Huippusarjan uusi tuleminen: Tarkastelussa True Detectiven neljäs kausi Night Country

Leffahamsteri tarkastelee antologisen rikossarjan neljättä tuotantokautta.

19.4.2024 16:45

Woody Harrelsonin ja Matthew McConaugheyn tähdittämä True Detective räjäytti pankin ilmestyessään 2014.

Sarja oli välitön sensaatio, jota seurasi kuumeinen toisen kauden odotus. Voin todeta kuuluneeni tähän kaikista innostuneimpaan fanikuntaan, joka ei vain saanut tunnelmallisesta ja kahden etsivän väliseen kemiaan panostavasta rikossarjasta tarpeekseen.

True Detectiven ensimmäinen tuotantokausi on ainoa kerta, kun olen katsonut kaikki kahdeksan tv-sarjan jaksoa yhdeltä istumalta.

En suosittele tätä epäterveellistä toimintatapaa kenellekään. Toisaalta maraton katselun myötä en ollut osa sitä porukkaa, joka yritti tulkita viikko toisensa jälkeen sarjan tunnelmaa nostavien yksityiskohtien piilomerkityksiä ja vihjailuja. Harhautuksiin ja vääriin vihjeisiin takertumattomuuteni edesauttoi sitä, että yksinkertaisesti vain katsoin ja nautin tuotantokauden jakso kerrallaan.

Monen muun kanssa kiinnostukseni antologiasarjaa kohtaan lopahti jo toisen tuotantokauden jälkeen. Mahershala Alin ja Stephen Dorffin vetämä kolmas kausi oli helposti sulatettavampi mysteeri, mutta se ei tarjonnut ensimmäisen kauden kaltaista muistettavaa ensipuraisua.

Toinen ja etenkään kolmas kausi eivät ole luokattoman huonoja, mutta ne valitettavasti jäivät ensimmäisen tuotantokauden jalkoihin kaikessa hypetyksessä. En usko Nic Pizzolattolla olleen täysin kristallisoitunutta ideaa tai valmista käsikirjoitusta toista tuotantokautta varten. Lisäksi en edelleenkään ole aivan varma, oliko Vince Vaughn oikea valinta yhdeksi sarjan toisen kauden päähenkilöistä.

Voi myös olla, että toinen kausi on täysin väärinymmärretty mestariteos, jonka pariin meidän pitäisi vain jaksaa palata. Mutta joka tapauksessa toisesta ja kolmannesta tuotantokaudesta puhuttaessa (tai niitä dissatessa) ei pidä unohtaa monen pettymystä jo ensimmäisen kauden päätöstä kohtaan.

Etsivä Rust (Matthew McConaughey) elämänkatsomus muuttui, kun hän joutui kosketuksiin kuoleman ja oman rajallisuutensa kanssa universumin äärettömän ykseyden edessä. Parantumaton kyynikko muuntui sarjan lopussa henkilöksi, joka alkoi nähdä valoa maailmankaikkeudessa.

Voiko toiveikkaampaa loppua olla?

Monihan ei tästä lopetuksesta välittänyt, koska ensimmäisen kauden päätös ei tarjonnut temaattisuuden ohella mitään uutta juonenkäännettä.

Pitkän yön pimeä päivä

Onko neljäs kausi sarjan uusi tuleminen?

Tätä kysymystä pohdin, kun näin ensimmäiset uutisoinnit Nic Pizzolatton luoman sarjan uudesta tuotantokaudesta. Night Country -lisänimellä varustettu Alaskaan sijoittuva tarina ja Jodie Foster – itse Clarice Sterling! – pääosaroolissa sytyttivät uudelleen sekä intoni että mielenkiintoni.

Night Country tuntui uudelta alulta sarjalle, koska käytännössä sitä se myös olikin.

Neljäs kausi on ensimmäinen, jota Pizzolatto ei ole ollut ideoimassa tai käsikirjoittamassa. Showrunnerin, käsikirjoittajan ja ohjaajan roolissa toimi tällä kertaa meksikolainen ohjaaja/käsikirjoittaja Issa López.

Perinteisen kahdeksan jakson sijaan Night Country koostuu kuudesta jaksosta, jossa seuraamme Alaskassa sijaitsevan fiktiivisen Ennisin kaupungin mysteeriä.

Kahdeksan tutkijaa katoaa kuin tuhka tuuleen Ennisissä sijaitsevasta Tsalalin tutkimusasemalta. Paikallinen poliisipäällikkö Danvers (Foster) päätyy tutkimaan mystistä tapausta yhdessä entisen partnerinsa Navarron (Kali Reis) kanssa.

Night Country sisältää suoria viittauksia True Detectiven ensimmäiseen tuotantokauteen niin teemansa, rakenteensa ja tunnelmansa puolesta. Tutkimuksen taustalta paljastuu yhteyksiä Rustin ja Martyn tutkimaan Tuttlen perheen kasvottomaan ja kaikkialle ehtivään yritysimperiumiin. Navarrolla ja Danversilla on lisäksi yhteinen synkkä salaisuus, jota he pitävät piilossa.

López nojasi myös toista ja kolmatta tuotantokautta vahvemmin ensimmäisellä kaudella esiintyviin yliluonnollisiin kauhuelementteihin.

Yliluonnollisen kauhun esitteleminen tuo aina omat riskinsä, koska se ruokkii katsojan mielenkiintoa eri tavalla kuin ”perinteinen” jännitysmysteeri. Night Country nojaa goottisten kauhuelementtiensä myötä samanlaiseen kyynisen toivottomaan tunnelmaan kuin McConaugheyn ja Harrelsonin tähdittämä tarina.

HBO:n tuottaman vampyyrisarjan True Bloodin tavoin ensimmäinen True Detective on mahdollista nähdä eteläisen gotiikan (southern gothic) -lajityypin edustajana, mutta tekeekö se Night Countrysta sitten pohjoisen gotiikan (northern gothic) edustajan? Nordic noir olisi tietysti oma lajityyppinsä, johon Islannissa ja Alaskassa kuvattu sarja saattaisi sopia, mutta film noir tai sen skandinaavinen serkku nordic noir eivät yleensä sisällä yliluonnollisia elementtejä.

Tomaatti potaatti, sanoisi jenkkilän serkku ja jatkaisi matkaa.

Joka tapauksessa keskeisimpänä elementtinä Ennisin kaupungin tarinassa kytee epätoivon lisäksi viha ja suru. Paikallisten keskuudessa yllättävän monet naiset saavat ennätysmäärän keskenmenoja. Syyttävät sormet osoittavat kaupungissa sijaitsevaa kaivosta veden myrkyttämisestä, mutta taistelu teollisuutta vastaan on kaksiteräinen miekka.

Kaivoksen toiminta voi olla luonnolle ja ihmisille myrkyllistä, mutta kaivosteollisuus on yhteisön suurin työnantaja ja tulonlähde. Toiminnan lopettaminen ja kaivoksen sulkeminen olisi paikallisen talousekosysteemin kuolemaksi. Kumpi pitäisi valita: yksilön ja yhteisön vauraus vai terveys? Eikö tämä ole modernin, uusliberalistisen yhteiskunnan eksistentiaalisin kysymys? Poltammeko itsemme loppuun töissä raatamalla vai rahan puutteesta stressaamisella?

Temaattisessa mielessä Night Countryn sanoma osuu ja uppoaa kulutuskulttuurimme kipupisteisiin, kun pohdimme isojen teollisuusyhtiöiden vastuuta ympäristön ja yksilön hyvinvoinnissa.

Julkisuuteen annettu kuva voi olla aivan toinen kuin mitä todellisuudessa. Teot ja sanat ovat useimmiten ristiriidassa kuin sulassa sovussa. Voimme taistella teollisuusjättejä vastaan, mutta kuinka moni meistä näkee Danversin tavoin mittelöt turhana? Emme voi vain yhtäkkiä alkaa elää täysin toisenlaista elämää, mihin olemme jo tottuneet. Jos mehupurkkien ja juomapullojen koskeva direktiivi ärsyttää minua, tekeekö se minut osaksi ongelmaa vai ratkaisua?

Danvers on poliisipäällikön roolissa osana vallitsevaa järjestelmää, jota hänen oma tyttärensä vastustaa protestoimalla kaivoksen toimintaa. Mutta toisaalta Danvers taistelee omasta paikastaan järjestelmän sisällä, kun hän yrittää saada pidettyä tutkimuksen langat käsissään.

Tuttuun True Detective -tyyliin Danvers ja Navarro selvittävät katoamismurhien mysteerin omin nokkineen järjestelmän ulkopuolelta käsin – ja valehtelevat lopputuloksesta sisäiselle tutkinnalle.

Monet katsojat saattoivat odottaa murhamysteerin selittäväksi tekijäksi kauhukirjailija H.P. Lovecraftin luoman Cthulhun kaltaista olentoa, joka olisi asustanut Alaskan ikiroudassa. Sarjan ratkaisu oli loogisempi ja yksinkertaisempi. Taustalla ei ollut muinainen jäätikössä majaillut pahuus, vaan Ennisin työyhteisöissä muhinut tyytymättömyys.

Tsalalin tutkimusaseman työntekijät murhataan, koska he olivat vastuussa paikallisen kaivosaktivistin murhasta ja veden myrkyttämisestä. Pienipalkkaisissa tehdas- ja siivoustöissä työskentelevät naiset nousivat tiedemiehiä vastaan. Naisjoukko lastasivat ukot autoon ja heivasivat jäätikön keskelle paleltumaan.

Ratkaisu toi mieleen risteytyksen Agatha Christien Idän pikajunan arvoitusta ja Benedict Cumberbatchin tähdittämän Sherlockin erikoisjaksoa Karmea morsian, jossa joukko naisaktivisteja loivat ”yliluonnollisen” kummitushahmon koston välineekseen.

Yksi sarjan keskeisimmistä juonenkäänteistä on se, että kaivosyhtiön sijaan Tsalalin tutkimusaseman toiminta oli vastuussa ympäristön myrkyistä.

Tieteentekijä vaativat kaivosta kaatamaan myrkkyjä luontoon, koska kemikaalit edesauttoivat heidän potentiaalisesti ”maailmaa muuttavia tutkimuksiaan”. Tästä juonenkäänteestä huolimatta, en ole varma, mitä kysymyksiä sarja esittää tieteellisen tutkimusten eettisyydestä.

Toisaalta Tsalalin miesten toiminta peilaa syvälle genrestä tuttujen yksinäisten rikostutkijoiden motiiveihin ja siihen, miten pitkälle hahmomme ovat valmiita menemään saadakseen vastauksia esitettyihin kysymyksiin. En kuitenkaan ole aivan varma, onko tämä yhtä tarkoituksellista kuin se, miten Night Country peilaa ensimmäisen kauden hikisyyttä ja maskuliinisuutta jäisellä tundralla ja feminiinisyydellä.

Se on varma, että Night Country tutkii murhamysteerinsä kautta nykyelämän paradokseja.

Kaikki ovat tavalla tai toisella jumissa True Detectiven maailmassa. Kliseisesti sanottuna kukaan ei ole täydellinen. Kysymykset herättävät lisää kysymyksiä. Miksi nuori Prior valitsee mieluummin häntä ympäriinsä pompottelevan pomon ja työnsä kuin oman perheensä herättää kysymyksen siitä, miksi kukaan ylipäätään valitsisi työn oman perheensä ylitse.

Tietysti tiedämme vastauksen, koska elämme kaikki samassa todellisuudessa.

True Detective: Night Country ei ole täydellinen sarja, mutta mielestäni sen olemassaolo on perusteltu. Issa Lópezilla on nyt mahdollisuus lähteä rakentamaan omaa mytologiaansa, ja itse toivoisin hänen irtaantuvan enemmän viidennellä kaudella Pizzolatton tarinasta. Olisin toivonut enemmän Jodie Fosterin ja Kali Reisin hahmojen historian ja heidän välisensä kemian rakentamista. Myös osa sivutarinoista tuntui jäävän vajavaisiksi, mutta toisaalta sarja ei liikaa selittele ja alleviivaa katsojalleen asioita.

Jokainen hahmo katui elämässään jotain, mutta mitä se tarkoittaa, jos kaikki valinnat on tehty vain huonojen vaihtoehtojen välillä. Joudumme elämään itsemme ja tekojemme kanssa. Miksi kukaan päättäisi asua Alaskan syrjäseudulla, jossa vesi on myrkytetty? Eikö olisi vain helpompi muuttaa toiseen kaupunkiin kuin yrittää vastustaa pääoman otetta yhteiskunnan rakenteissa?

Draaman kaari ja katharsis vaativat käsittelemättömiä traumoja ja avoimia haavoja. Jokaisella on omat haamut, jotka odottavat yön pimeydessä. Voimme ainoastaan kohdata ne tai jättää ne alitajuntaan kummittelemaan.

Tämä on myös syy, miksi edelleen jaksamme kuunnella kummitustarinoita.

Ville Vuorio
Leffahamsteri

Lisää luettavaa