Artikkelin ensimmäisessä osassa esittelin sinulle vhs-formaatin kautta havaittavan ääni-ilmiön. Analogisen signaalitien ehtojen täyttyessä vhs-kasetin ääniraita pystyy parhaimmillaan tarjoamaan yllättävän tunnerikkaan katseluelämyksen. Toin myös esille analogisen ja digitaalisen signaalitien välisiä eroja, ja esittelin A/B-vertailun sekä McGurk-efektin periaatteet. Lue kirjoituksen ensimmäinen osa tästä, jos et sitä ole vielä tehnyt.
Kuvailemani sykähdyttävä kokemus on mahdollista saavuttaa kotikonstein, mutta on hyvä ymmärtää, että siihen liittyy myös epäonnistumisen riskejä. Kirjoitukseni toinen osan kartoittaa nämä pahimmat sudenkuopat.
Kokosin yhteen Astia-studiolta saamieni ohjeiden lisäksi myös muita hyödyllisiä tiedonpalasia ja vinkkejä, jotta saat leffaelämyksestä irti parhaan mahdollisen potentiaalin.
Tarjoan sinulle vhs-kasetteihin, -nauhureihin ja muihin vaadittaviin laitteisiin liittyvät havaintoni. Lisäksi saat listauksen analogisen signaalitien vhs-julkaisuista, joiden ääniraidan avulla on helppo ymmärtää valtava innostukseni aiheeseen. Näiden ohjeistuksien avulla pystyt itse todentamaan, mistä tässä ilmiössä on kyse. Tekstissä esitettyjä analogisen signaalitien periaatteita on mahdollista soveltaa myös musiikin kuuntelemiseen.
Lisäksi kohdistan ohjeiden jälkeen huomion niihin eri näkökulmiin, joita artikkelin ensimmäisen osan julkaisun myötä nousi esille.
Yleisin saamani palaute kirjoituksen ensimmäisestä osasta oli se, että moni katsoisi elokuvansa mieluummin digitaalisista formaateista, koska vhs ei vastaa nykyisiä HD-resoluution standardeja. Nostin tekstissä kuvanlaadun esille, mutta jälkikäteen mietittynä minun ei olisi pitänyt painottaa sitä liikaa, sillä vhs:n suurin voimavara piilee sen tunteita herättävässä ja yllättävän elävässä ääniraidassa.
Kun haluat saada kotonasi ääniraitaan liittyvän sykähdyttävän elämyksen, tämä kirjoitus on juuri sinulle.
Pieni varoituksen sana jo tässä vaiheessa: tämä teksti on vieläkin pidempi kuin edeltäjänsä.
Askelmerkit säväyttävään elokuvakokemukseen
Tarvitset analogisen signaalitien vhs-kasetin, vhs-soittimen, television, stereovahvistimen ja kaksi (2) kaiutinta.
Kerrataanpa vielä, mitä analoginen signaalitie tarkalleen ottaen tarkoittaa.
Astia-studion blogitekstissä Anssi Kippo on määritellyt termin seuraavasti: ”Analogisen signaalitien musiikilla tarkoitetaan ääntä, jota ei missään vaiheessa ole muunnettu digitaaliseksi. Digitaalisen signaalitien musiikilla tarkoitetaan ääntä, joka on vähintään kerran muunnettu digitaaliseksi (A/D-muunnos). Ja koska ykkösiä sekä nollia on käytännössä mahdotonta kuunnella, digitaalisen signaalitien musiikki joudutaan aina lopulta muuntamaan takaisin analogiseksi (D/A-muunnos). [–] Digimuunnos voi tapahtua äänitys-, miksaus-, masterointi- tai myös toistovaiheessa. Tietokoneelta kuunneltava musiikki ei koskaan ole analogisen signaalitien ääntä.”
Käsittelen seuraavaksi signaalitien rakentamista komponentti kerrallaan.
1) Vhs-kasetti
Edessä on tuhannen taalan kysymys: ovatko kaikki vhs-elokuvat yhtä laadukkaita kuvan ja ääniraidan suhteen?
Lyhyt vastaus on: valitettavasti eivät ole.
Nyrkkisääntönä toimii tämä: kyse ei ole formaatista, vaan kokonaisuudessaan äänen ja kuvan signaalitien analogisuudesta tai digitaalisuudesta.
Signaalitieksi lasketaan Kipon määritelmän mukaisesti myös tallenteen valmistusta varten tehdyt jälkikäsittelyt, joissa voi olla käytettynä digitaalisia työkaluja. Yllättävää kyllä, myös toistolaitteet voivat eri kohdissa prosessoida signaalitietä digitaaliseksi – mutta näistä seikoista lisää myöhemmin.
Vhs-formaatissa törmäämme elokuvateollisuuden hitaasti – mutta varmasti – edenneeseen digitalisaatioon. Vaikka enemmistö elokuvista kuvattiin filmille vielä vuosituhannen alussa, jälkituotannossa sekä etenkin vuokra- ja kotijulkaisujen siistimisessä käytettiin jo kauan ennen digitaalisten kameroiden yleistymistä erilaisia digitaalisia työkaluja – etenkin äänenkäsittelyssä.
Niin kurjaa kuin se onkin, on pakko myöntää, että formaattina vhs ei ole pomminvarma.
Moni ei tätä uskonut, mutta analogisen signaalitien ilmiö pätee samojen periaatteiden mukaisesti yhtä lailla niin vhs-kasetteihin kuin vinyylilevyihin. Jos kasetin ääniraita tai vinyylilevylle taltioitu musiikki on äänitetty, miksattu tai masteroitu digitaalisesti, vaikuttaa se musiikin ja äänen välittämään tunneinformaatioon sekä artikkelin ensimmäisessä osassa mainittuun ”lämpöön” negatiivisesti.
Juuri tästä syystä esimerkiksi 60- ja 70-luvun klassikkoalbumien alkuperäispainokset ovat haluttuja keräilijöiden keskuudessa. Digitaalisesti uudelleenmasteroidut uusintajulkaisut eivät sytytä keräilijöiden intoa samalla tavalla, vaikka ne voivat kuulijan korviin kuulostaa näennäisesti kirkkaammilta. Eräs vinyyliharrastaja kuvaili osuvasti Pink Floydin The Dark Side of the Moon -digitaalisesti remasteroitua juhlajulkaisua siten, että levy soi kirkkaammin, mutta musiikki ei tule samalla tavalla kuulijan iholle.
Tämä on todennettavissa A/B-vertailulla.
Mikäli olet jemmannut mummolan vintille ison kasan yleisimpiä vhs-julkaisuja, kasettien vaihtelevasta laadusta johtuen et kuitenkaan välttämättä istu kultakaivoksen päällä, mutta niiden joukosta voi löytyä helmiä.
Kasetin etu- tai takakannesta saattaa löytyä merkintä elokuvan digitaalisesta käsittelystä. Ääniraitaa on voitu muokata, parannella tai prosessoida digitaalisesti julkaisua varten. Lisäksi on mahdollista, että julkaisu on tallennettu suoraan digitaalisesta lähteestä. Useissa Warnerin vhs-julkaisuissa kerrotaan erittäin selvästi, kun elokuva on prosessoitu digitaalisesti (digitally processed). Monissa julkaisuissa ei kuitenkaan ole lainkaan mainintaa jälkikäsittelystä, mutta toimiessasi ohjeideni mukaisesti digitaalisesti käsitelty ääniraita on mahdollista tunnistaa analogisen signaalitien testiympäristössä.
Analogisen signaalitien mahdollistavien laitteiden läpi kuunneltuna digitaalinen ääni kuulostaa tunteettomalta, yksiulotteiselta, diskantilta, etäiseltä ja/tai kuivalta kuin hiekkapaperi.
Kun elokuva ei ole digitaalisesti äänitetty, uudelleenmasteroitu tai restauroitu, on analogisen signaalitien mahdollisuus olemassa. Tällöin julkaisussa lukee joko Dolby Surround, Hi-Fi Surround tai pelkkä Hi-Fi. Kannessa näkyvään tietoon ei kuitenkaan voi täysin luottaa, joten pettymyksiä voi tulla. Esimerkiksi Brandon Leen tähdittämän The Crow -kulttiklassikon 90-luvun vhs-julkaisu on digitaalisesti prosessoitu, vaikka kannessa ei ole mitään viitettä digitaalisesta käsittelystä.
Klassikkoelokuvista on useita eri vhs-julkaisuja, joista uusimmat ovat lähes aina digitaalisesti päivitettyjä. Ihmemaa Oz, Tuulen viemää, The Sound of Music ja muut klassikot saivat aikoinaan digikäsittelyn juhlallisten uusintajulkaisujensa myötä. Tiettävästi sekä Tähtien sodasta että Imperiumin vastaiskusta on vain yhdet analogisen signaalitien julkaisut. En valitettavasti ole päässyt näitä testaamaan, sillä todella haluttujen julkaisujen hinnat pyörivät helposti sadoissa euroissa. Myös James Bond -elokuvien vhs-aikakauden uusintajulkaisut ovat suurimmilta osin digitaalisesti käsiteltyjä, mutta analogiset versiot löytyvät vuoden 1987 koti- tai niitä aiemmista vuokrakasettijulkaisuista.
Seuraavat vhs-elokuvat kannattaa ensisijaisesti ottaa haltuun, sillä ne mahdollistavat hätkähdyttävän analogisen signaalitien ääniraidan ja tunne-elämyksen:
- Amélie
- Batman
- Dyyni
- Kill Bill Vol. 1 ja 2
- Kolme väriä –trilogia: Sininen, Valkoinen ja Punainen
- Terminator 2 – Tuomion päivä
Valitsin yllä listatut elokuvat sillä perusteella, että ne ovat suhteellisen yleisiä, edullisia tai muuten vain helppoja saada käsiinsä. Mikäli analogisen signaalitien elokuvakokemus ei ole sinulle tuttu, suosittelen lähtemään näistä liikkeelle.
Ja kyllä, luit oikein. Dyyni, tuo itse ohjaajansa David Lynchin parjaama scifi-teos, tarjoaa todella upean ääniraidan!
Elokuvien lisäksi vhs pääsee formaattina oikeuksiinsa myös musiikki- ja keikkatallenteissa.
Jos olet menettänyt kaiken uskosi keikkoihin ja musiikkiin, suosittelen sydämeni pohjasta nauttimaan vanhoja keikkataltiointeja, joista välittyy tunnetta sekä ennen kaikkea musiikin välitöntä energiaa.
Suosittelen erittäin lämpimästi seuraavia julkaisuja:
- Eagles: Hell Freezes Over,
- Pink Floyd: P.U.L.S.E.,
- Stevie Ray Vaughan and Double Trouble: Live at the El Mocambo
- Iron Maiden: Live After Death
Nämä ovat analogisesti tuotettuja julkaisuja, joita ei ole miksattu eikä masteroitu digitaalisesti – ja sen kyllä analogisen signaalitien laitteilla huomaa.
Hankin viime vuoden puolella isosti fanittamani W.A.S.P. -yhtyeen vhs-livetallenteen vuodelta 1984. Ostin Live at the Lyceum, London -julkaisun toivoen sen tarjoavan tunnerikkaan live-elämyksen yhtyeen energiseltä alkuaikojen keikalta. Harmikseni huomasin keikkaa katsoessani kaikkien esitettyjen biisien olevankin playback-versioita, jotka oli liimattu lavalla kuvatun esityksen päälle.
Kun kaipaat sopivaa musiikkijulkaisua A/B-vertailua varten, suosittelen vuonna 1982 julkaistua elokuvaa Muurinseinä, joka tunnetaan paremmin nimellä Pink Floyd – The Wall. Haasteeksi tosin saattaa muodostua testiin sopivan version löytäminen.
Alan Parkerin ohjaaman kulttiklassikon useimmat kotijulkaisut ovat valitettavasti digitaalisesti uudelleenmasteroituja, mutta amerikkalaisille markkinoille suunnattu sinikantinen NTSC-versio (kts. kuva) on analoginen – ja pärisee sen mukaisesti. Jo pelkästään ensimmäisten viiden minuutin aikana on mahdollista huomata, kuinka ylä- ja alapäät kärsivät digiversiossa. Analogisen signaalitien versiossa alun kohtauksessa nähtävän sotilaan silmistä välittyy suru, toisin kuin digitaalisesti siistityssä versiossa.
Kunniamaininnan saavat myös kotimaisten elokuvien vhs-julkaisut, kuten vanhat Spede- ja Uuno Turhapuro -leffat, jotka kuulostavat analogisen signaalitien kautta hämmästyttävän hyviltä.
Hymyilin lukiessani Facebookin kommenttikenttää, kun eräs lukija kuittasi “toimittajan trippailevan pahasti”. Jos pari vuotta sitten olisin saanut tietää vielä joskus hehkuttavani Spede Pasasen elokuvia, olisin hetkeäkään epäröimättä julistanut itseni hulluksi. En ikipäivänä olisi uskonut, että Spede-elokuvat voisivat oikeasti viihdyttää. Nauru on ollut kaukana pelkästään sen perusteella, minkälaista hiljaista myötähäpeää olen saanut kokea tv-lähetyksiä ja DVD-julkaisuja katsoessani.
2 – Vhs-nauhuri ja televisio
Korostan edelleen sitä, miten ehdottoman tärkeää on taata äänen analoginen signaalitie. Kaikki vhs-nauhurit eivät yllättävää kyllä pysty tähän.
Mahdollisuus äänen analogiselle signaalitielle luodaan siten, että nauhuri yhdistetään kahdella RCA-kaapelilla stereovahvistimeen. Edellytyksenä tälle yhdistämiselle on RCA-liitäntä. Liitännän avulla vhs-nauhan ääniraita saadaan ohjattua television sisäänrakennettujen kaiuttimien sijaan ulkoisiin kaiuttimiin, joiden äänenvoimakkuutta säädetään vahvistimesta.
Jos olet vasta hankkimassa vhs-nauhuria, tulee sinun hankinnan yhteydessä selvittää ja varmistaa, että laitteen takaosassa on tarjolla erillinen RCA-liitäntä. Tästä syystä on tärkeä tiedostaa, ettei kaikissa vhs-soittimissa ole erillistä äänelle tarkoitettua liitäntää.
Tämä on elintärkeä osa analogisen signaalitien kokonaisuutta. Kun kytket vhs-soittimen taulutelevisioon Scart-kaapelilla tai HDMI-adapterilla, et pääse nauttimaan analogisen signaalitien äänestä. Nykyajan älykkäät taulutelevisiot muuntavat sekä äänen että kuvan digitaaliseen muotoon, joten television kaiuttimet kadottavat suuren määrän informaatiota.
Mikäli sinulla on jo hallussasi vhs-laite, josta puuttuu RCA-liitäntä, ei auta muu kuin hankkia toinen laite. On olemassa Scart-kaapeleita, joista äänen saa haaroitettua RCA-liittimiltä vahvistimelle, mutta erinomaisen Hi-Fi-äänen sijaan on lopputulos kaikkea muuta kuin sykähdyttävä.
Vhs-nauhurin ominaisuudet vaikuttavat siihen, kuinka tarkasti kuva näkyy, tai miten laadukkaasti nauhuri toistaa ääntä. “Hinnat alkaen” -mallit suoriutuvat yleensä heikommin sekä kuvan että äänen suhteen, joten suosittelen heti alussa panostamaan hyvälaatuiseen nauhuriin. Mutta ymmärrän kyllä, jos haluat testimielessä tutustua analogisen signaalitien ilmiöön edullisesti käytettävissä olevilla laitteilla. Itsekin lähdin liikkeelle karvalakkimallisella JVC:n soittimella, mutta nykyään katson vhs-elokuvani Panasonicin NV-HV65-nauhurilla.
Hyvä ratkaisu vhs-kasettien testaamiseen olisi ottaa käyttöön vanhan ajan CRT- eli kuvaputkitelevisio, joita monet kotitaloudet antavat nykyään ilmaiseksi pois. Jos olet onnekas ja omistat edelleen kuvaputkitelevision, sinun kannattaa hyödyntää sitä. Moni on pakannut vanhan television varastoon, joten kysy ihmeessä sukulaisilta ja tutuilta, josko sellainen sattuisi löytymään.
Kuvaputkitelevision hankinta ei kuitenkaan ole pakollista näiden ohjeiden näkökulmasta, vaikkakin sitä suosittelen. Tässä vaiheessa keskitymme ensisijaisesti todentamaan vhs-elokuvien huikeaa äänenlaatua, joten voit hyödyntää kuvan signaalitiessä plasma, LCD tai LED-taulutelevisiota.
3) Stereovahvistin
Päästäksesi nauttimaan analogisen signaalitien äänestä pitää vhs-nauhuri kytkeä RCA-kaapelilla stereovahvistimeen.
Tärkeänä yksityiskohtana sinulla pitää olla käytössäsi vahvistin, jossa ei ole digitaalista prosessointia tai vaihtoehtoisesti laite, jossa on erillinen toiminto digiprosessoinnin ohittamiselle.
Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaa esimerkiksi Pure Direct- tai Direct-toiminnon päälle kytkemistä. Kyseinen painike voi löytyä stereovahvistimen etupaneelista, mutta valitettavasti kaikkien valmistajien malleissa tätä ominaisuutta ei ole – jälleen kerran. Direct-toiminnon tarkoitus on ohittaa kaikki vahvistimen taajuuskorjaimen säädöt, mutta se tarkoittaa myös digitaalisen käsittelyn ohitusta. Vanhemmissa vahvistin malleissakin painike voi siis löytyä, vaikkakaan laitteessa itsessään ei olisi mitään digitaalista.
Ensimmäisessä osassa toin esille A/B-vertailun hyvänä tapana huomata ero äänen eri signaaliteiden välillä.
Kun testaat kotona eri kasetteja ja/tai äänilähteitä (Youtube, Spotify tms.), aseta vahvistimen äänenvoimakkuus 70–80 desibeliin. Äänen signaaliteiden väliltä löytyy mielenkiintoinen ilmiö: desibelien pysyessä samana analogisen signaalitien ääni tuntuu paljon voimakkaammalta kuin digitaalisen signaalitien ääni, vaikka volyymi pysyy samana.
Sinun kannattaa kiinnittää tähän huomiota. Voit todentaa ilmiön desibelimittari-sovelluksella, jonka voit ladata älypuhelimeesi ilmaiseksi tai pientä maksua vastaan sovelluskaupasta.
4) Kaiuttimet
Tarvitset kaksi laadukasta kaiutinta, jotka pystyvät toistamaan mahdollisimman matalia ja mahdollisimman korkeita taajuuksia. Parhaimmissa tapauksissa vhs-kasettien ääniraidalta löytyy runsainmitoin alapäätä, joten hyviin kaiuttimiin kannattaa panostaa, mikäli sellaisia ei löydy valmiiksi omista nurkista.
Kotikokeilusi eivät tuota havaittavaa tulosta, jos käytössäsi ovat modernit kaiuttimet, jotka muuntavat äänen digitaaliseen muotoon.
Lukuisten aktiivikaiuttimien sisäänrakennettuna ominaisuutena on digitaalinen signaaliprosessointi eli tuttavallisemmin DSP. Olen ymmärtänyt, ettei aktiivikaiuttimissa yleisesti ottaen ole digitaalisen prosessoinnin ohitusmahdollisuutta. Tästä johtuen en suosittele digipiirillä varustettuja kaiuttimia myöskään vinyylilevyjen kuuntelemiseen, sillä ne kadottavat harmittavan paljon informaatiota.
Kokemukseni mukaan äänen signaalitien erottaa parhaiten käyttämällä vanhaa stereovahvistinta ja suurikokoisia passiivikaiuttimia. Pienet kaiuttimet vaativat karvan verran enemmän hönkää vahvistimesta, jotta analogisen signaalitien hyödyt tulevat esiin. Liian pienissä kaiuttimissa ongelmaksi nousee se, ettei ääni tietyn voimakkuuden ylityttyä kuulosta enää miellyttävältä.
Vielä pari vuotta sitten haaveenani oli hankkia modernit kotiteatterikaiuttimet eli subwooferit ja muut siihen liittyvät kilkkeet. Hämmästyin, kuinka vhs-kasettien kanssa pystyin helposti kuoppaamaan unelmani 5.1-kaiutinjärjestelmästä. Analogisen signaalitien stereoäänen yhteydessä on ihmeellistä huomata, kuinka ääni pystyy täyttämään huoneen vain kahden kaiuttimen voimin. Lisäksi eri äänet, kuten puhe, äänitehosteet, soittimet ja taajuudet erottuvat ääniraidalta todella elävästi ilman tarvetta ylimääräisille lisäkaiuttimille.
Kyllä. Dolby Atmos mahdollistaa äänten kuulumisen sivusta, ylävasemmalta tai takaa, ja tämän saavuttaminen vaatii useiden kaiuttimien asentamisen ja koordinoinnin (toimivasta miksauksesta puhumattakaan). Mutta osaatko kertoa minulle miksi ihmeessä 5.1-, 7.1-kaiutinjärjestelmien tai Dolby Atmoksen jopa reilun sadan kaiuttimen käyttöönotolla ei onnistuta saamaan elokuvien puheääntä kunnolla kuuluviin?
Kysymykseni on tietenkin retorinen.
Mitkään kaiutinsarjat ja niiden kanssa pelaaminen eivät saa digitaaliseksi muunnettua ääntä olemaan katsojan kanssa läsnä samassa tilassa.
Oletetaan, että tässä vaiheessa olet saanut kasattua ohjeideni kaltaisen setin, joka mahdollistaa äänelle analogisen signaalitien elokuvan katselua varten. Eli käytössäsi ovat vhs-soitin, televisio (kuvaputki- tai taulu-tv), stereovahvistin ja kaksi kaiutinta, sekä tietysti omasta tai vanhempien varastosta, kirpputorilta tai netistä löydetyt vhs-leffat.
En harmillisesti pysty tarjoamaan täydellistä listausta tai suositteluja laitevalmistajien eri laitemalleista (nauhurit, televisiot, vahvistimet jne.), joita sinun kannattaa hyödyntää.
Sen sijaan tämä periaate on hyvä ymmärtää:
Yksikin A/D- ja D/A-muunnos estää analogista signaalitietä toteutumasta ja poistaa sen tehon. Ainoa vaihtoehtona on välttää tai eliminoida kaikki mahdolliset digitaaliset komponentit äänen signaalitien matkalta.
Saan omalla laitteistollani vertailun onnistumaan helposti. Käytössäni on edellä mainittu Panasonicin NV-HV65-nauhuri, Pioneerin A-335-stereovahvistin, 80-luvulta peräisin olevat kaksi Magnatin kaiutinta ja Panasonicin yli 15 vuotta vanha plasma-tv. Puolentoista vuoden ajan käytin Sonyn vanhaa CRT-televisiota, mutta tilantarpeen iskettyä vaihdoin Panasonicin taulutelevision kuvaputken tilalle. En käytä HDMI-adapteria, koska Panasonicin tv on niin vanha, että siinä on Scart-liitäntä.
Suosittelen tekemään analogisten signaalitien laitteillasi A/B-vertailun siten, että käytät yhtä edellä mainituista ja hyväksi havaituista vhs-kaseteista ja sen lisäksi otat käyttöön digitaalisen signaalitien lähteen. Voit esimerkiksi liittää vhs-nauhurin lisäksi vahvistimen AUX-liitäntään älypuhelimesi. Etsi sama kohtaus sekä vhs-nauhalta että Youtubesta, ja tee vertailu.
Pienellä ja edullisellakin setillä onnistut, kun osaat pitäytyä analogisen signaalitien periaatteessa. Tämän kirjoituksen ohjeilla pääset hyvin alkuun. Vastaan mielelläni sosiaalisen median kanavillani kysymyksiin, joita tämä teksti sinussa herättää. Voit myös laittaa minulle yksityisviestin, mikäli ohjeeni eivät toimi, etkä huomaa mitään eroa digitaalisen ja analogisen signaalitien välillä. Teen parhaani, että pääset osalliseksi tästä hienosta ilmiöstä.
Varsinainen ohjeiden osuus päättyy tähän. Seuraavaksi tarjoan sinulle muutamia tarkennuksia vhs-artikkelin ensimmäisessä osassa esitettyihin näkökulmiin liittyen.
Vhs-formaatin ilot ja surut
Useampikin lukija oli kommentoinut vhs-kaseteista, jotka olivat kopion kopion kopioita.
Nämä surunvalittelut liittyvät Suomessa vallinneeseen videosensuuriin, jonka moni ottaa edelleen täysin oikeutetusti hyvin henkilökohtaisesti. Sensuurin myötä väkivaltaisempia elokuvajulkaisuja ei joko ollut julkisesti saatavilla tai leffoja oli saksittu pahasti. Näinä synkkinä aikoina elokuvaharrastajat saattoivat kaverin tutun siskon kaiman kautta saada himoitun “kopion kopion” alkuperäisestä julkaisusta – ja voi hyvin päätellä, että tällaisissa tapauksissa sekä äänen että kuvan laatu oli parhaimmillaankin vain välttävä.
Haluan korostaa, etten missään vaiheessa väittänyt tämänkaltaisten tilanteiden tarjoavan katsojaa säväyttävää katselukokemusta. Tekstini sovellutukset pätevät laadukkaisiin vuokra- ja kotijulkaisuihin.
En millään pysty takaamaan, että kopioidut kasetit pystyvät tarjoamaan tunteita herättäviä kokemuksia, koska kopioitaessa laatu heikkenee ja muun muassa kopiointilaitteistokin vaikuttaa lopputulokseen valtavasti.
Sensuroidun tai kokonaisuudessaan kielletyn elokuvan näkeminen leikkaamattomana on varmasti ollut jännittävä kokemus. Muistan, kun katsoin vanhemmiltani salaa Terminator 2 – Tuomion päivän. Tiedän jännityksen tunteen tuovan lisäterää katselukokemukseen, joka tosin haihtuu iän myötä leffan muuttuessa sallituksi.
Nauhoitettuja tv-lähetyksiä sisältävien kasettien tapauksessa on hyvä muistaa, että ennen digiaikaan siirtymistä elimme analogisen tv-lähetyksen aikakautta. Tästä syystä sinua tarkastelemaan itsenauhoitettuja ohjelmia analogisen signaalitien kautta. Voit huomata, kuinka elävämmältä tv-lähetykset ennen muinoin kuulostivat. Alkuperäiset Simpsonit, Frendit, Salaiset kansiot ja Twin Peaks -lähetykset peittoavat helposti nykyisen, digitaalisilla alustoilla olevan tarjonnan – mutta kuten sanottu: kopiointilaitteisto sekä kopioiden määrä vaikuttaa lopputulokseen.
Myönnän nykystandardien läpi tarkasteltuna, että vhs-kasetin kuvan on epätarkka. Vhs ei ole optimaalisin formaatti kuvanlaadun osalta. Katsoisin mielelläni kaikki elokuvat 35 mm -filmikopioilta, mutta se ei ole mahdollista. Laserdisc-levyt tarjoavat vhs-kasetteja paremman analogisen signaalitien kuvan, mutta niiden äänestä en pysty menemään takuuseen sillä en ole päässyt kunnolla testaamaan laserdisc-formaatin kykyä toistaa analogisen signaalitien ääntä.
Laadukkaasti toteutetut vhs-julkaisut eivät pikseleiden suhteen juurikaan eroa nykyisestä dvd-laadusta, mutta digitaaliseen verraten analogisen signaalitien kuvaa on yllättävää kyllä huomattavasti miellyttävämpi katsoa. Mutta kaikkein suurin asia, joka vhs-julkaisuissa aiheuttaa monille harmaita hiuksia: kuvasuhde.
Viimeistään dvd-leffojen aikakaudella pääsimme katsojina tottumaan teatterimaiseen kuvasuhteeseen myös olohuoneessamme. Moni vhs-aikakauden kasvatti ei välttämättä edes muista, kuinka kotijulkaisuja varten leffojen kuvasuhdetta oli rajattu melko reippaalla kädellä.
Vhs-elokuvissa käytettiin tästä syystä myös pan-and-scan-tekniikkaa, jossa kuvaa liikutetaan eli panoroidaan puolelta toiselle. Kuva saattoi siis liikkua, vaikka se teatteriversiossa olisi ollut staattinen. Tiukasti rajattua kuvaa piti liikutella elokuvan aikana, jotta tärkeää informaatiota jäisi ruudun ulkopuolelle mahdollisimman vähän. Panoroimalla varmistettiin, etteivät esimerkiksi dialogikohtauksessa ruudun laidoilla keskustelevat osapuolet rajautuisi kuvan ulkopuolelle.
Moni voi kokea kuvasuhteeseen kajoamisen pahana takapakkina, mikä on täysin ymmärrettävää. Elokuvien rajut rajaukset ovat johtuneet pienistä tv-ruuduista, jotka ovat yli 60-tuumaisten älytaulujen myötä olleet jo aikapäiviä sitten menneen talven lumia.
PAL vai NTSC?
Elokuvaharrastajille PAL- ja NTSC-lyhenteet ovat varmasti tutummat termit kuin monille muille, mutta käyn niiden merkityksen lyhyesti läpi.
Suomessa – ja muualla Euroopassa – julkaistut vhs-kasetit on valmistettu PAL-koodausjärjestelmällä, kun taas amerikkalaiset on tuotettu NTSC-järjestelmällä. En mene tässä kovin tekniseksi, koska tunnistan tietämykseni rajallisuuden.
Huomattavin ero PAL- ja NTSC-kasettien välillä on kuvataajuudessa eli kuinka monta kuvaa esitetään per sekunti. PAL-formaatin kuvataajuus on 25 kuvaa sekunnissa ja NTSC vastaavasti esittää 29,97 kuvaa sekunnissa.
Tämä aiheuttaa sen, että kotimaisesta, PAL-koodatulta vhs-julkaisulta katsottuna amerikkalaiset elokuvat pyörivät noin 4 prosenttia nopeammin! Elokuvan kesto siis lyhenee 2 minuuttia ja 24 sekuntia jokaista 60 minuuttia kohti. Seurauksena on se, että eurooppalaisissa julkaisuissa ääniraita on vireen kannalta tarkasteltuna karvan verran alkuperäistä korkeammalla. Näin ollen emme näe – tai pikemminkin kuule – PAL-järjestelmän kautta täysin autenttista versiota elokuvasta.
Olin tästä tietoinen, mutta havahduin ilmiöön ensimmäistä kertaa, kun katsoin Michael Jacksonin Moonwalkerin.
Elokuvan ääniraita on digitaalisesti prosessoitu, mutta yllätyin, kuinka äänen nopeutuminen oli häiritsevällä tavalla aivan ilmiselvää. Havaitsemista auttoi myös Jacksonin musiikin tunteminen. Smooth Criminalin kuuluisa riffi on elokuvassa aivan liian hätäinen ja Speed Demon saavuttaa lähes koomisen nopeuden vaikka kyse on vain noin neljän prosentin nopeuserosta.
Ääniraidan nopeutuminen ei tietenkään ole vain vhs-nauhojen ongelma. Löydät saman ilmiön myös PAL- ja NTSC-formaatin videopeleistä, DVD-elokuvista ja tv-lähetyksistä. Tutustu ilmiöön alla olevasta videosta, jossa vertaillaan PAL- ja NTSC-järjestelmiä.
Huomaisitko eron, jos et olisi tehnyt vertailua?
Harmaa alue
Digitaalinen kädenjälki ei välttämättä tee vhs-elokuvasta katselukelvotonta, mutta se ei tarjoa sataprosenttista kokemusta. Esittämästäni vastakkainasettelusta huolimatta analogisen ja digitaalisen signaalitien äänten välinen raja ei ole mustavalkoinen.
Tiukkalinjaisen rajan sijaan ääni voi sijoittua liukuvalle skaalalle.
Täysin analogisen ja täysin digitaalisen signaalitien välistä löytyy nimittäin eräänlainen harmaa alue, josta on havaittavissa analogisen signaalitien hyötyjä.
Tarkoitan tällä seuraavaa: mitä enemmän digitaalista kädenjälkeä elokuvan ääniraidalla on, sitä vähemmän siitä välittyy tunnetta kuulijalle.
Osa vhs-elokuvista on tuotettu vähemmällä, osa enemmällä digitaalisella käsittelyllä, ja jotkut taas ovat täysin digitaalisesti käsiteltyjä.
Esimerkiksi digitaalisen käsittelyn saanut David Lynchin Lost Highway tarjoaa (kaikessa ahdistavuudessaankin) äänen suhteen vhs-formaatissa huomattavasti miellyttävämmän elokuvakokemuksen kuin täysin digitaaliset formaatit. Johtuuko tämä siitä, että magneettinauhalle tallentuu enemmän informaatiota?
Lynch on luonut elokuvaansa äänisuunnittelun avulla voimakkaan tunnelman, joka tuntuu välittyvän paremmin vhs-kasetilta kuin dvd- tai blu-ray-levyiltä.
Harmaa alue tarkoittaa näin ollen käytännössä sitä, että vaikka vhs-julkaisu ei tarjoaisi täyttä analogisen signaalitien kokemusta, se voi silti tarjota enemmän kuin käyttämäsi suoratoistopalvelu. Suoratoistossa tapahtuu useita A/D- ja D/A-muunnoksia sekä digitaalista prosessointia kuin digitaalisen signaalitien vhs-kasetissa (jälleen kerran sama periaate pätee myös vinyylilevyihin).
A/B-vertailu auttaa sinua huomaamaan tämän eron. Katso elokuvaa samoilla laiteasetuksilla sekä vhs-julkaisulta että suoratoistopalvelusta, ja tee vertailu näiden kahden signaalitien välillä.
On tietysti muistettava, että mitä suurempi ero digitaalisen ja analogisen signaalitien tallenteen välillä, sitä helpompaa ilmiön havaitseminen on.
Hämmentävimmät kokemukset tulevat vhs-elokuvista, joissa osa ääniraidasta on analogista ja osa digitaalista. Al Pacinon tähdittämä Rakkauden meri alkaa todella lupaavasti, kun alkutekstien aikana musiikki soi upeasti. Tunnelma lässähtää kuitenkin heti tunnusmusiikin päätyttyä.
Iso- vaiko pienikoppainen?
Moni vhs-keräilyyn vähänkään perehtynyt on mitä todennäköisemmin törmännyt kirjainyhdistelmään FIX.
Fixgalleria.net -sivuston mukaisesti “lyhenne FIx [–] on elokuvakeräilijöiden keskuudessa vakiintunut nimitys Suomessa ennen vuoden 1987 videosensuurilakia julkaistuille videotallenteille”. Tämä tarkoittaa vanhoja isokoteloisia (joista käytetään myös termiä isokoppainen), vuokrauskäytöstä poistettuja vhs-julkaisuja.
Isokoppaiset vhs-kasetit ovat omakohtaisten kokemusteni perusteella laadukkaampia kuin pikkukoppaiset myyntivideojulkaisut. Uskon tämän johtuvan vuokrakasettien magneettinauhoihin käytetystä laadukkaammasta materiaalista. Vuokrakasetteja oletettiin käytettävän jatkuvasti, joten ne valmistettiin kestämään käyttöä. Myöhemmin julkaistut pienikoteloiset kotijulkaisut on tehty halvemmalla, koska niillä oli vähäisempi käyttöodote. Yksityiskäyttöön tarkoitettujen nauhojen odotusarvona ei ollut päivästä ja viikosta toiseen jatkuva kelaaminen alusta loppuun.
Tunnistat laatunauhat useimmiten jo kasetin painosta. Halvemmat kopiot tuntuvat yllättävän kevyiltä ja kuluvat käytössä huomattavasti helpommin. Vanhoja vuokrakasetteja katsoessa ei uskoisi, kuinka vanhoja ne kuntoonsa nähden ovat.
Iso- ja pikkukoppaisten julkaisujen välillä on havaittavissa selkeitä äänenlaadullisia eroja. Uskon tämän johtuvan nauhan laadusta. Esimerkiksi Terminator 2 on paljon selkeämpi ja muhkeampi isokoppaisena, entisenä vuokrajulkaisuna.
Käytettyä tavaraa ja kauppaa
Uusia vhs-elokuvajulkaisuja enää valmisteta, toisin kuin c-kasetteja ja vinyyleitä.
Näin ollen lähes kaikki vhs-kasetit, joihin törmäät, ovat käytettyjä. Käytettyjen leffojen markkinahinnat vaihtelevat suuresti, sillä useimmat eivät osaa määritellä niille mitään arvoa. Jotkut jakelevat vintille jemmattuja kokoelmia ilmaiseksi Facebookin roskalavaryhmissä, kun taas osa kauppaa Disneyn digitaalisia uusintajulkaisuja kympillä kappale.
Kenties suurin vaara on kasettien vääränlainen säilyttäminen, jolloin ne eivät välttämättä edes toimi. Voi olla suurtakin arpapeliä, minkälaisessa kunnossa kasetit ovat. Sinun kannattaa aina sopia myyjän kanssa etukäteen, miten toimitaan, jos ostos ei toimi.
Vhs-kasetin magneettinauhan laatu vaikuttaa sen kestävyyteen ja säilyvyyteen. Huonolaatuisimmat yksilöt voivat jopa homehtua ja kesiä valkoista tahnaa, joka sotkee nauharadan sekä ääni- ja kuvapään!
Kun kaivat vanhat elokuvasi vintiltä, tarkasta aina ensin nauhan kunto silmämääräisesti sekä kotelon läpinäkyvästä luukusta että avaamalla nauhaa suojaava läppä. Saat parhaiten tarkasteltua kunkin yksilön kunnon peilaamalla valoa nauhasta. Kaikenlaiset painaumat, rosot ja sahalaidat etenkin magneettinauhan alareunassa estävät nauhurin lukemasta Hi-Fi-ääniraitaa. Tällaisissa epäonnisissa tapauksissa vhs tarjoaa vain suhisevan ja vähätunteisen monoäänen, joka ei valitettavasti saa aikaan sykähdyttävää elokuvakokemusta.
Analogisena formaattina vhs on herkempi erilaisille vaurioille ja kulumiselle, mutta olen hyväksynyt sen osana keräilyharrastustani. Moni suosiikin entisiä vuokrakasetteja, jotka ovat juuri laatunsa vuoksi pitkästä iästään huolimatta usein yllättävän hyvässä iskussa – etenkin, kun niitä on varastoitu oikealla tavalla.
Vhs-kasetit tulisi aina säilyttää pystyasennossa. Selällään makaavaan nauhaan painovoima tekee tehtävänsä siten, että nauha painautuu kasetin reunaa vasten. Useiden vuosien kuluessa nauhan reuna rypistyy ja se kuuluu Hi-Fi-ääniraidassa olevana häiriönä.
Filmille vai digitaalisesti kuvattu?
Elokuvateattereissa kuultavat ääniraidat ovat jo aikapäiviä sitten vaihtuneet digitaalisen signaalitien ääneksi. Uskon tämän olevan pääsyynä sille, miksi olemme niin pakkomielteisiä elokuvan kuvanlaadusta. Analogisen ja digitaalisen välistä keskustelua on jo pitkän aikaa käyty filmi- ja digikameroiden välillä – äänen analogisuus on ohitettu keskusteluissa täysin.
Digitaalisella kuvalla ei pystytä saavuttamaan samaa kuin filmillä, mutta on ymmärrettävä teknologisen kehityksen avanneen monelle elokuvantekijälle mahdollisuudet kuvata projektejaan kustannustehokkaasti. Tästäkin huolimatta olen itse yhä enemmän ja enemmän alkanut nojaamaan filmille kuvattujen elokuvien suuntaan.
Kun viime kesän menestyksiin lukeutuva Oppenheimer, IMAX-kameralla filmille kuvattu elokuva, esitettiin kesän aikana kotimaisissa teattereissa oli esitysformaattina 2K-resoluution DCP eli Digital Cinema Package -kopio. Suomessa ei ole IMAX-salia, jossa Christopher Nolanin elokuva olisi ollut mahdollista nähdä oikealta filmikopiolta.
Suomen ainoassa, Helsingissä sijaitsevassa IMAX-salissakin on vain digitaalinen 4K-projektori.
Olen viime kesästä asti miettinyt, miksei kukaan ihmettele Nolanin kehuja IMAX-filmiä kohtaan? Kuinka Nolan voi väittää IMAX-filmin näyttävän ”3D:ltä ilman laseja”? Miksi kukaan ei ole havahtunut siihen, ettei samaa tehoa ole mahdollista kokea digitaalisessa näytöksessä? Emmekö olekin yleisesti hyväksyneet digitaalisen yhtä hyväksi formaatiksi kuin filmin?
Vain aniharva ymmärtää 70 mm IMAX-filmin resoluution olevan jopa hurjat 18K. Yksikään digikamera ei pysty samaan tarkkuuteen – 35 millisen filmin resoluutiosta puhumattakaan. Teknisellä tasolla digitaalisen 2K-esityksen myötä Oppenheimerin filmille kuvatusta visuaalisesta informaatiosta jää jäljelle noin 11 prosenttia. Ja tietämättä paremmasta me tyydymme siihen.
Toistan: sadasta (100) prosentista jää jäljelle yksitoista (11) prosenttiyksikköä.
Vastaavasti puhtaasti pikseleitä tarkastelevilla teknisillä luvuilla vhs-formaatissa on noin 22 prosenttia blu-ray-levyn pikseleiden määrästä.
Miten olemme päätyneet tähän tilanteeseen elokuvateattereissamme?
Kysymys on loppujen lopuksi valinnoista, jotka ovat huomattavasti helpottaneet ammattilaisten työskentelyä. Filmille kuvattu materiaali pitää ensin kehittää ennen kuin sitä voi tarkastella. Filmille kuvattua elokuvaa ei voi lähettää ja ladata ympäri maailmaa internet-yhteyden välityksellä. DCP-kopion tavoin sitä ei voi lähettää kätevästi pienessä salkussa. Digiprojektorit ja -serverit mahtuvat pienempään tilaan kuin Oppenheimerin lähes 18 kilometrin pituiset filmikelat.
Murros digitaalisiin projektoreihin siirtymisessä tapahtui monen teatterin osalta viimeistään James Cameronin Avatarin myötä, mistä tietysti elokuvateatteriketjut olivat tietysti innoissaan, koska digiprojektorit mahdollistivat eri tyyppisen ohjelmoimisen kuin perinteiset filmiä pyörittävät järjestelmät. Tämä tarkoitti automatisointia eli teknisesti osaavan henkilökunnan vähentämistä teattereista. Amerikkalaisissa teattereissa tämä on jo nyt muodostunut suureksi ongelmaksi.
Olemme katsojina hyväksyneet ja tottuneet digitaaliseen esitystekniikkaan, koska emme pysty näkemään tai kuulemaan seurauksia ilman A/B-vertailua. Meiltä puuttuu verrattava taso, joten emme osaa valittaa.
Mutta kuka tahansa pystyy tekemään kuvavertailua jopa internetin syövereissä.
Näin tämän vuoden helmikuun alussa X-palvelussa kuvakaappauksia vuoden 2002 Spider-Manista. Sam Raimin ohjaama elokuva kuvattiin filmille, kuten muutkin 2000-luvun alun blockbuster-hitit Pirates of the Caribbean -elokuvia myöten, jotka edelleen näyttävät huikeilta.
Nämä leffat ovat visuaalisesti eri luokassa digitaalisiin nykyelokuviin verrattuna, koska niihin on filmin avulla vangittu käsinkosketeltavaa tekstuuria, joka on havaittavissa kaikista tietokonetehosteista huolimatta. Monessa digitaalisesti kuvatussa leffassa kuva voi tuntua yksiulotteisen mielikuvituksettomalta, mutta itselleni pahinta on muovinen keinotekoisuus – vertaa vain Peter Jacksonin Taru sormusten herra ja Hobitti -trilogioita keskenään, niin huomaat eron.
Kun näyttelijät ja lavasteet näyttävät vähemmän muoviselta ja epäaidoilta, se auttaa pidättämään epäuskoa.
Monet ohjaajat ovat huomanneet digitaalisen kuvan elottomuuden, mutta ennen kaikkea myös fanit ovat havahtuneet siihen, että jotain puuttuu. Loppuvuodesta 2023 Comic Book Resources -sivustolla pohdittiin, miksi Marvelin ensimmäisen vaiheen supersankarielokuvat (Iron Man, The Incredible Hulk, Thor, Iron Man 2) näyttivät hyviltä, mutta digitaalisesti kuvatut jatko-osat eivät olleet yltäneet samaan.
On täysin eri asia yrittää matkia analogista kuvaformaattia kuin käyttää digitaalista kuvaa osana persoonallista ilmaisua. Esimerkiksi Michael Mannin Collateral – väärä aika, väärä paikka tai David Lynchin Inland Empire omivat digitaalisen aikakauden alun rajoitukset tehokeinoiksi ja osaksi teostensa esteettistä kokonaisuutta. Estetiikka herättää tunteita, ja minusta se on vain hyvä asia.
Ymmärrän laadukkaan ja siistin kuvan olevan monelle “se juttu” elokuvien kohdalla.
Olen havahtunut siihen, että elokuvakerronnan potentiaalia on hukattu valtavasti äänen digitalisoitumisen myötä.
Krzysztof Kieślowskin Kolme väriä: Sininen –elokuvassa on monta upeaa hetkeä, mutta itselleni mieleenpainuvin nojaa tarinan kertomiseen äänisuunnittelun avulla. Leffan puolivälin tietämillä päähenkilömme Julie (Juliette Binoche) näkee asuntonsa ikkunasta kadulla tapahtuvan pahoinpitelyn. Uhri juoksee kadulta Julien rappukäytävään, mutta olemme lukittuna päähenkilömme näkökulmasta. Julie pysyy asunnossaan, jonne rappukäytävän äänet kuuluvat selvästi. Yhdessä Julien kanssa kuuntelemme, kuinka pahoinpitelyä pakeneva henkilö etenee rappukäytävässä ja soittaa asuntojen ovikelloja turvaa etsien. Lopulta hän saapuu Julien ovelle ja yrittää epätoivoisesti päästä sisään.
Analogisen signaalitien ääni sai minut hätkähtämään voimakkaasti oven koputukseen. Koputtajan epätoivo kosketti minua, kun hädän tunne välittyi elävästi. Ihmettelin että, miksei Julie avaa ovea?! Tuo mies tarvitsee apua!
Katsoin heti seuraavana päivänä Kolme väriä: Sinisen dvd-levyltä, mutta kohtauksen vaikutus ei ollut lähimainkaan sama. Kuvan terävyyskään ei riittänyt kompensoimaan sitä, mikä äänestä oli kadonnut.
Haastan jokaisen elokuvia koko sydämestään rakastavan testaamaan analogisen signaalitien avulla, kuinka suuri rooli leffan ääniraidalla tunnelman ja tunteen luomisessa oikeasti voikaan olla!
Kun mikään ei tunnu enää miltään
Ennen kuin olin oppinut havaitsemaan analogisen signaalitien ilmiön ja tiedostamaan sen vaikutukset yritin keksiä syitä sille, miksi useat elokuvat eivät enää tuntuneet miltään.
En saanut viihteestä samaa tunnetta kuin joskus aiemmin. Innostus oli muuttunut kaavamaiseksi katsomisen rutiiniksi, jossa etsin elokuvista tulkittavaa tai puhuttelevaa sisältöä; nautintoa, mielihyvää ja tunnetta oli etsittävä teoksesta kaikin mahdollisin keinoin. Tästä syystä sorruin usein vain katsomaan henkilökohtaisia suosikkejani, vaikka nekään eivät enää tuntuneet yhtä voimakkailta kuin joskus ennen. Uskottelin itselleni, että vanhat suosikkinikaan eivät herättäneet minussa voimakkaita tunteita, siitä syystä että olinhan nähnyt ne jo niin monta kertaa. Tuntui loogiselta ajatella, että nuorelle ja kokemattomalle katsojalle ne olivat tarjonneet uusia ja ihmeellisiä elämyksiä.
Ajattelin, että syy voisi olla käyttämäni formaatin vanhentuneessa laadussa, joten päivitin dvd-kokoelmaani hitaasti elokuva kerrallaan blu-ray-formaattiin. Kuvittelin vuosien varrella vain turtuneeni väkivaltaan ja verellä mässäilyyn, joten esimerkiksi kauhuelokuvien oli oltava graafisesti raastavia säväyttääkseen minua.
Kaikki selitykset lensivät välittömästi romukoppaan Astia-studiolla koetusta ahaa-elämyksestä.
Niin hullulta ja yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, analogisen signaalitien viihteellä on mahdollisuus tarjota katsojalle pieniä sekä etenkin myös suuria tunteita. Digitaalinen viihde vaatii katsojalta erittäin vahvaa sitoutumista. Näen tämän pääsyynä sille, miksi nostalgiaan pohjautuvat tai supersankareilla täytetyt elokuvat ja -tv-sarjat olivat pitkään niin kovassa kysynnässä. Nostalgiset tai sarjakuviin perustuvat elokuvat pystyivät tarjoamaan tutut nimikkeet, tarinat ja hahmot, joihin katsojalla oli tunneside jo valmiina.
Tunneköyhyydestään huolimatta elokuvat voivat edelleen haastaa katsojaa älyllisesti vaikeilla teemoillaan, tarinapalapeleillään tai juonikäänteillään, mutta valtava osa elokuvien viehätystä on aikojen alusta asti ollut niiden kyky välittää tunnetta katsojalle.
Digitaalinen viihde joutuu tekemään paljon työtä tunnereaktion herättämisen eteen.
Olen alleviivannut tässä artikkelissa erittäin vahvasti tunnetta. Pyydän, ettet ymmärtäisi väärin tätä painopistettä. Ääniraidan tai kuvan digitaalisuus ei tietenkään poista itse elokuvakieltä, joka pystyy kyllä kuvakerronnan manipulaatiolla välittämään tunneinformaatiota katsojalle. Better Call Saul on upea esimerkki siitä, kuinka yksinkertaiset ratkaisut visuaalisessa kuvakerronnassa voivat viestiä intuitiivisesti kohtauksen tunnesisältöä tai hahmon ajatusmaailmaa.
Tässä nouseekin esille ero empatian ja sympatian välillä.
Empatiassa asetut toisen henkilön asemaan kokemaan hänen tunteitaan. Sympatiassa tunnet vain myötätuntoa toista henkilöä ja hänen kokemustaan kohtaan.
Analogisen ja digitaalisen viihteen ero ilmentyy hyvin empatian ja sympatian määritelmien kautta. Kyse on ennen kaikkea katsojan etäisyydessä siihen, mitä hän näkee, kuulee ja kokee elokuvan tarinasta. Tunnetko oveen koputuksen tehon kehossasi vai onko kyseessä pelkkä korvien kautta tuleva aistimus? Olemme digitalisaation myötä tottuneet kuluttamaan viihdettä, johon on sisäänrakennettuna ominaisuutena tunne-etäisyys.
Koin valtavan heräämisen, kun vuosien jälkeen sain nauttia analogisen signaalitien viihdettä. Havaitsin, ettei vika ollutkaan minussa, vaan viihdeteollisuuden käyttöön ottamissa digitaalisissa formaateissa ja prosesseissa.
Digitaalinen viihde on saavuttanut täydellisen valta-aseman. Se on valtava osa jokapäiväistä elämäämme, oli sitten kyse musiikin, tv-sarjojen tai elokuvien suoratoistopalveluista, elokuvanäytöksistä tai konserttitapahtumista. Niin hurjaa kuin se onkin myöntää, teknologinen kehitys ei ole aina hyväksi.
On täysin totta, että pikseleiden määrä on kotikatsomoissa lisääntynyt. Mutta onko television tarkkuudella mitään merkitystä, jos suoratoistopalvelu veloittaa tuplasti HD-resoluution kuvasta? Kuinka moni on oikeasti valmis maksamaan lähes 250 euroa vuodessa pelkästä teräväpiirtokuvasta, kun saman sisällön saa puolet halvemmalla? Koska juuri sisältöhän on täysin sama kuvanlaadusta riippumatta, vai mitä?
Jos asiakas päättää ottaa halvemmalla alhaisemman resoluution palvelun, sillä ei ole mitään väliä, onko elokuva kuvattu 4K-resoluutiolla vai ei. Kuva puuroutuu ja näyttää surkealta, kun suoratoistopalvelu pakkaa sitä edullisemmalla hinnalla pienempään muotoon.
En taida olla ainoa, jota häiritsee se, kuinka Netflix-tuotannot näyttävät lähes aina täysin samalta.
Kaiken lisäksi suoratoistopalveluiden toimintamalli on ideologisesti kestämättömällä pohjalla. Ymmärrän vaivattomuuden ja helppouden näkökulmat, mutta tekninen innovaatio ei aina tarkoita edistystä tai rajoituksien kahleista vapautumista. Suoratoistopalvelut ovat toisaalta opettaneet meidät katsojina sisäistämään viihdettä kohtaan uudenlaisen asenteen arvottomuudesta. Vielä hetki sitten elokuvalla, tv-sarjalla tai musiikkialbumilla oli kuluttajalle jokin arvo.
Bisneksen näkökulmasta, mikä seikka ajaa ihmisiä edelleen elokuvateattereihin, jos elokuvalipun hinta on lähes 20 euroa? Mikä minua motivoi, kun samalla hinnalla voin saada kuukauden katseluaikaa yhdestä – ellei jopa kahdesta – suoratoistopalvelusta?
Koko ala on kuilun partaalla. Ensin meille opetettiin, että saamme lähes äärettömältä tuntuvan määrän viihdettä kiinteään kuukausihintaan. Netflix päätti etunenässä luopua mainoksista, joten opimme, ettei niitäkään tarvitse enää sietää. Uusia suoratoistopalveluita lanseerattiin pilvin pimein. Pandemian aikana uutuuselokuvia päätettiin ensi-iltana julkaista samanaikaisesti tai vain pienellä viiveellä peräkkäin sekä teatterissa että suoratoistopalvelussa. Osan kohtaloksi päätyi tulla julkaistuksi vain suoratoistona. Viime aikoina studiot ovat nähneet tärkeämpänä heittää monet uutuuselokuvat ja -sarjat suoraan roskakoriin, sillä potentiaalisten katselukertojen keräämisen sijaan suurempi kannustin on saada sisältö merkittyä tappioksi verovähennyksiä varten.
Viime vuoden lakot Hollywoodissa osoittivat sen, ettei bisnesmallin kulttuuri ole kestävällä pohjalla. Kyse ei ollut suosittujen näyttelijöiden palkkioista, vaan kaikista muista arjen sankareista kulisseissa. Miten ihmiset saavat riittävän toimeentulon alalla, joka on poistanut lähes kaikki tulovirrat ja korvannut ne kuukausiveloituksella. Helppous toimi hyvänä myyntipuheena asiakkaille, mutta mihin palvelut voivat mennä sen jälkeen, kun ne ovat maalanneet itsensä nurkkaan?
Vai onko kyse siitä, että pyritään poistamaan kaikki kilpailu, jonka jälkeen on mahdollista ottaa vanhat ansaintamallit käyttöön? Netflixiltä löytyy jo Yhdysvalloissa oleskeleville asiakkaille edullinen hintakategoria, joka sisältää mainoksia.
Mutta mitä nyt pitäisi tehdä, kun jopa elokuvateattereiden vakiomenestyjiksi tituleeratut supersankarielokuvat ovat alkaneet sakkaamaan ja floppaamaan lippuluukuilla. Isot ohjaajanimet hehkuttavat elokuvateatterin ja sen tarjoaman elämyksen puolesta, mutta mistä elämyksestä he puhuvat? Rituaalin, joka auttaa unohtamaan omat murheet ja jättämään puhelimen hetkeksi rauhaan?
Kuten voi huomata, olen analogisen signaalitien vahvuuksien tiedostamisen jälkeen alkanut pohtimaan paljon sitä, miten viihteen saatavuus ja digitaalisuus on voinut vaikuttaa meihin. Kuinka paljon me ihmiset joudumme hakemaan sisältämme paloa meille rakkaita taiteen- ja viihteenmuotoja kohtaan? Mitä meille on tapahtunut, kun elokuvat eivät enää tarjoa analogista signaalitietä elokuvateatterissa saati kotona?
Tämä saattaa tuntua tulevan hieman puun takaa, mutta oletko sattumoisin kuullut henkilöstä nimeltään Peter Hess?
Saksalainen Hess oli entiseltä ammatiltaan insinööri, joka matkatessaan Nepaliin 1980-luvulla tutustui äänimaljoihin ja niiden ominaisuuksiin. Äänimaljat ovat pitkään soivia kulhoja; instrumenttejä, joiden rentouttavaa ja rauhoittavaa sointia käytetään muun muassa ääniterapian muotona.
Peter Hess on työskennellyt äänimaljojen parissa vuodesta 1984 alkaen ja hänet onkin tituleerattu tässä lajissa oman alansa länsimaiseksi pioneeriksi. Hessin kehitys- ja tutkimustyön myötä äänimaljojen käyttöä on hyödynnetty hyvinvoinnin edistämisen välineenä. Peter Hess -instituutin mukaan äänimaljojen värähtely on syvärentouttavaa, ja psyykkisellä tasolla värähtelyn kuvataan muun muassa parantavan ihmisen perusluottamusta, helpottavan vaikeista asioista irtipäästämistä, tasapainottavan, uudistavan ja virkistävän kehoa sekä mieltä, edistävän itsetuntemusta ja auttavan positiivisen kehonkuvan muodostamisessa.
Huh. Aikamoinen mainospuhe!
Vielä pari vuotta sitten huuhaa-hälytyskelloni olisivat alkaneet soida, koska en ole mikään vaihtoehtohoitojen kannattaja, vaan uskon tieteellisesti todistettuihin hoitomuotoihin. Kuitenkin analogiseen signaalitiehen tutustumisen – ja omakohtaisten kokemusten – myötä olen yhä enemmän pohtinut sitä, minkä takia monet tuntevat vetoa äänimaljahoitoihin. Olen huomannut analogisen signaalitien musiikin rentouttavan vaikutuksen. Nykyään lähes joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa kuuntelen vinyylilevyn puolikkaan, koska olen huomannut sen tarjoavan parasta mahdollista, rentouttavaa unilääkettä.
Analogisen signaalitien musiikki antaa minulle meditatiivisen kokemuksen, vaikka kyse olisikin The Police -yhtyeen Outlandos d’Amour -debyyttialbumin kaltaisesta räimeestä. Cd-levyltä saati suoratoistopalvelusta kuunneltuna musiikki ei ole pystynyt samaan – se pikemminkin haittasi rentoutushetkeäni.
Pystytkö kuvittelemaan tilannetta, jossa elokuvan katsominen tai konserttitallenteen kuunteleminen rentouttaa, parantaa mielenterveyttäsi ja pystyy tuomaan elämääsi iloa ja energiaa?
Myös Suomen Kuvalehti kiinnostui aiheesta. Tämä arvostettu aikakauslehti julkaisi juuri artikkelin, jossa käsitellään analogisen signaalitien ainutlaatuisia ominaisuuksia kipupotilaan näkökulmasta.
Ympyrä sulkeutuu
Moni yhtyi muistelemaan kirjoitukseni ensimmäisessä osassa mainittua Sam Raimin kauhuklassikkoa, Evil Dead – Kauhun riivaamat.
Mutta kuinka moni muistaa vuoden 2013 Evil Deadin? Fede Álvarezin ohjaama remake pystyi hyödyntämään moderneja tehosteita ja huomattavasti suurempaa, 17 miljoonan dollarin budjettia nostaakseen ällöttävyyden uudelle tasolle. Miksi niin moni silti fiilistelee mieluummin Raimin alkuperäistä versiota tästä uudemmasta elokuvasta huolimatta? Eikö paremmilla tuotantoarvoilla toteutettu leffa ole hetkauttanut ketään?
Tässä tulee esiin psykologinen ilmiö, jota voisimme kutsua inhoksi, mutta käytän siitä termiä vessaharja-efekti, sillä se kuulostaa huomattavasti dramaattisemmalta!
Oletetaan, että sinulle annetaan täysin käyttämätön, puhdas ja steriili vessanpöntön puhdistusharja. Saat eteesi lautasellisen puuroa. Tehtäväsi on syödä täysin puhtaan vessaharjan avulla lautanen tyhjäksi. Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Sanoisin, että lähes poikkeuksetta sinut valtaa refleksinomaisesti inho. Et pysty suoriutumaan tehtävästä, koska inhon tunne tuottaa sinussa tahdosta riippumattoman yökkäysrefleksin. Tässä ei ole kyse siitä, että pelkäät vessaharjaa. Meidät valtaa vaistomainen reaktio, jonka tehtävä on suojella haitallisilta taudeilta.
Juuri tältä monet modernit kauhuelokuvat minusta tuntuvat.
Álvarezin Evil Dead ällöttää kuin lusikan virkaa toimittava vessaharja. Leffa onnistuu aidolta näyttävien tehosteiden, veren ja suolenpätkien avulla ylittämään ällöttävyyden rajan, joka puhuttelee aivojemme alitajuisia ja vaistonvaraisia sopukoita.
Pari vuotta sitten katsoin Raimin alkuperäisen kauhuttelun vhs-kasetilta naapurini kanssa – ja muistan edelleen elävästi, kuinka säpsähtelimme pelästyksestä! Evil Dead pystyy pelkän inhon lisäksi tuottamaan epämukavan pelon tunteen ja jopa säikäyttämään katsojan.
Miten tämä voi olla mahdollista, sillä vuonna 1981 ilmestynyt, 375 tuhannen dollarin budjetilla kuvattu elokuva ei ole läheskään yhtä realistinen kuin sen uudempi versio?
Toivottavasti olen tarjonnut sinulle riittävästi aineistoa, jotta voit päätellä vastauksen tähän kysymykseen.
“On olemassa aika ennen Astia-studiota ja aika sen jälkeen”
Kiitokset siitä, että jaksoit lukea artikkelini ajatuksella loppuun asti. Tämän kirjoituksen avulla toivon voivani tarjota sinulle samaa iloa ja energiaa, jota olen itse kokenut elokuvien ja musiikin parissa.
Analogisen signaalitien äänen avulla minun on ollut mahdollista löytää uusia puolia itselleni tutuista elokuvista, jotka olen aiemmin päässyt nauttimaan vain digitaalisen signaalitien kautta. Oudotkin elokuvavalinnat, kuten vaikkapa edellä mainitut suomifilmit, ovat päässeet yllättämään äänenlaadullaan.
Haluan vielä lopuksi painottaa, ettei analogisen signaalitien ääni-ilmiötä ole lainkaan mahdollista välittää tekstiformaatin muodossa – ilmiö pitää päästä kokemaan, jotta sen voi täysin ymmärtää.
En normaalisti teksteissäni mainosta mitään tai ketään yksittäistä henkilöä saati palveluita (epäsuorasti suoratoistopalveluiden tarjontaa lukuunottamatta), mutta tekstin validiteetin kannalta en voi olla mainitsematta seuraavaa:
Astia-studion verkkokaupasta on mahdollista varata maksullinen analogisen signaalitien demonstraatioaika. Jos innostuit lukemastasi, muttet jaksa nähdä vaivaa tarvittavan laitteiston kasaamiseen, voit kokea kuvaamani ilmiön samassa paikassa kuin minä ja monet muut. En todellakaan ole ainoa, joka on oppinut tunnistamaan äänen signaaliteiden eron.
Tämä kaksiosaisen artikkelin sisältämä tietoisku vain raapaisi ilmiön pintaa. Analogisen signaalitien ääni-ilmiö sisältää vielä monta näkökulmaa ja kysymystä, joita en pysty tässä yhteydessä käsittelemään. Moneen niistä ei vielä ole vastausta, mutta se ei kuitenkaan poista ilmiön olemassaoloa.
Haastattelin Astia-studion Anssi Kippoa vhs-formaattiin liittyen LeffaHamsteri-podcastissani syksyllä 2022. Kun haluat kuulla lisää ajatuksia samasta aiheesta, kuuntele haastattelu tästä linkistä.
Ennen kaikkea toivon koko sydämestäni, että saat tämän kirjoituksen avulla elämääsi lisää tunnerikasta viihdesisältöä.
Miksi tyytyisit vähempään?
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
Instagram: leffahamsteri
X: @LeffaHamsteri
