Salainen agentti 007 ja tohtori No sai ensi-iltansa lokakuussa 50 vuotta sitten. Minä en ollut silloin vielä syntynyt mutta voin silti sanoa nähneeni Bond-elokuvia viidellä eri vuosikymmenellä, 1970-luvulta alkaen.
Ensimmäinen näkemäni James Bond -elokuva oli Elä ja anna toisten kuolla. Näin sen elokuvateatterissa vuonna 1976 – melko tuoreeltaan siis, sillä se oli valmistunut vain kolme vuotta aiemmin.
Olin silloin yhdeksänvuotias, ja elokuvan ikäraja oli 16 kuten nykyäänkin. Pienen paikkakunnan elokuvateatteri, jossa kävin, ei kuitenkaan juuri ikärajoja valvonut. Käytännössä alaikäinen pääsi katsomaan lähes mitä tahansa, jos vain oli saanut jostain rahat lippuun.
Yhdeksänvuotiaana ei tullut pohdittua elokuvia kovin analyyttisesti. Elokuvat jakautuivat karkeasti kahteen ryhmään. Oli ne, jotka halusi ehdottomasti nähdä, kuten vaikkapa Terence Hillin elokuvat tai Bondit. Ja sitten oli ne, jotka eivät kiinnostaneet pätkääkään, kuten Love Story tai Maa on syntinen laulu.
Television ja elokuvateatterien tarjonnalla oli tuolloin valtava ero, ja Bond-maailma oli parasta mitä teattereissa näki. Jos elokuvassa oli sukeltava auto, sahaksi muuttuva rannekello tai osiin purettava kultainen ase, ja kaikki vielä näkyi hohtavissa väreissä isolla kankaalla, niin se oli 1970-luvun pikkupojalle jotain täysin poikkeuksellista.
Ensimmäisiä Bond-elokuvia katsellessa ei tuntunut tärkeältä pohtia kumpi on parempi Bond, Sean Connery vai Roger Moore. Conneryn Tohtori No oli toinen näkemäni Bond, ja se oli lähes yhtä hyvä kuin Elä ja anna toisten kuolla. Siinä ei ollut yhtä huimia vekottimia tai toimintakohtauksia, mutta tappava hämähäkki ja ydinvoimalaa muistuttava pääkonnan tukikohta paikkasivat puutetta hyvin.
Kun 1970-luvun puolivälin jälkeen aloin tutustua Bond-elokuviin, ei kenelläkään tietenkään ollut kotivideoita. Videoiden sijaan vanhempia elokuvia katsottiin uusintanäytöksissä. Joku Bond-elokuva saapui kotipaikkakuntani teatteriin uusintakierrokselle muutaman kuukauden välein, ja se oli minulle aina suuri tapaus.
Suunnilleen vuoteen 1982 mennessä olin nähnyt lähes kaikki siihen mennessä valmistuneet Bondit sekalaisessa järjestyksessä. Samoihin aikoihin videonauhureita alkoi ilmestyä kavereiden olohuoneisiin, ja alkoi toinen katselukierros. Kuvanlaatu oli ehkä huonompi, mutta VHS-nauhuri oli niin suuri ihme, että se ei yleensä haitannut.
Aloitin kolmannen Bond-kierroksen nyt, kun kaikki elokuvat ilmestyivät blu-rayna. Katsoin elokuvat Elä ja anna toisten kuolla ja Tohtori No suunnilleen 35 vuotta sen jälkeen, kun näin ne ensi kerran.
On paljon elokuvia, jotka muistaa nähneensä lapsena ja haluaa kokea uudestaan. Usein leffakokemuksia uusiessa hieman pettyy. Käy samalla tavalla, kun palaa lapsuuden maisemiin. Tuttu pihamaa tai kallio, jonka päälle kiipesi, onkin pienempi kuin muisti sen olevan.
Bond-elokuvatkaan eivät ehkä tunnu enää yhtä suurilta kuin yhdeksänvuotiaana, mutta silti niiden maisemiin palaa mielellään. Uskon että tulee vielä lisää katselukierroksia.
Jussi Huhtala
Tämä kolumni aloittaa sarjan, jossa palataan vuosia sitten koettuihin elokuvaelämyksiin.