Kunnianhimoisista suurtuotannoistaan tunnetun Christopher Nolanin Memento (2000) sekä katsojien hengitystä kuristaneilla ohjaustöillään kuuluisaksi nousseen Gaspar Noén shokeeraava Irreversible – syntiset (2002) vakiinnuttivat asemansa nykyelokuvan klassikoina poikkeuksellisen kerrontansa ansiosta. Molemmat esittivät tapahtumat ajallisesti takaperin ja pakottivat katsojan aktiiviseen rooliin. Näin syntyi kokemus, joka heijasti hahmojen hämmennystä ja paljasti kokonaisuuden vasta viime hetkillä.
Kummastakin elokuvasta ilmestyi myöhemmin erikoisversio, joissa sama tarina kerrottiin kronologisessa järjestyksessä. Nämä leikkausversiot käänsivät alkuperäisten julkaisujen tunnelman luonnollisesti päälaelleen. Tällainen elokuvakerronnan dekonstruktio ei ole kuitenkaan jäänyt ainoastaan taide-elokuvien alueelle.
Uwe Bollin House of the Dead (2003) sai videopelisovitusten saralla kyseenalaista mainetta tahattoman huumorin ja erikoisten elokuvallisten ratkaisujen ansiosta. Ne tekivät teoksesta niin surkean, että se muuttui monien katsojien silmissä viihdyttäväksi. Myöhemmin Boll hyödynsi ”epäonnistumistaan” ja leikkasi elokuvasta uuden version – itseironisen hupileikkauksen.
Tässä artikkelissa tarkastelemme näiden kolmen elokuvan merkittäviä erikoisversioita: Mementon kronologista leikkausta, Irreversiblen Straight Cut -julkaisua ja House of the Deadin Funny Director’s Cut -versiota. Ne eivät ole pelkkiä levyjulkaisujen kylkeen liimattuja lisämateriaaleja vaan elokuvia, jotka muuttavat täysin alkuperäisten teosten ytimen ja merkityksen.
Muisti palaa pätkittäin
Christopher Nolanin Memento on psykologinen trilleri, joka haastoi elokuvakerronnan perinteet esittämällä tarinansa takaperin. Elokuva sijoittuu ainutlaatuiseen jännityksen ja filosofisen pohdinnan välimaastoon luoden katsojalle kokemuksen, joka heijastaa päähenkilö Leonard Shelbyn (Guy Pearce) mielentiloja.
Leonard kärsii anterogradisesta amnesiasta, joka estää häntä muodostamasta uusia muistoja. Selvitäkseen hän turvautuu monimutkaiseen järjestelmällisyyteen: ottaa Polaroid-kuvia, kirjoittaa muistiinpanoja ja tatuoi tärkeitä vihjeitä kehoonsa pitääkseen langat käsissään. Hänen ainoa tavoitteensa on löytää vaimonsa murhaaja ja kostaa tälle.
Lue myös: Tarkastelussa rakastettujen elokuvien encore-versiot – toinen niistä aiheutti yllätyksen
Tarina rakentuu kahdesta rinnakkaisesta ketjusta: mustavalkoiset kohtaukset etenevät kronologisesti, kun taas värilliset kohtaukset esitetään käänteisessä järjestyksessä. Nämä kaksi tasoa kohtaavat lopussa muodostaen yhtenäisen kertomuksen. Epätavallinen rakenne pakottaa katsojan kokemaan Leonardin hämmennyksen ja luo poikkeuksellisen yhteyden hahmoon.
Elokuvan idea syntyi Christopherin ja hänen veljensä Jonathan Nolanin pitkän ajomatkan aikana vuonna 1996, kun Jonathan ehdotti tarinaa amnesiasta kärsivästä miehestä. Hän kirjoitti ideasta novellin Memento Mori, joka kuitenkin julkaistiin vasta elokuvan ensi-illan jälkeen. Vain yhdeksän miljoonan dollarin budjetilla toteutettu elokuva tuotti – vastoin odotuksia – yli 40 miljoonaa ja vakiinnutti Christopher Nolanin aseman visionäärisenä ohjaajana.
Memento sai runsaasti palkintoja ja vuonna 2017 se lisättiin Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Film Registryyn sen kulttuurisen, historiallisen ja esteettisen merkityksen vuoksi. Elokuva sai kiitosta myös neurotieteilijöiltä, jotka arvostivat sen tarkkaa kuvausta anterogradisesta amnesiasta. Popkulttuurissa se on vaikuttanut moniin myöhempiin ei-lineaarista kerrontaa hyödyntäviin elokuviin.
Kun Memento julkaistiin vuoden 2002 alussa Isossa-Britanniassa dvd:lle, se sisälsi piilotetun ”easter egg” -bonuksen: mahdollisuuden katsoa elokuva kronologisessa järjestyksessä. Sama erikoisuus sisältyi myös joihinkin myöhempiin dvd- ja blu-ray-julkaisuihin.
Kronologinen versio tarjoaa luonnollisesti aivan toisenlaisen tunnelman kuin alkuperäinen julkaisu. Se asettaa hahmot uuteen valoon ja tekee kokemuksesta yllättävän erilaisen. Katsojan aivonystyröitä ei enää kutitella samalla tavalla, mutta alkuperäisjulkaisun faneille erikoisleikkaus on silti herkullinen kuriositeetti.
Tragediasta draamaksi
Gaspar Noén Irreversible – syntiset (2002) on kiistanalainen ranskalainen trilleri, jonka tunnusmerkkinä on ajassa taaksepäin etenevä kerrontarakenne. Perusjuoni on yksinkertainen kostotarina: Alexin (Monica Bellucci) jouduttua raiskauksen uhriksi hänen poikaystävänsä Marcus (Vincent Cassel) ja ystävänsä Pierre (Albert Dupontel) lähtevät etsimään tekijää. Elokuva alkaa illan traagisista seurauksista ja etenee ajassa taaksepäin, siirtyen aina edelliseen tapahtumaan. Taustalla olleet syyt paljastuvat vähitellen, ja rakenne tekee tarinasta tragedian, jonka kohtalokas kulku on alusta asti selvillä. Leffan motto ”time destroys everything” kiteyttää teoksen ytimen.
Elokuva sai osittain inspiraationsa Mementon (2000) menestyksestä. Pääosien esittäjät Bellucci ja Cassel olivat tuolloin naimisissa, mikä lisäsi tuotannon kaupallista kiinnostavuutta.
Teknisesti Irreversible on aggressiivinen: ensimmäisen puolen tunnin aikana käytetty matalataajuinen 28 hertsin ääni suunniteltiin aiheuttamaan fyysistä pahoinvointia. Yhdistettynä tarinan rankkuuteen se nosti Cannesin festivaaliesityksen poikkeuksellisen suureksi kohutapaukseksi – 2 400 katsojasta noin 200 poistui kesken näytöksen.
Visuaalisesti Noé luottaa pitkiin, saumattomilta vaikuttaviin otoksiin. Kamera pakottaa katsojan kokemaan tapahtumat fyysisesti ja läsnäolevasti. Elokuva kuuluu niin sanottuun New French Extremity -liikkeeseen, joka pyrkii käsittelemään tabuja shokeeraavalla ja itsetutkiskeluun pakottavalla tavalla. Sen perintö on kiistanalainen mutta kiistatta osa modernia elokuvahistoriaa, joka haastaa katsojan käsityksen kerronnasta, väkivallasta ja elokuvan merkityksestä.
Lähes 20 vuotta myöhemmin julkaistu Irreversible: Straight Cut (2019, ransk. Inversion Intégrale) esittää tarinan kronologisessa järjestyksessä ja sieltä täältä lyhennettynä (yhteensä noin 7 minuuttia). Tämä muuttaa tragedian draamaksi. Alkuperäisessä versiossa väkivallan seuraukset koettiin ennen syitä, mikä herätti empatiaa ja loi väistämättömyyden tunteen. Straight Cutissa puolestaan kostamisen vääryys ja Marcuksen sokea raivo nousevat keskiöön.
Noé on itse kuvannut Straight Cutia ”tavalliseksi” elokuvaksi, jossa kaikki paljastetaan suoraan, ja jonka teeman voi tiivistää lauseeseen ”time reveals everything”.
Kronologinen versio tarjoaa alkuperäisen nähneille kiinnostavan näkökulman, mutta aivan kuten Mementon kronologinen leikkaus se on lähinnä kuriositeetti faneille. Ensikertalaiselle alkuperäinen julkaisu on edelleen voimakkain ja järkevin tapa kokea Irreversible. Jos kantti vain kestää – herkille tämä K-18-elokuva ei todellakaan sovellu.
Huonosta hauskaksi
House of the Dead (2003) on saksalaisen Uwe Bollin ohjaama toimintakauhuelokuva, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista videopelisovituksista. Elokuvan kehitys alkoi jo vuonna 1998 DreamWorks Picturesilla, mutta lopulta oikeudet päätyivät Bollille – ohjaajalle, joka tunnettiin sekä kriittisistä että kaupallisista epäonnistumisista. Boll itse kuitenkin puolusti elokuvaa toteamalla sen olevan ”täydellinen House of the Dead -elokuva, koska se todella näyttää, millainen peli on. Se on hauska ja täynnä ylitseampuvaa toimintaa.”
Juoni on yksinkertainen – ja kliseinen. Joukko opiskelijoita myöhästyy laivasta, jonka piti viedä heidät rave-juhliin syrjäiselle Isla del Morte -saarelle. Kun he viimein pääsevät perille, bilepaikka on autio ja saarella vaanii verenhimoinen zombilauma. Nuoret joutuvat taistelemaan selviytymisestään.
Vuoden 1996 alkuperäispelille esiosaksi tarkoitettu House of the Dead toteutettiin 12 miljoonan dollarin budjetilla. Se tuli tunnetuksi – huonoutensa lisäksi – “bullet time” -efektien ylikäytöstä. Ironista kyllä, se oli myös viimeinen elokuva, jossa kyseistä näyttelijöille vaarallista kamerakehällä toteutettua 360 asteen kuvaustekniikkaa käytettiin.
Elokuva sai kriitikoilta murska-arviot ja päätyi useille ”vuosikymmenen huonoimmat” -listoille. Taloudellisesti se menestyi kuitenkin odottamattoman hyvin: vaikka lipputulot jäivät noin 14 miljoonaan, dvd-myynti nousi jopa 40 miljoonaan dollariin. Näin elokuvasta tuli eräänlainen kulttitapaus – epäonnistunut teos, joka viihdytti yleisöä tahattomalla huumorillaan ja tuotti samalla rahaa.
Vuonna 2008 julkaistiin erikoisversio nimeltä Funny Director’s Cut, joka muuttaa elokuvan luonteen täysin. Alkuperäinen versio yritti olla uskottava toimintakauhuelokuva, mutta uusi leikkaus luopuu tästä tavoitteesta ja muuttuu itsetietoiseksi satiiriksi – metakomediaksi, joka nauraa omalle epäonnistumiselleen.
Versio alkaa uudella prologilla, jossa terroristit sieppaavat Uwe Bollin ja aikovat teloittaa hänet ”elokuvahistorian huonoimpien elokuvien tekemisestä ja lukuisten näyttelijöiden urien pilaamisesta.” Boll vastaa lakonisesti: ”I give a shit.” Tämän jälkeen terroristit pakottavat hänet katsomaan omaa elokuvaansa, jolloin ohjaaja murtuu: ”Don’t do that!”
Funny Director’s Cut sisältää runsaasti uusia elementtejä: koomisia puhekuplia, jotka kommentoivat juonen aukkoja ja näyttelijäsuorituksia, lisättyjä ääniefektejä – pieruäänistä yleisön nauruun – sekä tahallisesti mukaan jätettyjä bloopereita ja muita kömmähdyksiä.
Version tarkoitus ei ole korjata virheitä, vaan juhlistaa niitä. Lopputulos on hulvattoman itsetietoinen parodia, joka on oikeastaan ainoa versio tästä elokuvasta, jota kannattaa katsoa – joskaan mitään älykästä huumoria siitä ei kannata odottaa.
Mementon, Irreversiblen ja House of the Deadin erikoisversiot todistavat, että joskus leikkauspöydällä voi syntyä aivan uusi elokuva ilman minkäänlaisia lisäkuvauksia. Toisinaan tulos on filosofinen oivallus, toisinaan tragedia kääntyy draamaksi – ja joskus käteen jää silkka metapila. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin se, että ne näyttävät, kuinka paljon tarinan järjestys tai pelleilyasteelle heittäytyminen voi muuttaa katselukokemusta.
Miten nähdä artikkelin versiot?
Memento: Suomessa julkaistu dvd ja blu-ray sisältävät ainoastaan teatteriversion. Kronologinen versio on julkaistu dvd:llä Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä blu-raylla Isossa-Britanniassa.
Irreversible – syntiset: sekä teatteriversio että Straight Cut on julkaistu Suomessa yhdellä ja samalla blu-ray-levyllä vuonna 2021. Suomessa aiemmin julkaistu dvd sisältää vain teatteriversion.
House of the Dead: teatteriversio on julkaistu Suomessa dvd:llä. Funny Director’s Cut on saatavilla dvd:nä Saksassa, Australiassa ja Yhdysvalloissa.
Teksti: Tom Kajaslampi