Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa olet tiennyt olevasi sataprosenttisesti oikeassa?
Mieleeni on hyvin jäänyt hetki eräissä illanistujaisissa, kun väittelin erään herran kanssa elokuvista. Tästä on jo useampi vuosi aikaa, mutta muistan tilanteen hyvin elävästi.
Väittelyn alla oli Sam Raimin klassikko nimeltään Evil Dead. Olin tuolloin juuri ostanut itselleni Raimin koko kauhutrilogian kattavan blu-ray-julkaisun ja ahminut sen kaikki osat, joten ne olivat tuoreessa muistissa. Mikä olikaan väittelyn aihe? Keskustelukumppani oli vahvasti sitä mieltä, että paras mahdollinen katselukokemus kyseisen elokuvan tapauksessa oli hänellä ollut vuosia sitten vhs-kasetilta.
Perusteluksi hän tarjosi sen, että ”siinä oli sitä jotain”.
Tulin väittelyssä puoliväliin vastaan. Myöntelin, että kyllä, voin vanhaan formaattiin varmasti liittyy paljon nostalgiaa. Yllätyksekseni eräs illanvietossa mukana ollut hevirumpali liittyi keskusteluun muistellen, että vhs oli tarjonnut aikoinaan hänellekin parhaan katselukokemuksen. Rumpalikin komppasi kovasti, että ”siinä oli sitä jotain”.
En halunnut jäädä alakynteen, joten annoin väittelymme muuttua näiden kahden herran väliseksi fiilistelyksi. Hivuttauduin sivummalle, koska koin, etteivät viestini blu-rayn kuvan ylivoimaisesta resoluutiosta näitä herroja kiinnostaneet.
Annoin periksi, koska tiesin olleeni oikeassa – vai olinko?
Markkinoilta poistunut formaatti
Video Home System (eli tutummin vhs) on JVC:n kehittämä tallentavien ja toistavien videonauhurilaitteiden tallennusmuotostandardi, joka julkistettiin vuonna 1976. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Yle Uutiset raportoi vhs-nauhureiden valmistuksen loppuneen.
Vhs-formaatti dominoi kotijulkaisujen markkinoita vain puolet olemassaolostaan. Kun dvd-levyt tulivat tarpeeksi edullisiksi kuluttajamarkkinoille, syrjäyttivät ne vhs-kasetit lopullisesti. Lähes puoli vuosisataa formaatin lanseerauksen jälkeen vhs-elokuvakasetteja keräilee edelleen vannoutunut joukko elokuvaharrastelijoita.
Mutta miksi kukaan haluaisi enää nykyään katsoa suttuisella kuvalla varustettuja vhs-kasetteja? Herran jestas, mehän sentään elämme digitaalisten 4K-restaurointien kultaista aikakautta! Jokainen klassikkoelokuva on jo saanut tai saamassa digitaalisesti siistityn juhlajulkaisun.
Yllättyisitkö, jos kertoisin vhs-kasettien tarjoavan parhaimmillaan huomattavasti tunnerikkaamman katselu- ja kuuntelukokemuksen kuin mitä dvd-, blu-ray- ja 4K-julkaisut tai suoratoistopalvelut tarjoavat?
Veikkaan, että yllätys olisi vähintäänkin melkoinen.
Samaan kuponkiin veikkaan myös, että todennäköisesti tämä artikkeli herättää suuren määrän eriäviä mielipiteitä – tai vähintäänkin ristiriitaisia tunteita. Olen kirjoittanut monia analyyttisiä tekstejä fanien rakastamista Marvelin supersankareista ja Tähtien sota -tv-sarjoista, mutta uskon tämän tekstin herättävän voimakkaampia tunnereaktioita – jopa aiempien aiheiden käsittelyyn verrattuna.
Elämme klikkiotsikoiden aikakautta, jossa tunnereaktioiden herättäminen on enemmänkin itseisarvoinen päämäärä kuin sivutuote. Tavoitteenani ei ole provosoida vain provosoinnin vuoksi. Pyrkimykseni on vain ja ainoastaan tarjota tietoa ilmiöstä, joka alkoi avautua itsellenikin vasta pari vuotta sitten. Toivon tämän tarkoituksen välittyvän, kun jatkat lukemista.
Yleisin ja stereotyyppisin mielikuva vhs-formaatista on jotakuinkin seuraavanlainen: käytössä kuluva, epäkäytännöllinen ja tilaa vievä, epätarkalla kuvalla varustettu tallenneformaatti, jossa on epämiellyttävästi suhiseva ääniraita.
Olin pitkään täysin samaa mieltä.
Kun siirryin dvd-elokuvien kautta teräväpiirtoa edustavan blu-ray-formaatin pariin, luulin jättäneeni vanhat vhs-kasetit kauas taakseni.
Kannoin reilut kolmetoista vuotta sitten videonauhurini ja kaikki kasettini roskalavalle. En miettinyt teon hetkellä kahta kauemmin, sillä kukapa tulisi kaipaamaan vhs-kasetteja, kun digitaalinen kuvan- ja äänenlaatu on parempi? Vhs-kasetit ovat isoja ja kömpelöitä koteloineen päivineen – ja kaiken lisäksi ne piti aina kelata alkuun.
Mutta sitten minulle tapahtui jotain täysin odottamatonta ja erikoista.
Arvon lukija, joudun seuraavaksi pyytämään sinua pidättämään epäuskoasi.
Aistit avaava vierailu
Alkuvuodesta 2022 rockyhtyeemme sai erään avokätisen sponsorin ansiosta mahdollisuuden yhteen äänityspäivään Lappeenrannassa sijaitsevalla Astia–studiolla.
Paikan omistaja, tuottaja/äänittäjä Anssi Kippo muokkasi vuosia sitten studiostaan täysin analogisen. Kippo taltioi nykyään kaikki äänityssessiot kelanauhalle ilman moderneja digitaalisia työkaluja. Hän on heittänyt hyvästit äänitysprosesseille ja -työkaluille, jotka ovat tuttuja kaltaiselleni nykymuusikolle. Toisin sanoen Autotune, gridaus ja korvaavien sample-äänien hyödyntäminen loistavat poissaolollaan hänen kanssaan työskennellessä.
Tiesin tämän jo ennalta, koska olin tutustunut Astia-studion kotisivuilta löytyvään blogiin, mutten ymmärtänyt hänen valinnoilleen esittämiä perusteluja.
Studiopäivän pakettiin kuului studiopalvelujen (äänitys, miksaus, masterointi ja majoitus) lisäksi analogisen äänen demonstraatio. Demonstraation tarkoitus oli antaa ymmärrys siitä, miksi Kippo tekee asiat studiollaan juuri niin kuin tekee.
Pääsimme yhdessä bändikavereitteni kanssa omin korvin todistamaan yllättävän suuren eron digitaalisen ja analogisen signaalitien äänen välillä (palaan tähän termiin vielä).
Istuessani Astia-studion olohuoneessa vilkuilin jatkuvasti Anssin elokuvahyllyä, jota koristivat sadat eri vhs-kasetit. Nauroin mielessäni, että hän on ehkä hiukan liian syvällä tässä analogisen viihteen innostuksessaan.
Ajattelin mielessäni, että eihän herranjestas kukaan nyt enää omista saatikka katso elokuvia vhs:ltä!
Anssi havaitsi mielenkiintoni ja huomautti, että eiköhän seuraavaksi katsota pieni pätkä elokuvaa vhs-nauhalta.
Olin lievästi sanottuna skeptinen. Vinyylilevyt nyt vielä ymmärsin (luultavasti sen takia, koska vinyyli nyt on edelleen yleisesti hyväksytty korkea standardi musiikin kuluttamisen piireissä). Mutta miten ihmeessä tunnetusti suhnuinen vhs-formaatti voisi tarjota paremman katselukokemuksen kuin uudemmat teräväpiirtoformaatit?
Tokihan tiesin, että itselleni mieluisimman ja parhaan katselunautinnon tarjoavat blu-ray-levyt!
Sitten Anssi nappasi Quentin Tarantinon ohjaaman Kill Bill: Vol. 1 -elokuvan ja syötti kasetin Panasonicin videonauhurin kitaan.
Seuraavaksi tapahtui jotain ihmeellistä.
Olen näin jälkikäteen, kokemuksesta toivuttuani ja selvittyäni, tullut siihen lopputulokseen, että vaihtoehtoja voi olla vain kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että Anssi käyttää studionsa ilmassa voimakasta psykedeeliä, joka vaivuttaa studiolla kävijät vahvaan psykoosiin.
Toisena vaihtoehtona on se, että tämä kaikki on täyttä totta.
Anssin painaessa play-painiketta tuntui siltä kuin Uma Thurmanin esittämän Morsiamen hengenhaukkominen ja paniikki olisivat täyttäneet huoneen. Epämukava ja ahdistunut tunne valtasi minut. Huomasin nauliintuvani syvälle penkkiin, kun silmäni porautuivat edessäni olevaan televisioon. Tietoisuuteni valahti aivoista jonnekin rintalastan kohdille. Tuntui siltä, kuin olisin keskittynyt kehoni joka ikisellä solulla elokuvassa esitetyn prologin tapahtumiin.
Kill Bill: Vol. 1.
Muistan samassa hetkessä hämmästyneeni tästä reaktiosta. Olen nähnyt tämän alun kohtauksen monta kertaa! Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Miksi tuijotan sitä herpaantumatta? Mistä tämä kaikki jännite ja paniikinomainen jännittyneisyys oikein tulee?
Nämä ajatusten välähdykset kaikkosivat täysin, kun David Carradinen näyttelemä Bill kävelee verisen Morsiamen vierelle – ja hänen äänensä! En näe kasvoja, mutta myös Carradinen puhe tuntui täyttävän huoneen. Aivan kuin näyttelijä olisi samassa tilassa kanssani.
Kuulen, kuinka Bill kaivaa aseensa esiin. Jok’ikinen tunnevivahde välittyy Uman kasvoilta.
Ase laukeaa väkivaltaisesti. Säpsähdän penkissäni veren purskahtaessa morsiamen ohimosta.
Kylmät väreet kulkevat lävitseni, kun elokuvan ”tunnussävelmäksi” valittu, Nancy Sinatran tulkitsema Bang Bang (My Baby Shot Me Down) lähtee soimaan. Anssi sulkee tv-ruudun ja keskitymme ainoastaan Sinatran ääneen. Musiikkikappaleessa kuultavat matalat nuotit tuntuvat lähes käsin kosketeltavilta. Silmäni kostuvat ja ihoni menee kananlihalle.
En nukkunut seuraavana yönä silmäystäkään.
Epävarmuuden sietämisestä
Tästä kokemuksesta on kulunut kohta jo kaksi vuotta ja edelleenkin arvuuttelen, kehtaanko kirjoittaa näkemästäni ja kuulemastani.
Onko mitään järkeä puhua asiasta, joka on verrattavissa jonkin asteiseen sielulliseen valaistumiseen? Anssin sohvalla istuminen sai minut tuntemaan itseni osaksi jotain kulttia, jonka Totuus (isolla T:llä) tarjoaa vastauksia moniin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Olenkin läheisilleni rakastavaan ja itsetiedostavan sävyyn puhunut ”Anssin analogikultista”, jotta he ymmärtäisivät lähes fanaattista heräämistäni ja suhtautumistani analogista ääntä sekä analogisia laitteita että -tallenteita kohtaan.
Mutta vitsailut sikseen.
Meillä jokaisella on omat näkökulmamme, ajatuksemme ja uskomuksemme, joista haluamme pitää kiinni. Tämä on egomme ominaisuus. Emme useinkaan erota itseämme ajatuksista ja tunteista, joita koemme, vaan uskomme olevamme yhtä niiden kanssa. Tästä syystä ihmiset kokevat vihaa ja ärtymystä, kun totuttuja ja sisäistettyjä asioita kyseenalaistetaan. Kyseenalaistetuksi tullessaan ego vaarantuu, joten sen automaattinen reaktio on asettua vastarintaan näitä uusia ajatuksia vastaan ja samalla vahvistaa ennalta sisäistettyä maailmankuvaa.
Muutos on aina pelottava asia, koska totutut ajatukset ja asiat tarjoavat minälle turvapaikan tai selkeän ankkurin, josta käsin todellisuutta tarkastellaan. Väärässä oleminen – tai pikemminkin sen myöntäminen – tarkoittaa oman egon kuolemaa, joten päädymme lähes poikkeuksetta puolustamaan omaa kantaamme. Tästä johtuen haluamme aina saada viimeisen sanan kaikissa käymissämme keskusteluissa.
Tämän inhimillisen mekanismin takia tiedän monen tulevan vähättelemään tai ehkä paremminkin täysin ohittamaan sen, mitä aion seuraavaksi tuoda esille. On yllättävän helppoa sivuuttaa tämä yli 50 000 merkin artikkeli, jonka kirjoittamiseen ja hiomiseen olen käyttänyt lukemattomia tunteja viimeisen vuoden aikana.
Tunnistan myös ne tunteet, joita tämä teksti saattaa mahdollisesti herättää keräilijöissä.
Tiedän monien elokuvaharrastajien vuosikausien ajan päivittäneen kokoelmiaan blu-ray- ja 4K-levyillä tuhansien eurojen edestä. Olen yksi heistä. Osa voi kokea tarvetta puolustaa omaa rahan- ja ajankäyttöään. Osa voi haluta kieltää kaiken kirjoittamani sisällön, koska on myynyt tai – kuten minä – heittänyt aikoinaan kaikki vanhat vhs-leffat roskiin. Moni varmasti haluaa uskoa digitaalisissa muodoissa olevaan viihteeseen, sillä onhan se helppo ja tämän päivän totuttu, yleisesti hyväksytty tapa kuluttaa viihdettä. Ei tarvitse olla minkään fyysisiä julkaisuja valmistavan yrityksen osakkeiden omistaja, koska yhtä lailla keräilijänä olet voinut sijoittaa aikaa ja rahaa elokuvajulkaisuihin.
Eikä näissä ajatuksissa ja tunteissa ole mitään vikaa. Olet täysin oikeutettu niihin. Jos nautit ja olet tyytyväinen omaan elokuvakokoelmaasi tai Netflixin tarjontaan, tarkoituksenani ei ole viedä sinulta mitään pois. Jos koet seuraavissa osioissa esittämäni ajatukset liian vaarallisina, voit ohittaa ne ja jatkaa viihdekulutustasi hyväksi havaitsemallasi tavalla.
Olen valmis ottamaan riskin, koska toivon, että voit löytää totuuden siemenen tästä tekstistä. Ehkä olet miettinyt samoja asioita, muttet ole vielä osannut nimetä niitä, kuten minäkään en osannut. Ehkä artikkelini rohkaisee sinut tekemään itse kotona omia kokeiluja tai kenties innostut pohtimaan suhdettasi viihteeseen ja sen kuluttamiseen.
Yritän nyt mahdottomalta tuntuvaa tehtävää eli avata saamani kokemuksen. Syy tähän on yksinkertaisesti se, että haluan jakaa tunnetta ja läsnäoloa välittävän elokuvakokemuksen jokaisen tunnerikkaasta elokuvakokemuksesta kiinnostuneen kanssa.
Saatat lukiessasi tuntea pistävän tunteen. Se on ylpeytesi; egosi, joka yrittää panna kampoihin.
Voin kokemuksen rintaäänellä sanoa, että on ihan okei olla väärässä.
Itsehän olisin voinut oppia jotain vhs-elokuvista jo vuosia sitten eräissä illanistujaisissa käydyn keskustelun myötä – jos olisin vain osannut ja ennen kaikkea halunnut kuunnella.
Etenen seuraavaksi kohta kohdalta ja selitän, mistä tässä ilmiössä ja sen havaitsemisessa on kyse.
A/B-vertailumenetelmän mekanismi
Kipon demonstraatio koostui pääsääntöisesti digitaalisen ja analogisen äänitien A/B-vertailusta.
Mutta mikä on A/B-vertailu ja miksi se on tärkeä?
Jotta aisteihimme perustuva ilmiö on mahdollista havaita, tarvitsemme pohjatason tai -arvon, johon on mahdollista tehdä vertailua. Kuuloaistimme, kuten mikä tahansa viidestä aististamme, mukautuu, tottuu ja turtuu havaittavissa olevaan ärsykkeeseen.
Oletko koskaan ollut pitkän aikaa ilman sokeripitoisia herkkuja tai virvoitusjuomia? Kun sokerittoman ajanjakson totuttelemisen jälkeen rouskutat raakaa porkkanaa, se tuntuu yllättävän makealta. Mutta maistapa sitä karkkipussillisen tai Cola-juomalasillisen jälkeen ja – ta-daa! – saman oranssin ”herkun” maku on saattanut muuttua puisen katkeraksi ja aiemmasta makeudesta ei ole mitään jäljellä.
Kuinka sama vihannes voi tarjota täysin eri maun?
Tämä on A/B-vertailun ydin.
A/B-vertailun perusmekanismin ymmärtäminen on tärkeää, koska se on ainoa varma keino huomata ja oppia tietoisesti tunnistamaan digitaalisen ja analogisen signaalitien äänen ero.
Analoginen signaalitie tarkoittaa sitä, että ääntä ei ole missään vaiheessa muutettu digitaaliseksi sen matkatessa alkuperäisestä äänilähteestä kaiuttimiin. Tämä tarkoittaa myös äänitteen valmistusvaiheita, kuten äänittämistä, miksausta ja masterointia, sekä yllättäen myös äänen toistamiseen käytettyä laitteistoa.
A/B-vertailun avulla kuuntelijan on mahdollista huomata, kuinka musiikista välittyy selkeästi enemmän sielukkuutta, tulkintaa ja tunnetta analogisen signaalitien edellytysten täyttyessä.
Vertailu on luotettava ainoastaan, jos siinä saadaan suljettua pois mahdollisimman monia vertailussa vaikuttavia eri tekijöitä eli niin sanottuja muuttujia. Tästä syystä on tärkeää kuunnella saman kappaleen sama versio suoratoistosta täysin samoilla asetuksilla, joilla kuuntelee myös analogisen signaalitien äänitettä.
Tätä silmiä (tai pikemminkin korvia) avaavaa kokemustietoa on vaikea kuvailla ja pukea ymmärrettävään muotoon ilman, että sen kokee itse.
Astia-studiolla kokemani A/B-vertailu teki minulle henkilökohtaisesti selväksi sen perustavanlaatuisen seikan, miksi niin monet edelleen suosivat musiikinkuunteluformaattina vanhoja vinyylilevyjä. Olen kuullut vinyylilevyjen harrastajien usein puhuvan siitä, kuinka musiikki tulee ”iholle” eri tavalla kuin digitaalisista formaateista.
Vaikka tuntemuksissa on havaittavissa samankaltaisuuksia, mielipiteitä on kuitenkin joka lähtöön. Liity mihin tahansa vinyyliharrastajien Facebook-ryhmään ja kysy asiasta, niin saat yhtä monta mielipidettä kuin on keskusteluun osallistujiakin.
Mielipiteiden moninaisuudesta huolimatta enemmistö vanhojen, analogisesti tuotettujen vinyylilevyjen kuuntelijoista puhuukin ”analogisen musiikin lämmöstä”.
Mutta miksi kukaan ei puhu vhs-elokuvien herättämästä tunnekokemuksesta ja niiden ääniraidan lämmöstä?
Analogisen signaalitien elokuvaformaatti
Yleisesti hyväksytty totuus on, että digitaalinen kuva ja ääni tarjoavat parhaan mahdollisen katselu- ja kuuntelukokemuksen. Kaikki rapinat, ritinät, hurinat, surinat ja ylimääräiset häiriöäänet on mahdollista hävittää ja häivyttää, kun yhtälöstä poistetaan analogisten formaattien ongelmat.
Yhtäläisesti ajatellaan, että vain harvat (lue: hullut) menneen maailman nostalgiaa kaipaavat, jotka eivät osaa päästää irti menneisyydestä ja lapsuutensa muistoista, keräävät ja jopa käyttävät vhs-kasetteja.
Näiden stereotyyppisten ajattelumallien kanssa painin aina silloin, kun yritän puhua nykyisistä elokuvien katselutavoistani tai kuuntelumieltymyksistäni musiikin suhteen. Vhs-kaseteista innostumista on todella vaikea selittää ilman hullun hörhöpäisyyden leimaa, josta vinyylien keräilijät ovat saaneet jo osittaisen armahduksen.
Vhs-leffojen tapauksessa kyse on ennen kaikkea siitä, että kyseisessä formaatissa kuvasta ja etenkin äänestä on mahdollista säilyttää alkuperäisen teoksen sisältämää ja sen välittämää tunneinformaatiota. Tämäkin on mahdollista todentaa edellä mainitulla A/B-vertailulla.
En turhaan puhunut mahdottomasta tehtävästä. Miten voin käytännössä tuoda tätä ilmiötä esille tekstin muodossa? Jokaisen pitää päästä kokemaan se itse, eikö totta?
Mutta onneksi analogisen viihteen ja digitaalisen viihteen mahdollista eroa voi lähteä havainnoimaan hypoteettisesti yksinkertaisten, reflektiivisten kysymysten kautta.
Jos olet päässyt tekstissäni näin pitkälle, pyydän sinua kuuntelemaan sisäistä intuitiotasi seuraavien kysymysten kohdalla. Kuuntele intuitiotasi ja ole rehellinen itsellesi.
Minkälaisia tunnevyöryjä ole kokenut viime aikoina elokuvia ja tv-sarjoja katsoessasi? Ovatko vanhat, klassikoiksi luokitellut kauhuelokuvat herättäneet aitoa pelkoa? Ovatko vanhat komediaelokuvat naurattaneet?
Ovatko tunteelliset kohtaukset viime aikoina säväyttäneet sinua katsojana?
Katsotko mieluusti itsellesi entuudestaan tuntemattomia elokuvia vai huomaatko palaavasi mieluummin vanhojen tuttujen leffojen pariin?
Ovatko uudet elokuvat innostaneet ja jaksaneet pitää mielenkiintoasi yllä alusta aina loppuun asti? Oletko uuden elokuvan katsottuasi useammin innoissasi vai oletko ollut välinpitämätön?
Innostutko helposti elokuvista, tv-sarjoista, roolisuorituksista tai elokuvamusiikista, joita muut henkilöt (työkaverit, tuttavat, sukulaiset, perheen jäsenet, ystävät tms.) kehuvat ja suosittelevat sinulle?
Saatko energiaa ja iloa elokuvista vai koetko niiden katsomisen paikoin kuluttavana tai jopa raskaana työnä?
Entä oletko viime aikoina huomannut ajatuksesi harhailevan katsoessasi elokuvaa? Selaatko elokuvien aikana mieluummin puhelinta kuin seuraat leffan tapahtumia?
—
Minkälaisia ajatuksia nämä kysymykset sinussa herättivät?
Lähes poikkeuksetta kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olen viimeisen parin vuoden aikana keskustellut, ovat valittaneet vähintään yhdestä edellä mainittuihin seikkoihin liittyvästä seikasta.
Jos vanhojen klassikoiden ja uutuuselokuvien katsominen on lässähtänyt tai jättänyt sinut tavalla tai toisella kylmäksi, vastaus tähän piilee – usko tai älä – digitaaliseen muotoon muutetussa kuvassa ja äänessä.
Kun analogista lähdemateriaalia käsitellään digitaalisesti tai jos se muutetaan edes kerran digitaaliseen muotoon, siitä katoaa informaatiota.
Hohto.
Esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohtoa pidetään yhtenä suurimmista kauhuelokuvien klassikoista, mutta miksi sille nykyään vain haukotellaan? Kuinka moni nykykatsoja pitää sitä oikeasti pelottavana? Tai edes jollain tasolla häiriintyneenä? Kuvailisitko itse sitä epämukavaksi tai ihon alle meneväksi elokuvaksi?
Jack Nicholson antaa legendaarisen roolisuorituksen. Kubrickin luoma karmiva atmosfääri on upeasti tehty. Kuuluisat kohtaukset verta pursuavine hissin ovineen ja kuolleena makaavine kaksosineen ovat legendaarista kauhukuvastoa, mutta miksi elokuva ei säväytä nykykatsojaa?
Miksi Manaajan tapauksessa vain ihastellaan tehosteiden taituruutta? Muistaakseni legenda kertoo, että 70-luvulla katsojia pyörtyi elokuvateattereissa näytöksen aikana. (Sivuhuomautus: olen kylläkin skeptinen tämän väitteen paikkansa pitävyyden suhteen, paitsi jos pyörtyminen tapahtui Reganin magneettikuvauskohtauksen aikana.)
Entä onko Evil Dead oikeasti kauhuelokuva vai silkkaa komediaa? Milloin viimeksi olet säpsähtäen pompannut ilmaan tuolistasi kauhuelokuvan aikana tai huudahtanut säikähdyksestä?
Yleisesti hyväksytty selitys on, että olemme vain katsojina turtuneet kauhuelokuvien hirvittäviin ja verisiin kuvastoihin. Väkivalta on läsnä viihteessä jatkuvasti ja siihen vain turtuu ja tottuu, joten elokuvantekijöiden pitää keksiä uusia tapoja säväyttää katsojaa. Vanhat tarinat eivät vaan enää tehoa samalla tavalla.
Voin vakuuttaa, että syy tähän tunnekokemuksen köyhyyteen löytyy viihteen digitaalisuudesta – vai pitäisikö sanoa, että ainakin uskon sen löytyvän.
Kill Bill on tästä erinomainen esimerkki, koska en nähnyt Astia-studiolla sitä ensimmäistä kertaa vhs-kasetilta.
Ollessani 13-vuotias Tarantinon neljäs elokuva julkaistiin kotimarkkinoille. Muistan selvästi, kun isä vuokrasi Kill Billin vhs:n kerrostaloasuntomme alakerrassa sijainneesta Filmtown-liikkeestä. Pienempänä sain katsoa isän kanssa samoja elokuvia, mutta Kill Bill muodostui erikoiseksi poikkeustapaukseksi.
Muistan epämukavan tunteen, joka leijaili katsoessamme elokuvan ensimmäistä näytöstä. Isä ei suoranaisesti kieltänyt minua katsomasta elokuvaa, mutta muistan, miten isä täysin äkillisesti keskeytti leffan katsomisen kesken kaiken. Näin jälkikäteen ymmärrän Tarantinon kuvaaman väkivallan saaneen meidät molemmat vaivaantumaan (kuten olen monta kertaa sanonut, Tarantino on niitä harvoja ohjaajia, jotka osaavat käyttää väkivaltaa oikeana tehokeinona elokuvissaan).
Väkivaltaviihde ei ollut minulle mitenkään uutta, koska olinhan siihen mennessä nähnyt jo kaikki mahdolliset James Bond -elokuvat ja muut toimintaklassikot kasarilta. Kill Bill teki minuun niin suuren vaikutuksen, että valehtelematta en uskaltanut katsoa sitä loppuun tuolta samaiselta lainakasetilta.
Vasta parin vuoden kuluttua sain katsottua sen loppuun asti – tosin tällä kertaa dvd-levyltä.
Kaikkien näiden vuosien ajan olen katsellut Kill Billiä uudestaan joko dvd- tai blu-ray-formaatin kautta, mutta heti kun näin Astia-studiolla pelkästään leffan alkukohtauksen vhs-kasetilta, oli kuin en olisi leffaa koskaan nähnytkään!
Analoginen kuva
Yksi vhs-formaatin salaisuuksista piilee siinä, että analogista vhs-kuvaa on miellyttävämpi katsella kuin digitaaliseksi muutettua kuvaa. Analoginen kuva on pehmeydessään miellyttävä silmille, eikä se rasita aivojamme samalla tavalla kuin digitaalinen kuva.
Oletko koskaan tuntenut itsesi väsyneeksi parituntisen elokuvan katselemisen jälkeen? Tunnetko jomotusta takaraivossasi, viiltävää kipua silmien takana tai päänsärkyä otsassa ilman, että olet silmälasien tai optikkokäynnin tarpeessa? Tai tunnetko väsynyttä levottomuutta, jossa ajatus harhailee ja keskittyminen on vaikeaa?
Jos vastasit kyllä, selittävä syy tälle löytyy ainakin osittain ellei kokonaan digitaalisen kuvan terävyydestä.
Anssi Kippo kertoi minulle kuulleensa ilmiöstä keskustellessaan LUT-yliopiston matematiikan professori Jouni Sammon kanssa. Sampon mukaan blu-ray-levyltä tai suoratoistopalvelusta katsottuna elokuvan teräväpiirtokuva rasittaa aivojamme, jotka ovat evoluution myötä oppineet etsimään luonnosta vaaranmerkkeinä toimivia teräviä linjoja ja kuvioita. Silmät hakeutuvat teräviin linjoihin useita kertoja sekunnissa ja aivot rekisteröivät niistä jokaisen. Aivomme ovat teräväpiirtokuvia katsoessamme jatkuvassa hälytys- ja stressitilassa, mikä rasittaa ja sitä kautta väsyttää meitä. (Tämä voisi olla myös yksi selittävä tekijä älypuhelimien ja muiden ruutujen dopamiinikoukussa selaamisesta seuraavaa ahdistusta, väsymystä ja/tai päänsärkyä.)
Hyvä vertauskuva analogisen ja digitaalisen kuvan välisestä erosta on, kun otat lyijykynän ja vedät suoran viivan paperiin. Se on yksi katkeamaton jana, josta on havaittavissa kätesi tuottama pieninkin liike. Digitaalinen versio viivasta taas on se, että naputat kynän kärjellä pistejanan yhden sulavan kynän vedon sijaan.
Digitaalinen kuva ja ääni voivat olla terävämpiä ja kirkkaampia, mutta niiden muodostama ”jana” ei ole eheä; janan muodostamien pisteiden välistä puuttuu informaatiota. Vhs-nauhan resoluutio ei yllä filmin tasolle, ei edes dvd-resoluutiota pidemmälle, mutta tässä ei pidäkään juuttua pelkästään teknisiin lukuihin.
Muun muassa Quentin Tarantinon, Christopher Nolanin, Darren Aronofskyn ja Paul Thomas Andersonin kaltaiset ohjaajanimet kertovat ja mainostavat kuvaavansa edelleen elokuviaan filmille, vaikka nykytekniikan avulla digitaalisesti kuvatut elokuvat saadaan muistuttamaan filmiä. Poptähti Taylor Swift on kuvannut All Too Well –musiikkivideonsa 35 mm -filmille.
Myös kotimaisesta elokuvakentästä löytyy filmille kuvaamisen nimeen vannovia. Viime syksynä ensi-iltaan tullut ja paljon kansainvälistä huomiota saanut Kuolleet lehdet on Aki Kaurismäen uutuuselokuva, joka on kuvattu filmille.
Voiko olla, että nämä kyseiset ohjaajat ovat joko tietoisesti tai alitajuisesti aistineet analogisen filmiformaatin välittävän enemmän informaatiota suoraan digitaalisena tallennettuun kuvaan verrattuna?
Oppenheimeria promotoidessaan Christopher Nolan kehui vuolaasti IMAX-filmikameroilla kuvatun elokuvan vaikuttavuutta. Ohjaaja kuvaili valkokankaan ”häviävän” ja filmiltä katsottuna elokuva ”tuntuu 3D:ltä ilman laseja”.
Uskon Nolania, vaikken valitettavasti itse päässyt Oppenheimeria filmiltä näkemään.
Tämä onkin meille nykykatsojille todella harmillista, koska näemme elokuvateatterin kankaalta vain digiversion, vaikka elokuva olisikin alun perin kuvattu filmille – puhumattakaan muista lukuisista jälkituotannon vaiheista, jolloin elokuvan kuva ja ääni ovat käyneet läpi digitaalisen muunnoksen.
Nolanin mainitseman sulavuuden lisäksi filmi pystyy vangitsemaan mikroilmeiden tunnenyanssien lisäksi myös jotain, mitä voisi kutsua läsnäoloksi.
Mikroilmeet ovat vain sekunnin murto-osan häivähdyksiä ihmisen kasvoilla, mutta tälle läsnäoloilmiölle ei vielä ole olemassa tarkempaa selitystä tai termiä. Esimerkiksi maalauksissa on mahdollista vangita tämä läsnäolo hämmästyttävän hyvin. Tämä läsnäolo käy hyvin ilmi muotokuvasta, jossa kuvatun henkilön katse tuntuu seuraavan sinua ollessasi samassa huoneessa. Sama läsnäolon energia on mahdollista havaita välittyvän vanhoista filmille kuvatuista valokuvista.
Voit tehdä tästäkin ilmiöstä helpon A/B-vertailun ottamalla digitaalisen kuvan älypuhelimellasi tai tabletillasi vanhasta valokuvasta tai eloisan tuntuisesta, maalatusta muotokuvasta. Kysy tässä tapauksessa itseltäsi, välittyykö molemmista sama tunne vai tuntuuko toisesta puuttuvan jotain.
Digitaalinen kuva ei ole yhtä ”sulava” kuin filmi, koska se koodataan nolliksi ja ykkösiksi.
Pohdin pitkään, miksi monissa nykyelokuvissa on haluttu hakea filmitekstuurin ominaisuuksia.
Ohjaaja Rian Johnsonin luottokuvaajana tunnettu Steve Yedlin (Brick, The Last Jedi, Knives Out) on mullistanut digitaalisen kuvaamisen luomalla filmin tekstuurisia ominaisuuksia toisintavia algoritmeja. Monissa mainoksissa ja musiikkivideoissahan on käytetty ja käytetään edelleen erilaisia filmifilttereitä, jotka muokkaavat kuvan rakennetta (kuten rakeisuus, värit) filmin ominaisuuksia vastaavaksi. Myös erilaisia vhs-filttereitä näkee käytettävän yllättävän paljon elokuvissa ja vaikkapa musiikkivideoilla – tai voihan video oikeasti olla jopa kuvattu magneettinauhalle aidolla videokameralla.
Mutta miksi filmi- ja vhs-estetiikkaa halutaan kopioida keinotekoisesti?
Epäilen tämän johtuvan pääsääntöisesti esteettisesti miellyttävästä tekstuurista, mikä on kyllä yleisessä tiedossa. Väitän taustalla olevan myös tiedostamaton muistijälki, jonka vhs-nauhat ja filmiltä katsotut elokuvat ovat meihin jättäneet. Yedlinin kaltaiset pioneerit varmasti tiedostavat ja tunnistavat, että filmille kuvatun elokuvan pehmeyttä ja sulavuutta on paljon miellyttävämpi katsoa kuin digitaalista terävyyttä. Uskon tekijöiden yrittävän hakea sitä samaa aitoa tunnetta ja fiilistä, joka parhaimmillaan välittyi sekä filmiltä että vhs-kasetilta.
Kyse voi olla myös täysin tai osittain nostalgiasta, mutta nostalgisuuteen usein liittyy myös kaipuu kadonneen tunnekokemuksen äärelle.
Sykähdyttävä ääniraita
Asia, joka nostaa vhs-formaatin kaikkein selvimmin digitaalisten suoratoistopalveluiden ja kotijulkaisujen yläpuolelle, on sen kyky tarjota tunteita välittävä ja sykähdyttävä ääniraita.
Analogisen signaalitien edellytysten täyttyessä vhs-nauhan ääniraita on todella uskomaton. Parhaimmassa tapauksessa elokuvan ääni menee ihon alle ja välittää sataprosenttisesti sen, mitä tekijät ovat halunneetkin. Äänellä on kyky naulita katsojan penkkiin, oli kyse sitten ilosta, surusta tai kauhusta.
Tässä on kyse identtisestä ilmiöstä, joka on läsnä myös vinyylin kuuntelussa. Olen huomannut, että ihokarvani nousevat pystyyn, kun kuuntelen analogisen signaalitien tallenteita. Tämä resonanssi on se tunne, josta vinyylilevyjen kuuntelijat puhuvat, kun he kuvailevat äänitteen lämpöä.
Tuo kuvailtu lämpö on sama läsnäolo, jossa ääni ikään kuin tulee kaiuttimesta samaan tilaan katsojan kanssa.
Moni onkin todennut minulle kaipaavansa vielä erikseen tieteellistä näyttöä, jotta he voivat alkaa uskomaan analogisen signaalitien äänen ilmiöön. Ymmärrän ajattelun taustalla olevan logiikan, mutta en usko minkään mittaustulosten sarjan tai tieteellisen julkaisun muuttavan oikeasti kenenkään mielipidettä. Eikö kuitenkin edelleenkin ole olemassa henkilöitä, jotka uskovat maapallon olevan litteä?
Kuvittele tilanne, jossa yrität selostaa ja kuvailla niinkin universaalia asiaa kuin seksiä henkilölle, joka ei ole sitä koskaan harrastanut. Sanat ovat vain abstrakteja merkkijonoja, jotka eivät ole sama kuin asia, jota ne merkkaavat. Sanoista voidaan riidellä ja riidellään loputtomasti, eikä se vie meitä lähemmäksi itse asiaa.
Sanat – olivatpa ne tutkimuspaperissa tai TikTokissa – eivät koskaan tee oikeutta kuvaamalleen kokemukselle.
Tunteiden heräämisestä ja aistiharhoista
Palataan takaisin digitaalisen viihteen pariin, joten pyydän vielä hetkeksi sinua pidättämään epäuskoasi. Jos analogisen signaalitien ääni ja kuva välittävät tunnetietoa katsojalleen, saatat kysyä: miten ihmeessä digitaalisen signaalitien elokuvat voivat edelleen välittää tunnereaktion?
Mehän kuitenkin voimme tuntea jotain elokuvaa katsoessamme?
Kyllä, voimme kokea erilaisia tunteita elokuvia ja tv-sarjoja katsoessamme, mutta kyse ei ole niinkään tunnetiedon välittymisestä vaan tunteiden heräämisestä katsojassa itsessään. Ero on hiuksen hieno, mutta sitäkin tärkeämpi ymmärtää.
Oletko huomannut, että joudut tekemään töitä, jotta mielenkiintosi kestäisi elokuvan tai tv-sarjan jakson loppuun asti?
Digitaalisen signaalitien viihteen kuluttaminen edellyttää, että tunteen pitää kummuta katsojasta itsestään. Ilman tunnetta emme koe mielenkiintoa katsottavaa kohtaan, joten tylsistymme.
On tietysti tv-sarjoja ja elokuvia, jotka pystyvät narratiivinsa ja juonikuvioidensa avulla ylläpitämään kiinnostustamme, jolloin tapitamme kaiken yhdeltä istumalta. Mutta tällöin kysehän ei ole niinkään tunteesta, vaan älyllisestä tiedonjanosta.
Haluamme saada vastauksen kysymykseen: kuinka tässä käy?
Kaikki tunteet digitaalisessa viihteessä ovat meistä katsojista itsestämme kumpuavia, itsesynnytettyjä tunnetiloja, joten pitäisi puhua digitaalisen signaalitien viihteen tunteen tai tunnetiedon välittämisen illuusiosta.
Elokuvat voivat nostaa pintaan omia kokemuksiamme, tyydyttää halujamme ja täyttää toiveitamme, jotka ovat syvällä sisimmässämme. Tällöin tietyt tarinat ja niiden esittämät tilanteet puhuttelevat meitä enemmän kuin toiset. Tunne herää sisällämme ja nousee osaksi tietoista katselukokemusta – edessäsi oleva audiovisuaalinen teos näin ollen muistuttaa sinua jostain tai tuo esiin asian, mikä on jo valmiiksi sinussa kokemustiedon tai ajatuksen muodossa.
Tästä syystä elokuva tai sen yksittäinen kohtaus voi puhutella sinua syvällisesti ja pidät sitä maailman upeimpana ja kauneimpana asiana, kun taas toinen katsoja ei näe tai tunne samaa. Olette eri aallonpituuksilla, koska elämänkokemuksenne, ajatuksenne ja maailmankuvanne eivät ole identtiset.
Mutta miten tämä tunnetiedon illuusio muodostuu?
Havainnointikykyjemme sokeita pisteitä kartoittavien tutkimusten perusteella tiedämme, että aivomme huijaavat meitä jatkuvasti aistitiedon suhteen. Olemme jatkuvasti alttiina näkö-, kuulo- ja tuntoaistin illuusioille ja harhoille (kuten vaikkapa Amesin ikkunalle).
Tämän artikkelin näkökulmasta olennaisin näköaistin harha on nimeltään McGurk-efekti.
Tämä on mielestäni suurin yksittäinen tekijä kaikista aistiharhoista digitaalisen tunnetiedon illuusion ylläpitämisessä.
Suoraan Wikipediasta lainattuna McGurk-efekti tarkoittaa aistiharhaa, joka perustuu kuulo- ja näköaistin väliseen yhteyteen puheen havaitsemisessa. McGurk-efekti koetaan, kun visuaalinen ja auditiivinen informaatio prosessoidaan aivoissa samanaikaisesti ja tulkitaan virheellisesti.
Havainnointiharhan ymmärtää parhaiten, kun sen pääsee kokemaan. Oheinen video havainnollistaa parhaiten, mitä McGurk-efekti käytännössä tarkoittaa – suosittelen katsomaan pari minuuttia kestävän videon ennen kuin jatkat lukemista.
Selitys aistiharhalle on varsin yksinkertainen. Lainatakseni lisää Wikipedian artikkelin tarjoamaa määritelmää McGurk-efekti koetaan todennäköisemmin, jos henkilö saa samanaikaisesti heikosti aistittavaa kuuloinformaatiota, sekä hyvin aistittavaa visuaalista informaatiota.
Kun näemme ja kuulemme kuvaruudulla näyttelijän näyttelemässä itsensä ruvelle suurten tunteiden vallassa, aivomme yhdistävät äänen ja kuvan informaatiovirrat. Näin syntyy vaikutelma siitä, että äänestä välittyisi näyttelijän välittämä tunnetila.
Toisin sanoen McGurk-efekti on suuressa roolissa digitaalisen signaalitien tv-sarjojen ja elokuvien tunneilluusion muodostumisessa.
Voit testata tätä helposti kotona seuraavalla tavalla.
Ota mikä tahansa kohtaus tv-sarjasta tai elokuvasta. Katso se mieluiten suoratoistopalvelusta tai YouTubesta, jotta sinulla on mahdollisuus toistaa kokemus. Tarkoituksena on mahdollisuus toistaa testitilanne varioiden yhtä muuttujaa (visuaalisen tiedon määrä) ja poistaa vertailuun vaikuttavia muita muuttujia. Televisiolähetys ei tästä syystä ole toimiva tähän testiin ellet katsele sitä tallenteena.
Testi onnistuu parhaiten, kun katsot kohtauksen elokuvasta tai tv-sarjasta, joka ei ole entuudestaan tuttu. Tällä tavoin saat suljettua testistä ulos omat käsityksesi ja muistikuvasi testin kohteena olevasta viihdesisällöstä.
Laita kohtaus pyörimään ja sulje silmäsi. Kuuntele ensin pelkkää ääniraitaa. Pystytkö aistimaan, tuntemaan tai kokemaan kohtauksesta välittyvän tunnetilan pelkän äänen perusteella? Välittyykö tunne selkeästi ja elävästi vai onko se välinpitämättömän vivahteeton ja ilmeetön? Lisää tarvittaessa äänenvoimakkuutta, jos et saa näyttelijöiden puheesta selvää.
Katso seuraavaksi A/B-vertailun periaatteiden mukaisesti sama kohtaus uudestaan täysin samoilla asetuksilla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Ota nyt mukaan myös visuaalinen informaatio, eli katso ja kuuntele se yhtäaikaisesti. Muuttuiko kohtauksessa mikään? Tuliko siihen vähemmän vai enemmän tunnetta? Vaikuttiko visuaalisen informaation lisääminen millään muulla tavalla? Kohtaus on molemmilla kerroilla sama, joten jos havaitsit muutosta, mikä sen olisi voinut aiheuttaa?
Suomalaisesta viihteen kuluttamisen näkökulmasta huomioitava asia on se, että käytämme lähes aina tekstitystä. Olemme tottuneet lukemaan sanotun asian kuvaruudun alareunassa olevalta tekstiriviltä. Toimivaa A/B-vertailua varten pyydänkin sinua katsomaan kohtauksen ilman tekstitystä. Näin eliminoit yhden muuttujan pois yhtälöstä.
Voit toistaa vertailun tarvittaessa.
Halusimme tai emme, McGurk-efekti on pääsyyllinen siihen, kuinka voimme kokea näyttelijän roolisuorituksen välittävän tunnetta katsojalle digitaalisesta informaatiosta.
Tähän on olemassa täysin päinvastainen ilmiö. Käytän siitä itsekehitettyä termiä nimeltään Matt Damon -efekti.
Ei, en viittaa tällä South Park -sarjan tekijöiden Team America: World Police -nukkeanimaatiosta tuttuun läppään tai Matt Damonin ja juontajan Jimmy Kimmelin väliseen ”riitaan”.
Tämä termi on saanut nimensä siitä, että eräs läheiseni ei yksinkertaisesti pysty sietämään Matt Damonia millään tasolla. Hän ei näin ollen pysty nauttimaan yhdestäkään Matt Damonin tähdittämästä elokuvasta, koska hän ei koe kyseistä näyttelijää lainkaan viehättävänä tai vetovoimaisena (Ocean’s Eleven taitaa olla tähän ainoa poikkeus, mutta elokuvan miespääosastoa tasapainottavat sentään George Clooney ja Brad Pitt).
Toisin sanoen Matt Damon -efektissä voimme kokea niin vahvan visuaaliseen informaatioon liittyvän tunnereaktion, että se pilaa ja vie katselukokemuksen ilon – eikä tällä ole siis mitään tekemistä elokuvan teknisen tason kanssa.
Meillä kaikilla on omat suosikkinäyttelijämme ja mieltymyksemme, joten kuinka voimme arvioida näyttelemistä objektiivisesti?
Tätä ei ole helppoa hyväksyä, mutta aivomme huijaavat meitä jatkuvasti.
Äänenvoimakkuudesta
Digitaalisen signaalitien äänen haitat ja niiden lieveilmiöt eivät rajoitu pelkästään musiikin tai viihteen kuluttamisen piiriin, vaan ne vaikuttavat muillakin elämämme osa-alueilla.
Oletko koskaan ollut puhelun aikana turhautunut keskustelukumppaniisi?
Tuntuuko usein siltä, ettei langattoman langan toisessa päässä oleva välitä sinusta? Tai ettet osaa lukea hänen tunnetilaansa? Vitsaileeko hän vai onko hän tosissaan?
Tämä johtuu täysin samasta ilmiöstä, jota lankapuhelinaikana – analogisen signaalitien kautta kommunikoidessa – ei ollut.
Nykyään puhelimen kautta kuuluva ääni käy läpi useita analogisesta digitaaliseksi (A/D) ja digitaalisesta analogiseksi (D/A) muunnoksia. Puheen muuntuessa lähetyksen aikana nollien ja ykkösten muotoon tärkeää tunnetietoa karsiutuu pois. Nyanssit katoavat puheen luonteen muuntuessa monotoniseksi ja ilmeettömäksi. Kun pienet, mutta toisaalta sitäkin tärkeämmät nyanssit katoavat äänestä, kuulijan voi olla vaikea pysyä perillä puheen tunnesisällöstä. Etenkin, jos et kunnolla tunne toista tai, kun puheesta puuttuvat merkitystä ilmaisevat vihjeet, kuten ilmeet ja eleet.
Tämä antaa paljon tilaa kuulijan omille tunteille ja tulkinnoille, jolloin omat tunnetilasi ja ajatuksesi voivat ottaa vallan. Ärtymisen ja turhautumisen resepti on valmis (etenkin, kun tähän lisätään vielä ärsyttävä, korvia raastava hissimusiikki asiakaspalvelunumeroon jonottaessasi).
Eikä tässä vielä kaikki.
Oletko elokuvaa tai tv-sarjaa katsoessasi pannut merkille, ettei dialogista meinaa saada selvää?
Kun samassa tilassa on muita ihmisiä puhumassa tai jokin kodinkone on päällä, taustaäänet peittävät televisiosta kuuluvan puheen helposti alleen. Volyymia on nostettava rajusti, jotta tärkeä dialogi tulisi edes hieman kuuluviin – ja tässä vaiheessa joku aina huomauttaa, että ”onpa teevee kovalla!”. Tietysti – kuten edellä jo mainitsinkin – tekstitys auttaa hieman meitä suomalaisia niin ulkomaisten kuin myös kotimaistenkin ohjelmien sisällön ymmärtämisessä,
Ilmiö on niin ajankohtainen, että myös Episodin toimituksen Jussi Huhtala pohti omassa kirjoituksessaan, miksi elokuvien ja sarjojen puheesta ei saa kunnolla selvää. Ongelma ei ollut Huhtalan mukaan pelkästään suomenkielisten ohjelmien kohdalla, vaan myös englanninkielisen sisällön kuuntelu on osoittautunut hankalaksi. Tätä ongelmaa varten suoratoistopalveluissa on yritetty kehittää erilaisia ominaisuuksia, jotka keinotekoisesti korostavat viihdesisällön puheraidan äänenvoimakkuutta.
Moni on valittanut sosiaalisessa mediassa kotimaisten elokuvien ja tv-sarjojen äänituotantojen laadun pudonneen. Näyttelijät tuntuvat mumisevan ja heidän repliikeistään ei meinaa saada selvää oikein millään.
Voisiko vastaus löytyä äänen digitaalisuudesta?
Kotona kaiken taustahälinän keskellä on helppo ymmärtää se, kun ei meinaa saada televisiosta kantautuvasta puheesta selvää. Mutta miten sama ongelma voi olla elokuvateatterissa istuessa ilman kodinkoneita ja metelöiviä ihmisiä? Elokuvan äänet pauhaavat teattereissa usein niin kovalla, että jopa penkit tärisevät vaikkei niihin ole asennettu tärisyttimiä.
Tämä tärinä ei johdu siitä, että ääni olisi analogisen signaalitien ääntä (sitä se ei nimittäin ole) tai yhtä hyvää kuin analogisen signaalitien ääni (sitäkään se ei valitettavasti ole). Tärinä johtuu yksinkertaisesti äänenvoimakkuuden synnyttämästä äänenpaineesta, joka pauhaa niin lujalla, että mööpelit meinaavat irrota kiinnityksistään.
Elokuvasalissa istuessa normaali puhe, popcornin rouskutus ja karkkipussien rapina kuuluvat kyllä teatterissa selkeästi, mutta elokuvan dialogiääniraita on etäinen.
Ilmiölle on looginen selitys. Fyysisten, paikallaolevien ihmisten normaali puheääni on tilassa hyvin selkeästi kuuluvaa ja resonoivaa analogista ääntä, joka täyttää tilan. Puheäänellä on mahdollista peittää digitaalinen ääni täysin alleen, ellei digitaalisella äänellä ole korviahuumaavaa volyymitasoa.
Muistan opiskeluaikoina monien illanistujaisten haasteena olleen erilaiset musiikkilaitteet, koska omat lempibiisit peittyivät aina puheensorinan alle. Ihmettelin myös, miksi yökerhoissa musiikin äänentaso repi tärykalvot auki. Humalapäiset bilettäjät peittäisivät musiikin helposti kovaäänisen hölinänsä alle.
Panin itsekin merkille digitaalisen signaalitien tallenteita kuunnellessani, etten erota sanoja toisistaan ja laulu tuntuu kuulokuvassa suoraan sanottuna oudolta. Spotifyn musiikkipalvelua käyttäessäni en ole edelleenkään tottunut siihen, miten moni nykyartisti kuulostaa siltä, kuin he laulaisivat maapähkinävoita suussaan.
Monelle artistille on tietysti tärkeää käyttää esimerkiksi autotune– tai muuta ääniefektiä taiteellisena työkalunaan, jotta äänestä tulisi tunnistettava.
Yllätyin huomatessani, kuinka vhs:ltä, vinyyliltä ja c-kasetilta voin kuunnella ääntä hyvin hiljaisella volyymilla, ja silti saan joka sanasta hämmentävän hyvin selvää. AC/DC:n laulaja Brian Johnsonin tekstien sisältö on mennyt minulta aina ohi, mutta Back in Blackiä analogisen signaalitien vinyylilevyltä kuunnellessani saan persoonallisen rock-laulajan sanoista vaivattomasti selvää.
Kaikkien näiden kysymysten, esimerkkitapausten ja aistiharhojen esille nostamisen jälkeen lopputuloksena tälle pitkälle artikkelilleni esitän seuraavaa:
Analogisen signaalitien formaatit, kuten vhs, pystyvät tässä kirjoituksessa esittämieni periaatteiden mukaisesti tarjoamaan oikeiden olosuhteiden täyttyessä paremman katselu- ja kuuntelukokemuksen kuin moderni digitaalinen viihde.
Vhs on samankaltainen tunteita herättävä formaatti elokuvalle, mitä vinyylilevy ja c-kasetti ovat musiikille.
Voit hyvin olla asiasta eri mieltä, ja ilomielin suon sen sinulle. Mutta jos digitaalisen signaalitien ääni olisi oikeasti kaikin puolin laadullisesti täysin verrattavissa analogisen signaalitien tallenteen ääneen, miksi monet vinyylilevyjen harrastajat edelleen pitävät kiinni vanhoista levyistään?
Mielestäni paras katselukokemus tarjoutuu filmille kuvatun ja analogisen signaalitien äänellä taltioidun elokuvan katsomisesta isolta valkokankaalta. Yhä tänäkin päivänä valikoiduissa teattereissa esitetään elokuvia filmiltä. Tällä hetkellä en valitettavasti tiedä yhtäkään elokuvateatteria, joka pystyy tarjoamaan analogisen signaalitien ääniraidan. Kaikki tekemäni tiedustelut ovat paljastaneet sen, että teattereissa on nykystandardien mukaiset digitaaliset äänentoistolaitteet.
Päätän analogista signaalitietä ja vhs-formaattia käsittelevän artikkelini ensimmäisen osan tähän.
Kiitos, että jaksoit lukea tekstini ja tutustua esittämiini väitteisiin.
Kiinnostuitko aiheesta ja haluat lukea lisää? Ei hätää. Artikkelin seuraava osa julkaistaan jo ensi viikolla. Siinä saat selkeät ohjeet vhs-kasettien testaamista varten, jotta voit havaita ilmiön itse. Tarjoan myös listauksen parhaista vhs-julkaisuista, jotka olen itse testannut toimiviksi ja annan myös yleisesti vinkkejä parhaaseen katselukokemukseen liittyen.
Ehdin tässä artikkelissa vasta vähän raapaista pintaa.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
Twitter: @LeffaHamsteri
Instagram: leffahamsteri