Olisiko Bruce Willisin ja Matthew Perryn yhteinen elokuva menestys, jos se ilmestyisi tänään?

Leffahamsteri pohtii elokuvastudioiden mielenmaisemaa ja viihdeteollisuuden tilaa.

8.12.2023 08:30

Frendit-tähti Matthew Perryn poismenon ja Bruce Willisin muistisairauden etenemisen myötä sain ajatuksen katsoa kaksikon tähdittämän rikoskomedian Koko potti (2000), joka on pitkään ollut katsottavien leffojen listallani. Koko potti paljastui ihan mukiin meneväksi, veijarimaiseksi rikoskomediaksi, jossa Perryn esittämä hammaslääkäri, tohtori Nicholas ”Oz” Oseransky on gangsterikuvioihin sekaantuva jokamies. Bruce Willis pääsee ilahduttavalla charmillaan revittelemään chicagolaisgangsterien palkkatappajana, joka piilottelee kanadalaisessa lähiössä entisiä.

Lopputekstien rullatessa ja tarinan päättyessä onnellisesti sympaattisen hammaslääkärimme kannalta, pohdin hiljaa mielessäni sekä nykyelokuvien tilaa että erästä toista pientä kysymystä.

Miksi tällaisia ei enää tehdä?

Muuan David Zaslav, Warner Bros. -elokuvastudion nykyinen pomo kommentoi syyskuun alussa studion omistuksessa olevia immateriaalioikeuksia (intellectual property) ”alikäytetyiksi”.

Warner omistaa vielä toistaiseksi elokuvaoikeudet esimerkiksi Taru sormusten herrasta ja Harry Potter -kirjasarjoihin sekä esimerkiksi DC-elokuvauniversumiin kuuluviin tarinoihin ja hahmoihin. Zaslav puhui Goldman Sachs Communacopia and Technology Conference -tapahtumassa, jossa hänen oli tarkoitus esitellä yhtiön tulevaisuuden strategiaa.

Minua puistattaa se tapa, miten Zaslav puhuu elokuvista ”sisältönä” (content). Tämä retoriikka sisältää oman problematiikkansa, jota Patrick Willems kattavassa videoesseessään käsittelee.

Mutta lyhyesti tiivistettynä sisältö niputtaa terminä saman katon alle kaiken inhimillisesti tuotetun: tekstin, taiteen, viihteen, sekä äänen ja kuvien muodot – mukaan lukien elokuvaviihteen ja -taiteen. Jos kaikki viihde ja taide on saman nimikkeen ja kategorian alla, niiden erityinen omalaatuisuus ja arvo hälvenee muun massan sekaan sitä mukaan, kun ”sisällön” arvo määritetään kerta toisensa jälkeen sen tarjoaman hyödyn kautta.

Studiot haluavat haalia itselleen aineetonta omistettavaa sisältöä, jolla on pitkäikäinen tulosodote.

Tällaista ovat esimerkiksi elokuvasarjojen, tarinoiden ja hahmojen käyttö- ja kuvausoikeudet, joita voidaan hyödyntää uudestaan ja tarvittaessa kierrättää kerta toisensa jälkeen (vrt. DC-sarjakuvista tuttu Lepakkomies). Sisältö ei ole riippuvainen kenestäkään yhdestä henkilöstä (esim. näyttelijästä, ohjaajasta). Yksittäiset elokuvat, joista ei ole pitkiksi elokuvasarjoiksi, jäivät tällaisessa ajattelutavassa jatkettavien tarinoiden jalkoihin.

Kun studiot alkoivat panostaa yhä enenevissä määrin voimavarojaan isoihin blockbuster-elokuviin, keskibudjetin elokuvat kärsivät. Ajattelumalliksi omaksuttiin, että iso panostus voi tuoda ison voiton, joten miksi nähdä vaivaa tasaiseen voittoon. Näin ollen keskibudjetin elokuvat, kuten Koko potin kaltaiset aikuisille suunnatut rikoskomediat, ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kadonneet melkein täysin ensi-iltaelokuvista.

Koko potti laskettaisiin nykyään juuri tällaiseen ”huonosti” voittoa tuovaan kategoriaan, siitäkin huolimatta, että elokuva tienasi omalla teatterikierroksellaan yli 100 miljoona dollaria ja sai jopa jatko-osan vuonna 2004.

Pohdin tätä taaksepäin katsovaa, paikallaan lypsävää suunnitelmaa, jota Zaslav kuvaa. Toisaalta Warnerin isokenkä mainitsi, ettei näitä immateriaalioikeuksia tulisi myöskään ”käyttää puhki” – kultainen keskitie pitäisi löytää.

Uudesta, kirjoille erittäin uskollisesta Harry Potter -tv-sarjasta on ollut puhetta, samoin on olemassa huhuja Taru sormusten herrasta -elokuvista, joihin Peter Jacksonia on kosittu mukaan. DC:n supersankarielokuvia ollaan herättämässä uudelleen henkiin Guardians of the Galaxy ja The Suicide Squad -elokuvat ohjanneen James Gunnin johdolla.

Ymmärrän studioiden ajattelutavan.

Jos heillä on omassa tallissaan hyvin menestyneitä elokuvasarjoja, miksi niitä ei hyödynnettäisi? Mutta entä jos päädymme nykyisen kaltaiseen tilanteeseen, jossa elokuvasarjat eivät tuota odotettua tulosta?

Uusista ilmiöistä

Viimeisimpien supersankari- ja jatko-osaelokuvien floppien (The Flash, The Marvels) myötä pitääkin kysyä, ovatko katsojat valmiita katsomaan ja kuluttamaan samoja tarinoita kerta toisen jälkeen. En väitä, etteikö Taru sormusten herra -elokuvien uusille versioille tai jatko-osille löytyisi katsojia. Aina on joku, joka ei ole nähnyt alkuperäistä elokuvasarjaa tai lukenut kirjaa, johon elokuva pohjautuu.

Uusi versio voi hyvinkin olla jollekulle juuri se elokuva, jota hän muistelee lämmöllä vuosien päästä.

Olen enemmänkin huolissani siitä, kuinka näiden samojen tarinoiden kierrättäminen uudelleen, uudelleen ja uudelleen kerta toisensa jälkeen tekee populaarikulttuurille ja elokuvahistorialle. Nämä uudet versiot useimmiten vain toistavat mielikuvituksettomasti samaa kaavan, joka on katsojille entuudestaan tuttu (vrt. Disneyn uudet versiot klassikkoanimaatioista).

Jos niin sanottuja keskibudjetin elokuvia tuotettaisiin nykyistä enemmän, en olisi huolissani. Mutta studioiden voimavarat, resurssit ja kiinnostus kohdistuessa megabudjetin elokuviin ja niiden markkinointiin, Koko potin kaltaiset ”pienemmät” elokuvat jäävät tekemättä.

Supersankarielokuvathan ovat pitkälti omineet komedioiden lisäksi muiden eri genretyyppien ulkoisia piirteitä muistuttavia ominaisuuksia itseensä, mutta käytännössä pääsääntöisesti kyse on samasta toistettavasta supersankarielokuvan peruskaavasta.

Tämä ei ole moite, vaan fakta.

Kun genre-elokuvat, kuten romanttiset komediat poistetaan teattereiden ohjelmistosta joko laittamalla ne suoratoistoon tai lopettamalla niiden tekeminen täysin, se poistaa tietyt ihmiset ja ihmisryhmät teattereista. Suoratoisto ei valitettavasti nosta elokuvien arvoa, vaan pikemminkin laskee sitä.

Pelkkää suoratoistossa julkaisua harvemmin mainostetaan yhtä laajasti kuin teatterilevitystä – jos mainostetaan ollenkaan.

Suoratoistopalveluiden pahimpia kilpailijoita ovat elokuvateatterit, koska olemassaolollaan ne kilpailevat kotisohvalla käytetystä ajasta. Suoratoistopalveluiden omien elokuvien teatterilevityksen karsiminen köyhdyttää tarjolla olevaa ohjelmistoa. Milloin viimeksi olet nähnyt Netflixin tuottaman elokuvan teatterissa? Kun tähän yhtälöön lisätään vielä entisestään kallistuneet lipun hinnat, on täysin ymmärrettävää, jos katsojat haluavat odottaa elokuvan saapumista suoratoistopalveluun.

Suoratoistopalveluiden hinnoittelu tietysti vääristää psykologisesti hintaa, joka tällä hetkellä joudutaan maksamaan leffateatterikäynnistä. Jos saan samaan kuukausihintaan lukemattoman määrän elokuvia, miksi maksaisin saman verran yhdestä elokuvasta? Sama periaate pätee tietysti myös musiikin kuluttamistottumuksissa.

Nykyinen tilanne, johon studiot ja suoratoistopalvelut yhdessä uppoavat, köyhdyttää ja supistaa sekä tarjontaa että ajatteluamme.

Kun teatterissa esitetään vain jatko-osia ja uusintaversioita vanhoista tarinoista tai supersankarielokuvia, ohjelmasisältö alkaa pidemmän päälle käydä tylsäksi.

Vaikka kuinka rakastankin maksalaatikkoa (rusinoilla, tietysti), en haluaisi syödä sitä jok’ikisella aterialla – terveysvaikutuksista puhumattakaan.

Elokuvasarjaa mä metsästän

David Zaslav ja muut liiketoimintalähtöiset studiopomot ovat osa 2000-luvun alussa alkanutta elokuvateollisuutta muovannutta ilmiötä. Studiot pyrkivät löytämään tallinsa omistukseen immateriaalioikeuksia, joita voisi hyödyntää maailman tappiin asti. Elokuvat eivät pyöri enää tähtiohjaajien tai -näyttelijöiden ympärillä, vaan tähdiksi ovat nousseet ikonografiat ja brändit, eli tuotteet itse.

Studioiden haikaillessa vanhojen tarinoiden kierrättämisen perään he samalla tulevat tappaneeksi projektit, jotka mahdollistaisivat Christopher Nolanin kaltaisten tulevien elokuvantekijöiden urakehityksen ja -kasvun. Nolan ponnisti uransa itserahoitetulla ja työviikon jälkeen viikonloppuisin kuvatulla elokuvalla Following, josta hän siirtyi Mementon ja Insomnian kaltaisten keskibudjetin elokuvien pariin. Nämä antoivat itsevarmuutta ja mahdollisuuden rakentaa omaa identiteettiä. Jokaisen supersankariprojektien välissä Nolan sai mahdollisuuksia ohjata muitakin elokuvia (Prestige kuvattiin Batman Beginsin jälkeen, Inception tuli Yön ritarin jälkeen). Rakastan Nolanin Yön ritari -trilogiaa, mutta onneksi ne eivät ole hänen ainoita elokuviaan.

Nykyään, jos indieohjaajat napataan suoraan supersankarielokuvien ruoriin, ohjaajat myös pysyvät siinä (ellei studion kanssa mene sukset ristiin).

Esimerkiksi uusimpien, Tom Hollandin tähdittämien Spider-Man –elokuvien ohjaaja Jon Watts teki vain kaksi elokuvaa ennen Spider-Man: Homecoming -pestiään. Sen jälkeen kaikki hänen aikansa onkin kulunut vastuullisesti Hämähäkkimies-tarinoiden tekemisen parissa.

Warnerin pomo on huolissaan tosiaan tilanteessa, joka on markkinoiden itsensä aiheuttama.

En henkilökohtaisesti koe tarvitsevani uusintaversioita tai jatko-osia omiin suosikkielokuviini. Usein nämä alkuperäiset hittielokuvat, kuten viime kesän järkälemäiset Barbie ja Oppenheimer tai omat suosikkielokuvani Paluu tulevaisuuteen, Beverly Hills kyttä tai Jurassic Park, ovat yksinkertaisesti oikeita elokuvaihmeitä.

Juuri oikeat henkilöt olivat läsnä antamaan työpanoksensa juuri oikeaan aikaan juuri oikeiden olosuhteiden vallitessa – tekijöillä oli käytössään juuri oikeat työkalut teknologisesti ja visio siitä, mitä he aikoivat toteuttaa.

Elokuvateollisuuden menestystarinat ovat lähteneet liikkeelle siitä, kun luovilla ammattilaisilla on ollut jotain sanottavaa ja ilmaistavaa elokuvan muodon kautta. Veikkaisin supersankarielokuviin liittyvän väsähtäneisyyden liittyvän pikemminkin studioiden persoonattomaan liukuhihnatuotantoon kuin tarinoiden potentiaaliin.

Sama pätee myös uusintaversioiden näkökulmasta. Ajatuksen tasolla uusintaversioita vastaan ei kannata taistella, koska ne ovat olleet olennainen osa elokuvateollisuutta jo alusta asti. Olemme vuosisadat kertoneet itsellemme ja toisillemme samoja vanhoja tarinoita. Ja näille uusille versioille samoista tarinoista on aina kysyntää, mutta tärkeintä olisi kysyä, miksi joku tarina ansaitsee tulla kerrotuksi uudelleen.

Uskoisin elokuvantekijöitä kiinnostavan vähemmälle huomiolle jääneiden tai ajallisesti vanhentuneiden tarinoiden kertominen omalla tavallaan, koska pelkkä vanhan kopioiminen ei ole luovaa toimintaa. Tietysti ohjaajalle voi olla mielekästä toteuttaa elokuvaprojekti uuden teknologian siivittämänä (kuten Jon Favreaun ohjaamat Viidakkokirja ja Leijonakuningas).

Mutta katsojana mietin aina, onko kyseessä vain pinnallinen päivitys. Paremmat tehosteet voivat tuoda tarinan visuaalisesti ”nykypäivään”, mutta tuovatko ne mitään tarinaan. George Lucas jälkikäteen päivitti 90-luvulla alkuperäisen Tähtien sota -trilogian tehosteita ”nykypäivään”. Monen fanin mielestä päivitys oli turha, koska lisäykset pikemminkin poistivat elokuvien hohtoa.

Uusintaversioissa on aina mahdollisuus siirtää tarina nykypäivään siten, että se oikeasti kertoo jotain meistä.

Bridget Jones – elämäni sinkkuna on loistava esimerkki Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulon modernisoinnista, tarinan tuomisesta 2000-luvun yksinäisen sinkun elämän kontekstiin. Tämäkin versio tarinasta on lähtöisin luovasta yksilöstä, jolla on ollut näkemys ja palo toteuttaa itseään ja kertoa oman tarina tutun raamin kautta.

Elokuvien ajattomuus on eri asia kuin tarinoiden ajattomuus. Osa tarinoista on mahdollista kertoa ajasta ja paikasta riippumatta, ja ne puhuttelevat katsojaa silti. Tietyn elokuvan erityisyys voi olla niin aikaan ja paikkaan sidottu, että sitä voi olla lähes mahdoton tehdä uudelleen epäonnistumatta.

Suosion toistaminen voi olla mahdollista, mutta epätodennäköistä. Sama salama ei iske uudestaan, vaikka sitä toivoisi.

Aikuisille suunnatut elokuvat

Palatakseni vielä Koko potti -elokuvan pariin, sanoisin, ettei se ole missään nimessä nykystandardeilla tarkasteltuna mitenkään erikoinen elokuva. Mutta ennen kaikkea se poikkeaa nykyisestä viihdeteollisuuden lyhytnäköisestä elokuvasisällön hegemoniasta, koska se ei perustu sarjakuvaan, tv-sarjaan tai kirjaan, eikä se ole jatko-osa tai uusintaversio.

Koko potin pääviehätys on se, miten Bruce Willis ja Matthew Perry ovat selkeästi elokuvan tähdet; vetovoimainen kaksikko, joka tarjoaa syyn katsoa elokuvan alusta loppuun.

Rikoskomediagenrensä edustajana elokuva ei ole mikään ylenkatsottu mestariteos, jonka pitäisi löytää nyt viimein löytää yleisönsä kulttistatuksen tai uudelleenarvioinnin kautta.

Koko potti on kevyt viihdepaketti, joka nojaa vahvasti Perryn ja Willisin persoonien ja koomisten kykyjen lisäksi käsikirjoituksen koukeroihin. Jokaisella hahmolla on selkeä motiivi tappaa joku – ja tästä syntyvä absurdi energia puhutteli minua katsojana suuresti. Perry pääsee pääosaroolissaan revittelemään slapstick-taitojaan, mutta loppujen lopuksi Koko potti on hinnat alkaen -versio dekkarikomedioista, joihin Shane Black on urallaan erikoistunut, kuten Kiss Kiss Bang Bang tai The Nice Guys.

Tässä nykyisessä tilanteessa, eli paremman sisällön puutteessa olen valmis ottamaan katseluun jopa hinnat alkaen -version siitä genrestä, jota rakastan.

Se kertonee aika paljon.

Ville Vuorio
Leffahamsteri

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia