Vastikään dvd:nä ilmestynyt Killer Joe osoittaa ohjaaja William Friedkinin (s. 1935) olevan vielä voimissaan. Piti elokuvan karkeasta ja raadollisesta maailmasta tai ei, ainakin sen nähtyään voi hämmästellä, että niin rankan ja energisen elokuvan on ohjannut pitkälti yli 70-vuotias ohjaajaveteraani.
Friedkin on ohjaajanimi, josta voi hyvällä syyllä käyttää nimitystä auteur. Hänen tunnetuin elokuvansa on tietenkin Manaaja, mutta arvostetun asemansa hän on saavuttanut ennen kaikkea rikoselokuvilla kuten Kovaotteiset miehet ja Elää ja kuolla L.A.ssa. Friedkinin pitkä ura on ollut epätasainen, mutta hän on nykyään arvostetumpi kuin koskaan. Nuorempi kriitikkopolvi tuntuu arvostavan häntä enemmän kuin vanha.
Olen aina pitänyt Friedkinin elokuvista, ja etenkin hänen 70-luvun työnsä ovat läheisiä.
Ensimmäinen näkemäni Friedkinin ohjaustyö oli Pelon palkka (Sorcerer, 1977). Näin sen melko tuoreeltaan, kun se saapui Kauhavan elokuvateatteri Kolmioon vuonna 1978. Silloin en tosin ajatellut, että kyseessä on kenenkään tietyn ohjaajan elokuva. Olin vasta 12-vuotias enkä mennyt vielä katsomaan elokuvia ohjaajan perusteella. Päätähdet olivat tärkeimpiä. Charles Bronson tai Clint Eastwood olivat laadun tae. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin lajityyppi, ja sen piti olla toimintaa, seikkailua tai lännenelokuvaa.
Halusin nähdä Pelon palkan parista hyvästä syystä. Ensinnäkin sen pääosassa näytteli Roy Scheider, josta oli tullut lempinäyttelijäni pari vuotta aiemmin näkemäni Tappajahain myötä. Toinen syy oli se, että luotettavasta elokuvamaustaan tunnettu luokkatoverini isoveli oli nähnyt sen ja pitänyt kovana tapauksena. Tämä kaverin isoveli oli sen verran vanhempi, että hän oli Pelon palkan Seinäjoella, minne se pääsi esitykseen Kauhavaa ennen. Siihen aikaan elokuvien esityskopiot kulkivat paikkakunnalla toiselle hitaasti, ja saattoi kestää vuosi tai parikin ennen kuin jokin uusi ensi-ilta saapui kotipaikkakunnalleni.
Joka tapauksessa Pelon palkka oli minulle pakkokatsottavaa. Scheiderin päärooli ja kaverin isoveljen suositus osoittautuivatkin hyviksi perusteluiksi. Pelon palkka oli vaikuttava kokemus. Nitroglyseriiniä ja kosteaa hikeä uhkuva kuorma-automatka eteläamerikkalaisen viidakon halki oli jotain niin tiivistunnelmaista, etten ollut kokenut sellaista koskaan aiemmin.
Julisteen ja kuulemieni kehujen perusteella olin odottanut jonkinlaista viidakkoseikkailua, joka muistuttaisi Tarzanin, Mustanaamion ja Viidakon korkeajännityksen tunnelmia. Indiana Jones -elokuvia ei vielä silloin ollut olemassakaan, mutta mielessäni oli jotain sen suuntaista. Teatterin aulaan kiinnitetyt stillkuvat vahvistivat tätä vaikutelmaa.
Pelon palkka ei ollut aivan sellainen kuin odotin, mutta sainkin paljon enemmän. Se ei ollut mikään leikkisä seikkailu, vaan vahva aikuismainen draamatrilleri, joka upposi myös 12-vuotiaaseen leffafaniin.
En tiennyt tuolloin, että kyseessä oli uusintafilmatisointi ranskalaisesta elokuvasta, tai sitä että Friedkin oli ottanut vaikutteita eurooppalaisilta ohjaajilta kuten Costa-Gavras tai alkuperäisen Pelon palkan Henri-Georges Clouzot. Nuo vaikutteet kuitenkin näkyivät selvästi ja tekivät Pelon palkasta poikkeuksellisen tapauksen valtavirtaelokuvien keskellä.
Pelon palkan tähti Roy Scheider näytteli myös Friedkinin aiemmassa elokuvassa Kovaotteiset miehet, joka ilmestyi kuusi vuotta ennen Pelon palkkaa. Minä näin Kovaotteiset miehet kuitenkin vasta vuosia myöhemmin – taisi olla vasta 2000-luvun alussa – ja se jotenkin palautti minut takaisin 70-luvun tunnelmiin. Elokuvan ajankuva, Friedkinin ohjaustyyli, näyttelijät Roy Scheider ja Gene Hackman veivät minut aikaan, jonka olin joskus itsekin kokenut.
Pelon palkasta tuli Friedkinin uralla iso floppi. Sen jälkeen hänen uransa kääntyi alamäkeen, eikä hän enää koskaan saavuttanut Manaajan ja Kovaotteisten miesten kaltaista suurmenestystä. Friedkin jatkoi kuitenkin uraansa tinkimättömällä linjallaan – ja jatkaa edelleen, osoituksena Killer Joe.
Vuonna 1985 valmistunut Elää ja kuolla L.A:ssa on Friedkinin kiistattomia merkkiteoksia. Se on vaikuttava elokuva mutta ei herätä minussa samanlaisia nostalgisia tuntemuksia kuin Kovaotteiset miehet ja Pelon palkka. Siksi kun puhun Friedkinistä, puhun hänen 1970-luvun elokuvistaan. 1980-luvulla Friedkin ja monet muutkin tekivät hyviä elokuvia, mutta minun muistoissani 70-luku oli kaiken kaikkiaan parempi elokuvan vuosikymmen.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia.
Sarjan edelliset kolumnit:
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä