Varoitan, että tämä kolumni sisältää sekä juoni- että muita paljastuksia.
Blu-rayna juuri ilmestynyt Pako Alcatrazista yhdisti Clint Eastwoodin ja ohjaaja Don Siegelin viimeistä kertaa. Eastwood tunnetaan yhteistyöstään Sergio Leonen kanssa, mutta Siegelin ohjauksessa Eastwood teki enemmän elokuvia, ja heidän yhteinen historiansa on paljon pidempi.
Näin Paon Alcatrazista vuonna 1980 tai 1981, jolloin se oli juuri saanut ensi-iltansa. Sattumaa tai ei, mutta samoihin aikoihin kotipaikkakuntani teatteriin saapui myös pari vanhempaa Siegelin elokuvaa, jonka pääosassa näytteli Eastwood: Likainen Harry ja Korpraali John McB.
Kaikki kolme ovat hyvin erilaisia. Likainen Harry edusti väkivaltaista toimintaa ja oli noista helpoiten omaksuttava. Suomalaiset sensorit pitivät sitä suorastaan mielenterveydelle vaarallisena, ja sen takia taisinkin nähdä siitä leikatun version. Siinäkin oli ikäraja 16, mutta ei sitä kukaan valvonut. Tuskinpa Likainen Harry kuitenkaan sen pahempia traumoja aiheutti kuin koulun liikuntatunnit.
Korpraali John McB eli Beguiled oli outo tapaus. Luulin, että Yhdysvaltain sisällissodan aikoihin liittyvää elokuva muistuttaa Hyviä pahoja ja rumia tai perinteistä westerniä, mutta se olikin sisäoppilaitokseen sijoittuva omituinen draama. Korpraali John McB:n freudilainen symboliikka meni minulta yli hilseen, mutta eroottinen tunnelma ja traaginen amputointikohtaus jäivät iäksi mieleen.
Kolmikosta ainoastaan Pako Alcatrazista sijoittuu vankilaan, mutta kaikki kolme elokuvaa tarjosivat pakomatkan todellisuudesta: kaksi tuntia eskapismia elokuvateatterin hämärässä. Pako Alcatrazista vastasi odotuksia täysin. Olin noihin aikoihin hulluna Papilloniin – sekä elokuvaan että etenkin kirjaan – ja Pako Alcatrazista tarjosi hyvin samantyyppisen elämyksen.
Pako Alcatrazista kuuluu lajityyppiin, jossa lopputuloksen pystyy helposti arvaamaan. Ei ole monta vankilaelokuvaa, jossa pako ei lopulta onnistuisi. Pako Alcatrazista -elokuvassa jo nimikin viittaa siihen.
Vielä enemmän vihjaa Shawshank Redemptionin suomalainen nimi Rita Hayworth – Avain pakoon. Se suorastaan spoilaa.
Aika moni Papillonin katsoneista on ensin lukenut Henri Charrièren kirjan tai ainakin tiesi etukäteen, että nimihenkilöstä tulee tarinan lopussa vapaa mies.
Paon onnistuminen kuuluu asiaan. Jos pako ei onnistuisi, niin sehän olisi vähän kuin Bruce Willis kuolisi Die Hardin lopussa tai Indiana Jones ei löytäisikään liiton arkkia.
Yllätysloppua tärkeämpää tässä lajityypissä on paon suunnittelu ja pako itse. Robert Bressonin mestariteos Kuolemaantuomittu on karannut kuvaa pakoprosessia hienosti. Elokuvassa on yhdistetty kaksi erilaista tasoa: päähenkilö Fontainen pohdiskelevat ajatukset ja paon systemaattinen suunnittelu.
Monissa hyvissä pakoelokuvissa pako on dramaattinen kokemus, jossa pääsy vapauteen on katarsis. Se voi puhdistaa konkreettisesti kuin vesisade Avain pakoon -elokuvan loppupuolella, kun viemäriputken kautta paennut Tim Robbinsin roolihahmo nostaa kädet kohti taivasta. Se nostattaa päähenkilön lentoon kuten Keskiyön pikajunassa, kun Brad Davisin esittämä Billy Hayes vapauteen päästyään hyppää ilmaan, ja kuva pysähtyy siihen. Jim Jarmuschin Down By Law on poikkeus. Jarmusch kuvaa paon hyvin nopeasti ja suorastaan ylimalkaisesti. Oman tien kulkija Jarmusch tekee siinäkin täysin päinvastoin kuin muut ohjaajat.
Voisin lisätä pakoelokuvien eskapismiin vielä yhden ulottuvuuden. Kun olin varhaisteini, minulla ei ollut rahaa elokuvalippuun läheskään niin usein kuin olisi ollut tarvetta. Minun oli päästävä elokuvateatteriin sisään siinä missä Frank Morrisin oli päästävä Alcatrazista ulos.
Keksinkin keinon tiirikoida elokuvateatteriin johtava ylimääräinen sivuovi auki. En halua paljastaa miten tempun tein, mutta sen oven kautta pystyin livahtamaan käytävää pitkin teatteriin takaoven kautta, kun valot olivat himmenneet. Uskallan sen nyt kertoa, kun teatteria tai edes koko rakennusta ei enää ole olemassa. Rikos on jo vanhentunut, ja olin silloin syyntakeeton alle 15-vuotias. Clint Eastwoodin roolihahmon tavoin minäkään en jäänyt koskaan kiinni.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia.
Sarjan edelliset kolumnit:
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä