Tänä kevään minun oli aivan pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja käydä kunnolla läpi oma elokuvakokoelmani. Tyhjensin mittavan elokuvahyllyni, lakaisin pölyt ja tarkistin jokaisen hyllyssäni olevan elokuvajulkaisun – olipa kyse sitten vhs-, dvd- tai blu-ray-elokuvasta (4K-leffoja en keräile).
Rakastan elokuvien keräilyä, olipa kyse sitten uudemmista julkaisuista, vanhempien elokuvien uusintajulkaisuista tai sitten vanhojen, käytettyjen elokuvien keräilystä.
Siinä elokuvien parissa ollessani ja kokoelmaani läpikäydessäni ajatus läpäisi aivoni: elokuvien niin sanotut ”perusjulkaisut” ovat kokeneet kokonaisvaltaisen laskun laadussa – olipa kyse sitten ohuista halpis-kansista tai olemattomista lisämateriaaleista.
Fyysisten elokuvajulkaisujen nykytilaa tarkasteltaessa on vaikea välttää ajatusta historiallisesta murroksesta, joka on tietysti ainainen ja jatkuva. Esimerkiksi vielä parikymmentä vuotta sitten dvd-formaatti edusti paitsi teknologista edistystä myös koko kotiviihteen keskipistettä, kun uutuusleffoja oli saatavilla joka puolen pikkukioskeja ja huoltoasemia myöten. Hieman sen jälkeen blu-ray jatkoi tätä samaa kehitystä ainakin hetkellisesti, joskaan ei ihan samassa mittakaavassa.
Nykyisin valtavirrassa ovat eri tahojen suoratoistopalvelut ja niiden tarjonta, joten fyysisten julkaisujen ala on supistunut marginaaliin. Tarkempi analyysi paljastaisi monimutkaisemman kuvan, koska kyse on rakenteellisesta muutoksesta, jossa fyysinen media on siirtynyt massatuotteesta erikoistuneemmaksi, ”putiikkimaiseksi” tuotemuodoksi (putiikkijulkaisuista lisää myöhemmin).
Tilastollisesti muutos on dramaattinen.
2000-luvun alussa fyysisesti julkaistu media oli kotiviihdeteollisuuden selkäranka, kun pelkästään Yhdysvalloissa fyysisen median myynti nousi yli 16 miljardin dollarin vuositasolle. Vuoteen 2024 mennessä sama markkina oli kutistunut alle miljardiin dollariin, mikä tarkoittaa yli 90 prosentin romahdusta alan huippuvuosista! Samanaikaisesti suoratoistopalvelut hallitsevat kokonaisuudessaan suurta osaa kotiviihteen kulutuksesta.
Näiden lukujen valossa voisi päätellä, että fyysinen media on käytännössä kuollut ja kuopattu, mutta näin ei onneksi ole.
Dvd tuli markkinoille 1990-luvun lopulla, se ei kilpaillut digitaalisen jakelun kanssa, vaan aluksi se kilpaili ja lopulta korvasi vhs-formaatin. Se tarjosi kuluttajalle konkreettisia, helposti käsitettäviä ja ymmärrettäviä parannuksia: digitaalinen kuvanlaatu, pienempi ja kätevämpi koko, omalla tavallaan luotettavampi ja kestävämpi formaatti, mutta ennen kaikkea runsaat lisämateriaalit, joiden avulla katsojat saivat luotua uudenlaisen suhteen elokuvaan (ja näihinkin palaan vielä myöhemmin).
Yhteen dvd-koteloon saatettiin mahduttaa erikoisjulkaisuissa yhden sijasta useampikin levy, joten lisämateriaaleja oli mahdollista tarjoilla kuluttajille yllin kyllin.
Ensimmäisten kahden vuoden aikana blu-ray-elokuvia myytiin huomattavasti vähemmän kuin dvd:tä vastaavassa vaiheessa, osittain siksi, että HDTV-laitteita oli vielä vähemmän kotitalouksissa. Blu-ray edusti teknologista parannusta, mutta sen hyödyt eivät olleet kaikille kuluttajille välittömästi välttämättömiä. Dvd:llä pärjäsi hyvin, etenkin kun uutuuttaan kiiltävä blu-ray-formaatti oli kahdesta se selkeästi kalliimpi.
Lisäksi samaan aikaan digitaalinen jakelu alkoi kehittyä, mikä heikensi fyysisen median asemaa jo ennen kuin Blu-ray ehti saavuttaa täyttä kaupallista potentiaaliaan. Olihan – ja onhan suoratoistossa edelleen – omat helppoutensa ja kätevyytensä, mutta kuvan- ja äänenlaadullisesti tarjotut peruspaketit ja -palvelut ovat lähempänä dvd- kuin blu-ray-tasoa.
Muistan hyvin, miten 2000-luvun alussa, fyysisten formaattien kulta-aikoina valmistajat oikeasti panostivat julkaisuihin.
Päällimmäisenä mielessäni on Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogian pidennetyt erikoisjulkaisut, joissa oli käytännössä niin perusteellisesti läpikäyty trilogian tekoprosessi esituotannosta Oscar-palkintoseremoniaan asti, että sen läpikäytyä pitäisi postissa tulla diplomi elokuva-alan koulutuksesta (ja itse olen varmasti pari-kolme kertaa nuo ekstramateriaalit kahlannut).
Oli edellä mainittuja laadukkaasti toteutettuja erikoisjulkaisuja ja kattavia lisämateriaaleja erinäisten kulissien takaisten making of –dokumenttien tai kommenttiraitojen osalta. Tässä nähtiin selkeä lisäarvo, että elokuvan hinnalla kuluttaja sai myös kaupan päälle muutakin kuin vain elokuvan – perinteisten tulevien julkaisujen mainosten lisäksi.
Kaipaan sitä aikaa, kun leffajulkaisuissa oli näitä lisämausteita.
Esimerkiksi, jos nyt ostaisin karvalakkimallisen Paul Thomas Andersonin One Battle After Another -blu-rayn, kyseisessä julkaisussa on tarjolla kansilehtien perusteella vain pelkkä elokuva.
Moni ei varmastikaan ymmärrä tätä, mutta minusta tuo lisämateriaalien puute tuntuu välinpitämättömyydeltä. Ei kurkistusta kulissien taakse, ei haastatteluja, ei luentoa VistaVision-formaatista – perhana, ei edes tekijöiden kommenttiraitaa. Ikään kuin viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Oscar-gaalassa kruunattu elokuva ei ansaitsisi muuta, mutta kuka minä olen tuomitsemaan.
Tietysti jonkun pitäisi nähdä vaivaa ja tuottaa nämä lisämateriaalit, mikä vie taas studion resursseja. Mutta itse ainakin olen elokuvaharrastajana sellainen, että mielelläni haluaisin saada puristettua kaiken mahdollisen suosikkielokuvistani.
Lue myös: Tiesitkö tätä? Benicio Del Toro oli tuhota uransa – syynä kulttielokuvan rooliin eläytyminen
Onneksi sama tauti ei päde putiikkijulkaisijoiden (eng. boutique label) saralla.
Vaikka karvalakkimallin perusjulkaisut ovat kokeneet vakavaa köyhtymistä, on iso määrä julkaisijoita, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen koota mahdollisimman kattavia ja kiinnostavia elokuvien kotijulkaisuja.
Esimerkiksi omat suosikkini julkaisijoista – Arrow Films, Criterion, 88Films, Vinegar Syndrome ja Shout! Factory – ovat tällä saralla äärimmäisen ansioituneita, koska kyse on erikoisjulkaisuista ja elokuvien restauroimisesta. Vanhojen elokuvien restauroiminen alkuperäisistä filmikopioista tai negatiiveista ei ole tänä päivänä jostain syystä mikään itsestään selvyys.
James Cameron esimerkiksi ei nähnyt vaivaa skannata uudelleen Aliens – paluu, True Lies ja The Abyss – syvyys -elokuvien negatiiveja 4K-julkaisuja varten, mikä näkyi lopputuloksessa.
Brittiläinen Arrow Films -julkaisija taas tuntuu tekevän jatkuvasti kulttuuritekoja, joista viimeaikaisimpana ovat Sergio Leonen dollaritrilogian ja John Woon elokuvien The Killer ja Hard Boiled täydelliset erikoisjulkaisut.
Minun kaltaisiani keräilijöitä, joiden pitää saada kaikki mahdolliset versiot saataville, kutkuttaa hyvin se, miten fyysisen median paketit pitävät sisällään kaikki mahdolliset eri versiot julkaistuista elokuvista: Arrow Films näki fanien pyynnöstä vaivan sisällyttää Michael Mannin Blackhat julkaisuun mukaan teatteriversion lisäksi uudelleen leikatun ohjaajan version, joka on paras versio elokuvasta. Samalta julkaisijalta tullut Hyvät, pahat ja rumat sisälsi 2017 vuonna ilmestyneen Sad Hill Unearthed -dokumentin, joka oli pitkään omalla katsottavien leffadokumenttien listalla.
Fyysinen media ei enää ole oletusarvoinen tapa kuluttaa elokuvia, vaan yksi vaihtoehto muiden joukossa, mutta tästä syystä minua sapettaa se, miten paljon se on köyhtynyt aiemmista vuosista. Nykyään leffoja saa myös hakea ja etsiä kissojen ja koirien kanssa, kun monet suuret jälleenmyyjät ovat jyrkästi vähentäneet tai lopettaneet fyysisten levyjen myynnin kokonaan! Painopiste on siirtynyt verkkokauppoihin ja erikoisliikkeisiin, mikä tekee fyysisen median ostamisesta tietoisemman ja harkitumman prosessin.
Omaa mieltäni ei lämmitä, että keräilyarvona pahimmillaan nähdään poikkeavat pakkausmateriaalit, kuten steelbook-pakkaukset, vaikka sisältö olisi lähestulkoon sama kuin karvalakkimallissa. Näen itse tämän samana kuin vaihtoehtoiset vinyylilevyjen painatukset eri värisillä tai kuvioiduilla vinyylimateriaalilla – sisältö on sama, mutta ulkoasu poikkeaa kaavasta.
Kulttuurisesti fyysinen media on siirtynyt arjen käyttöesineestä identiteetin ja harrastuksen välineeksi. Monet keräilijät korostavat omistamisen merkitystä: fyysinen levy ei katoa katalogista eikä muutu lisenssiehtojen mukana. Tämä on noussut tärkeäksi argumentiksi aikana, jolloin suoratoistopalvelut voivat poistaa sisältöä tai muuttaa tarjontaansa ilman varoitusta. Samalla fyysinen kokoelma toimii konkreettisena muistona ja itsekuratoituna kokonaisuutena, joka heijastaa tietysti omistajansa mieltymyksiä ja makua.
Fyysisten elokuvajulkaisujen tarina on kertomus sopeutumisesta. Vaikka markkina on kutistunut dramaattisesti, se ei ole kadonnut kokonaan. Fyysinen media on mielestäni kierolla tavalla kahtiajakautunut. Toisaalta meillä on massatuotettu, köyhdytetty karvalakkimalli (kuten tapaus One Battle After Another osoittaa) ja toisaalta meillä turboahdettuja premium-tuotteita, jotka ovat parhaimmillaan esteettisesti miellyttäviä ja elokuvahistoriallisesti merkittäviä kokonaisuuksia.
Siinä elokuvakokoelmaani yksitellen läpikäydessäni, lattialla istuessani pohdin, kuinka paljon aikaa minulla menisi, jotta ehtisin katsoa jokaisen omistamani elokuvan lisämateriaaleineen päivineen.
Mutta onneksi en jäänyt pohtimaan asiaa sen pidemmäksi aikaa. Eiväthän pölyt itsestään lähde.
Ville Vuorio – Leffahamsteri