimassa puhtaasta ilosta yksinkertaisesti sen itsensä vuoksi oli oleellinen.

– Sitä katsoessa nauraa myös sille, kuinka selvästi he viihtyivät toistensa seurassa ja miten he pystyivät nauttimaan pienistäkin asioista. Luulen, että juuri siksi heitä rakastetaan edelleen.
Vaikka Laurelin ja Hardyn komedia oli yksinkertaista, Stan & Ollien työstäminen oli kaikkea muuta. Speranza loi vähän alle 2 000 asua kuvastamaan 1930-luvun Hollywood-glamouria ja 50-luvun vähemmän hohdokasta Britanniaa. Kaksi elementtiä vaati työtä yli kaiken: Laurelin ja Hardyn siluetit muodostavat hatut ja puvut.

– Guy-parka, John C. Reilly nauraa. – Hän teki varmaan 20 erilaista knallia viilatessaan kuvun korkeutta tai lierin leveyttä. Hän halusi niistä täsmälleen oikeat, sillä hän ei halunnut mokata jotain niin ikonista.

 

Speranzaa kiinnosti myös esitellä kaksikon fiktiivisen ja todellisen ulkoasun eroja.

– Näyttämöllä erityisesti Stan on hieman epäsiisti, hän huomioi. – Tosielämässä kumpikin oli erittäin huoliteltu. Silti heistä on paljon kuvia, joissa he hassuttelevat baretit päässään. Oli mukavaa päästä näyttämään heistä sekin puoli. Se saa ajattelemaan: ”Oikeastaan onnellisuuteen ei tarvita kovin paljon. Me vain tuppaamme nykyään tekemään kaikesta niin monimutkaista.”

Lämpöä vuosien takaa

Coogan tuntuu olevan samaa mieltä.

– Jos heidän elokuviaan vähän miettii, ne eivät ole sidottuja aikaansa. Heidän elokuvansa olivat helposti lähestyttäviä, jopa lapsikatsojille. Se oli puhdasta komediaa, joka kumpusi hahmoista, ei tilanteista. Heidän toimillaan ei ole oikeita seurauksia, elokuvissa ei ole todellista uhkaa. Niissä on jotain lempeää ja lämmintä. Heidän komediansa ei ole vihan täyttämää. Kaikista heidän kokemistaan vaikeuksista huolimatta tuntuu, että elämä on elokuvan lopuksi hieman parempaa kuin ennen sitä. Jos saamme valkokankaalla aikaiseksi edes jotain vähän saman tyyppistä, olemme onnistuneet.

Tuottaja Faye Wardin mielestä juuri sen vuoksi Hollywoodin kulta-ajan legendoista kertova elokuva voi olla täydellistä viihdettä nykykatsojallekin.

– Nykyään ihmiset lähes pelkäävät elämää, ja Laurelin ja Hardyn ohjelmanumeroiden seuraaminen yksinkertaisesti lämmittää sydäntä, hän julistaa. – Siinä on puhdasta iloa ja tämän päivän yleisöille ennen kaikkea viattomuutta. Katsomossa voi itkeä ja sitten nauraa, ihan vain siksi, että heidän työskentelynsä on yhtä aikaa uskomattoman terävää mutta samalla yksinkertaista. Uskon, että se on jotain sellaista mitä me hieman tarvitsemmekin.

Niinpä. Läskipukua ehkä lukuun ottamatta.

Teksti: Marta Bałaga, Lontoo
Kuvat: Future Film