Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista

1970-luvun puolivälissä Robert Redford (s. 1936) oli Hollywoodin suosituin näyttelijä. Samoihin aikoihin minä kiinnostuin Redfordin elokuvista. Ensimmäinen näkemäni Redfordin elokuva oli Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (1969). Näin sen joskus vuoden 1975 tienoilla, kun olin vähän alle kymmenvuotias.

Itse asiassa Butch ja Kid on ensimmäisiä oikeassa teatterissa näkemiäni elokuvia. Se on edelleen myös yksi parhaita. Katsoin Butchin ja Kidin jokin aika sitten blu-raylta, eikä se ole vanhentunut päivääkään. William Goldmanin humoristinen dialogi ja George Roy Hillin vetävä ohjaustyyli tekevät edelleen vaikutuksen. Ja mikä parasta, Redford on loistava Sundance Kid.

Hill teki Redfordin kanssa pari muutakin unohtumatonta elokuvaa. Puhalluksen (1973) yllätyksiä täynnä oleva huijaustarina päättyy uskomattomaan silmänkääntötemppuun. Suuri Waldo Pepper (1975)taas on yksi kaikkien aikojen ilmailuelokuvia.

Toinen Redfordin vakituinen ohjaajakumppani oli Sydney Pollack. Heidän yhteistöistään mieleeni on parhaiten jäänyt Silmä silmästä (1972), jonka niin ikään näin teatterissa noin kymmenvuotiaana. Odotin perinteistä lännenelokuvaa, mutta sainkin erämaahan sijoittuvan selviytymistarinan. Se oli hieno yllätys.

Vuonna 1980 ilmestyi Redfordin ensimmäinen ohjaustyö Tavallisia ihmisiä. Se jäi minulta näkemättä. Samana vuonna valmistunut vankilaelokuva Brubaker, jossa Redford näytteli, kiinnosti paljon enemmän. Tavallisia ihmisiä oli minun teini-ikäisestä vinkkelistäni tylsä perhedraama. Watergate-skandaalista kertova Presidentin miehetkin (1976) oli selkeästi aikuisyleisölle suunnattu, mutta siinä sentään oli vetävä dekkarijuoni.

Siitä huolimatta, että minä nyrpistin nenääni Tavallisille ihmisille, setoi Redfordille parhaan ohjauksen Oscarin vuonna 1981. Kova saavutus esikoisohjauksesta, etenkin kun samassa kategoriassa kilpaili Martin Scorsese (Kuin raivo härkä), Roman Polanski (Tess) ja David Lynch (Elefanttimies).

Koko 1980-luvun ajan Redford-fanitukseni jäi vähemmälle. Ehkä hän ei tehnyt tarpeeksi hyviä elokuvia, tai sitten minä olin niille väärää kohderyhmää. Oscareita rohmunnut Pollackin ohjaustyö Minun Afrikkani tai Ivan ”Ghostbusters” Reitmanin romanttinen rikoskomedia Vaaralliset yhdessä (1986) eivät minuun uponneet, vaikka ne jälkikäteen tarkasteluna ovatkin aivan kelvollisia elokuvia. Vasta vuonna 1992 ilmestynyt hakkerijännäri Sneakers edusti sellaista Redfordia, josta minä innostuin.

Samaa sukupolvea edustavan (kuusi vuotta vanhemman) Clint Eastwoodin tapaan Redford on jatkanut sekä ohjaamista että näyttelemistä vielä eläkeikäisenäkin. Redfordin ohjaajanuralle on osunut menestyksiä ja floppeja, mutta hänen elokuvansa ovat aina tapauksia, ja hän on saanut projekteihinsa mukaan suuria nimiä kuten Tom Cruisen ja Meryl Streepin. Tänä vuonna ilmestyi ohjaustyö Ikuiset liittolaiset, jossa hän näyttelee pääosaa Transformers-tähti Shia LaBeoufin kanssa.

Ensi vuonna Redford tekee uuden aluevaltauksen, kun hänet nähdään Marvel-filmatisoinnissa. Redford näyttelee Captain America: The Winter Soldier -elokuvassa terrorismin vastaisen S.H.I.E.L.D.-yksikön veteraaniagenttia. Rooli on Marvel-tuottaja Kevin Feigen mukaan viittaus poliittiseen trilleriin Korppikotkan kolme päivää (1975), jossa Redford esitti CIA-työntekijää. Kuulostaa hienolta kunnianosoitukselta 76-vuotiaalle Hollywood-legendalle.

Jussi Huhtala

Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a

Sarjan edelliset kolumnit:
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä