Tämä on jatkoa viikko sitten kirjoitettuun artikkeliin. Edellisen osan voi käydä lukemassa tästä linkistä.
Vaikka David Lynchin teokset ovat pinnallisesti outoja, mystisiä ja unenomaisia, niin ne myös sisältävät oman sisäisen logiikkansa ja vihjeitä todellisen, usein abstraktin idean äärelle. Lynchin elokuvat ovat pohjimmiltaan ja perusideoiltaan yllättävän yksinkertaisia, kun pääsee pinnan alle ja onnistuu löytämään keskeiset ideat, joiden ympärille tarinat kietoutuvat. Twin Peaks osoitti, kuinka olemme tv-viihteen kuluttajina tottuneita siihen, että elokuvien tai tv-sarjojen juonien esittämien kysymysten vastaukset tarjotaan meille viimeistään juuri ennen lopputekstejä. Olemme kuluttajina tottuneet siihen, että odotuksiimme ja näennäisiin tarpeisiimme vastataan.
Lynch toimii parhaiten ideoiden ohjaamana ja tulkinnan kautta
Twin Peaksin avulla Lynch löi toden teolla läpi ja tuli kertaheitolla tunnetuksi koko populaarikulttuurissa. Sarjan myötä syntyi myös stereotyyppinen käsitys hänen töistään, joita usein kuvataan omalla termillään – lynchmäinen.
Termillä tarkoitetaan tilanteen mukaan joko vinksahtanutta maailmankuvaa, arvoituksellisuutta, vahvaa symboliikkaa tai milloin mitäkin epätavallisuudesta poikkeavaa selittämätöntä outoutta. Määritelmä voi myös pitää sisällään yhdistelmän kaikista edellä mainituista. Usein myös Lynchin töiden ulkopuolella olevia elokuvia tai tv-sarjoja saatetaan kuvata lynchmäisinä.
Tämä Lynchistä johdettu adjektiivi sisältää erään pahan oikotien hänen töidensä prosessointiin – tai ainakin se voi johtaa sellaiseen. Kun puhutaan lynchmäisestä elokuvasta tai tv-sarjasta, on kyseinen työ kuvauksen kautta helppo ohittaa vain olankohautuksella. Eli katsoja voi elokuvan lopuksi todeta: ”No, se oli vähän lynchmäinen.” Mikä on pahempaa, kuin yksinkertaistaa moniselitteisyyteen ja katsojan herättelyyn pyrkivän taiteilijan teos yksinkertaiseen ja laiskaan toteamukseen. Se on sama kuin joku toteaisi ymmärtämättömästi, että ”se on vain outoa oudon takia” tai ”mystisyyttä vailla substanssia”. Toisin sanoen on helppoa kuvitella oudon mystisyyden olevan itsetarkoituksellista Lynchin tv- tai elokuvatuotannossa, jotain, jolla katsojaa vain kiusataan.
Tämä ei pidä paikkaansa.
Lynch ei ole esimerkiksi J.J. Abramsin kaltainen ohjaaja, joka on täysin ymmärtänyt väärin mysteeritarinankerronnan lainalaisuudet. Lynchiä itseään kiehtovat mysteerit, koska hän näkee maailman täynnä kysymyksiä. Hänessä on lapsenomaista ihmettelijää. Mutta usein vertaus Abramsin tyyliin on osuva. Molemmat näkevät mysteerin tarinaa ajavana voimana, mutta Abrams ei hyödynnä symboliikkaa tai mysteeriä temaattisena kysymyksenä. Abrams kokee vastuuta vastata katsojille tarjottuihin kysymyksiin, joten hän on Lynchiin verrattuna kaupallinen ohjaaja. Lynch pyrkii kohtaamaan elämän epävarmuuksia ja epämukavuuksia, eli asioita, joita emme halua kohdata.
M. Night Shyamalan osaa myös olla kryptinen, mutta hän ei välttämättä esitä koko tarinaa kuin vasta elokuvan lopussa. Lynchin filosofian mukaan katsojan harhaanjohtaminen on yksinkertaisesti väärin. Lynch saattaa olla kryptinen eikä tarjoa selvää, lopullista vastausta, mutta hän on reilu. Lynchin mystisyyden takana on aina jokin syvempi tarkoitus tai idea, josta hän jättää katsojille aina reilusti vihjeitä – joskus jopa laittaa hahmot suoraan kertomaan mistä on kyse.
Lynch on jakanut haastatteluissa tarinankerrontaansa liittyvää filosofiaansa sitten Eraserheadin ilmestymisen. Tyypillisesti hän saa jonkin idean ja hän lähtee seuraamaan teoksensa avulla kyseistä ideaa ja katsoo mihin se vie. Idea saattaa synnyttää joitain uusia ideoita, jotka taas synnyttävät uusia ideoita, mutta sama ydinidea säilyy pohjalla. Lynch on Lynch -kirjassa Lynch myöntää, ettei tarkkaan tiedä miten Eraserheadin tarina syntyi – mutta hän voi olla myös tarkoituksellisesti epäselvä kysyttäessä tarkempia yksityiskohtia omista prosesseistaan.
Sen tiedämme, että David Lynch on kuuluisa transsendenttisen meditoinnin (engl. transcendental meditation, lyhennettynä TM) puolesta puhuja. Hän käyttää meditointia rauhoittaakseen omaa mieltään ja ”kalastellakseen” ideoita syvältä tajunnan virrasta.
Lynch saa ideansa ja hän pysyy sille uskollisena ja pyrkii ennen kaikkea käyttämään koko elokuvaformaatin potentiaalia viestittäessään ajatuksiaan ja tunteitaan katsojalle. Voisiko nämä tunteet ja ajatukset välittää selkeästi ja pintapuolisesti ilman kryptisiä symboleita?
Totta kai. Mutta ketään ei toisaalta lähtökohtaisesti kiinnosta kuunnella elokuvantekijän saarnaamista tai paasaamista Tämä on esimerkiksi yleisin kritiikki, jota Spielbergin äärimmäisen osaava ohjaustyyli kohtaa katsojan johdattelullaan, vaikka selkeä tarinankuljetus on erittäin vaikea toteuttaa.
Tulkinnanvaraisuus on siis Lynchin teosten vahvuus. Hän ymmärtää selkeän dramatisoinnin tärkeyden intuitiivisesti, mutta hän paketoi leffansa ja tv-sarjansa symboliikkaan, mikä ei pakota ketään nauttimaan niitä vain yhdellä tietyllä tavalla. Hän vain johdattelee ja toivoo, että katsoja jaksaa nähdä vaivan ja tehdä töitä oman aivotyöskentelyn eteen.
Olemme niin tottuneita ”perinteiseen” ja vastauksia tarjoavaan kolmi- tai viisinäytöksiseen tarinankerronnan tyyliin elokuvien ja tv-sarjoja kuluttaessamme, että Lynchin draaman taju ja tarinankuljettamisen metodit vaikuttavat meistä vierailta. Lynch ei niinkään seuraa perinteistä alku, keskiosa ja loppu -ajattelutapaa, jossa aluksi esitellään konflikti, jonka jälkeen kyseisen konfliktin tuottamat esteet kasvavat, kunnes kaikki juonikuviot ratkeavat tarinan loppukliimaksissa. Lynchin kiintotähtenä ovat hänen teoksensa keskusideat. Toisin sanoen siinä missä ”perinteisen” tarinankerronnan säännöt sanelevat juonen tapahtumien etenemisen tietyssä järjestyksessä, selkeillä syy – seuraus -suhteilla ja käänteillä kohtauksesta toiseen siten, että sivujuonet palvelevat pääjuonta, niin Lynchillä on sama ajattelumalli teoksen keskeisen idean kanssa.
Lynchin töistä on mahdollista löytää alku, keskiosa ja loppu, mutta se mitä elokuvassa tapahtuu saattaa olla täysin idean kuljettamaa ajatuksen virtaa. Se voi haarautua ja kuplia tai manifestoitua eri tavoin.
Lynchin elokuvista voi huomata perinteisen tarinankerronnan elementtejä, mutta ohjaaja on vääntänyt ne omaan tahtoonsa. Lynch on aina täysin hallinnassa, kun hänellä on vapaus toteuttaa itseään. Hän voi käyttää tarinan hahmoja tai erilaisia päätarinan ja sivujuonen tarinakuvioita, mutta ne ovat alisteisia ja palvelevat teoksen keskusideaa tai siitä johdettuja ideoita.
Jos Lynchin elokuvia katsoo täysin validin ja konservatiivisen syy – seuraus -juonenkuljetuksen näkökulmasta, eikä hänen keskusideansa filosofiaa tiedosta, niin osa kohtauksista saattaa vaikuttaa irrallisilta tai täysin seurauksettomilta koko tarinan mittakaavassa. Lynchin elokuvissa on suoraviivaisuutta, mutta se vaikuttaa vieraalta, koska esitystapa ei seuraa tuttua logiikkaa. Tarinaan voi tulla yllätyksiä. Päähenkilön identiteetti voi vaihtua kesken kaiken. Tarina voi saada täysin abstraktin sivupolun. Voimme katsoa viisi minuuttia lattian lakaisua.
Lynch ei koskaan unohda käyttää hyväkseen hetkestä nauttimista, joten moni voisi kuvailla hänen tyyliään laahaavaksi, mutta mitä omat reaktiomme ”hitaaseen” kohtaukseen kertoo meistä?
Elokuvat ja tv-sarjat ovat unia
Lynch näkee unilogiikan tärkeänä osana elokuviensa identiteettiä, koska hän näkee koko elokuvan metaforana unesta. Tämä pätee myös Twin Peaksiin, Tuli kulje kanssani -elokuvaan ja The Returniin.
Lynchin elokuvat ovat unimaailmoja, jotka toimivat oman sisäisen logiikkansa mukaan – mutta kuten Lynch on huomannut, niin myös ulkoiset voimat voivat vaikuttaa niihin: studion toiveet, yleisön odotukset ja toiveet ja niin edelleen.
Kun yleisö menee elokuvateatteriin tai he alkavat katsomaan kotisohvalla elokuvaa, niin he hyväksyvät unenomaisen kuvakerronnan lainalaisuudet. Tämä ei ole ainoastaan Lynchin hyödyntämä metafora.
Christopher Nolanin ohjaama ja käsikirjoittama Inception sanoo tämän ääneen Leonardo DiCaprion esittämän unisieppari Cobbin kautta: me hyväksymme katsojina elokuvien editoinnin avulla mahdollistetut hypyt tapahtumapaikasta ja ajasta toiseen. Emme kyseenalaista uniemme logiikkaa, kun uneksimme, aivan kuten emme kyseenalaista elokuvan logiikkaa. Saatamme tulla tietoiseksi unen aikana jostain oudosta yksityiskohdasta, mutta sama pätee elokuviin. Me katsojat hyväksyvämme valkokankaalla nähtävän unen todellisena, vaikka se ei ole.
Mistä tiedämme, että Twin Peaks tietää yleisön uneksivan? Lynch pyrkii täysin kirjaimellisesti viestimään tämän katsojille, aivan kuten Twin Perfect -kanavan suvereeni analyysi osoittaa.
Miten alkuperäinen sarja alkaa? Alkutekstijaksolla, jossa aivan ensimmäisenä näemme Packardien sahalaitoksen, jossa koneenteriä teroitetaan tukkien sahaamista varten. Jos puhutaan kuvainnollisesti, että joku sahaa tukkeja, niin mitä sillä tarkoitetaan? Sitä, että kyseinen henkilö nukkuu tai on juuri nukahtanut. Sen lisäksi, että sarjassa hahmot puhuvat unistaan, he jatkuvasti myös vertaavat omaa olemassaoloaan ja todellisuuttaan unimaailmaan.
Twin Peaks oli Lynchin uni, jonka avulla hän halusi herättää ihmisiä. Lynch on Lynch -kirjassa Lynch kuvailee Mark Frostin ideoineen muoviin käärityn ruumiin rantautuvan hiekalle. Tästä Northwest Passage -nimisestä tarinasta syntyi lopulta Twin Peaks.
Kuten Dale Cooper toteaa elämän unen sisällä, niin tästä on pääteltävissä, että Twin Peaks on tietoinen olemassaolostaan tv-sarjana. Se ei kuitenkaan vähennä sarjan tapahtumien painoarvoa. Kaikki tapahtumat, jotka sarjassa esitetään ovat oikeita. Ne tapahtuivat. Lynch ei lainkaan kyseenalaista niitä itsetietoisella, Deadpool-tyylisellä vinkkailulla. Sen sijaan hän on jättänyt vihjeitä ja symboleita, jotka antavat ymmärtää, että kyse on oman olemassaolosta tiedostavasta tv-sarjasta, jonka kritiikki kohdistuu juurikin tv-viihteeseen ja sen kuluttamiseen. Me elämme unen sisällä, toteaa Cooper.
Referoin seuraavaksi päällisin puolin Twin Perfect -kanavan Twin Peaksin symboliikan analyysiä, koska se tarjoaa lähtökohdan The Returnin tarkastelulle. Suosittelen edelleen tutustumaan yksityiskohtaisemman analyysin sisältöön. Käyn seuraavan ajatusketjun läpi, koska oletan, että kaikki eivät jaksa katsoa viiden tunnin Youtube-videota.
Otetaan esimerkiksi sarjan mystinen Musta kilta (Black Lodge), tuo Twin Peaksin metafiktion avaava punaiseen verhottu huone.
Mitä tarkoittavat punaiset verhot ja raitakuviot lattiassa? Punaiset verhot ovat kuin elokuvateatterin valkokankaan edessä olevat verhot, jotka avaavat portin meille vieraaseen unitodellisuuteen. Kun hahmot liikkuvat Twin Peaksissä Mustaan kiltaan ja takaisin, he kulkevat punaisten verhojen kautta, aivan kuten mekin katsojina aikoinaan kuljimme teattereissa näytellyn ja todellisen maailman välillä. Sarjassa puhutaan jatkuvasti ”kahdesta maailmasta”, joka viittaa Twin Peaks -sarjan unimaailmaan ja omaan maailmaamme.
Twin Perfect argumentoi perusteellisesti, että matkustaessaan Mustaan kiltaan Cooper pääsee näkemään tv-sarjan ”kulissien taakse”. Musta kilta on maaginen tila, jossa erilaiset hahmot vetelevät sarjan langoista, antavat johtolankoja ja ohjeita ja yrittävät viedä sarjan juonta tiettyyn suuntaan – osa yrittää auttaa Cooperia, osa taas yrittää estää häntä. Musta kilta on tila sarjan todellisuuden ja oman todellisuutemme välissä, jossa sarjan symbolin merkitys nousee pintaan ja paljastaa itsensä sekä katsojalle että Cooperille.
Kuten Twin Perfect osoittaa, niin Mustan killan punaisen huoneen ja käytävien lattiaan maalatut ylös-alas-ylös-alas aaltoilevat mustavalkoiset kuviot viittaavat toiseen sarjan keskeisimpiin symboleihin: radioaaltoihin ja tuuleen. Luonnossa tuuli voi antaa voimaa ja vahvistaa tulta tai se voi liian voimakkaana myös tukahduttaa ja sammuttaa tulen. Näemme monta kertaa puiden heiluvan tuulessa ja kuulemme huminan sarjan äänisuunnittelussa. Tuuli viittaa sarjan mysteeriin, jonka tarkoituksena on tukahduttaa, tai ainakin hillitä tai ohjata television pelon ja väkivallan ilmapiiriä.
Kun mysteeri on elossa, tuuli humisee metsässä. Niin kauan kuin sarjan mysteeri on elossa, niin myös sarja on elossa ja sitä lähetetään radioaaltoina ilmojen halki kotiruutujen vastaanottimiin. Radioaallot kulkevat ilmassa kuin tuuli ja ne tuovat mysteerin televisioon.
Kyseinen aaltoliike ilmenee myös sarjan kuuluisassa pöllö -symbolissa ja itse sarjan nimessä: Twin Peaks. Kaksi vuorenhuippua, joiden välissä on sola. Ylös-alas-ylös-alas. Tasainen liike kuvaa balanssia, johon sarja pyrkii, valon ja pimeyden täydellistä kaksinpuhelua, jossa molemmat tukevat toisiaan. Ilman pimeyttä ei olisi valoa – tai ainakin meiltä puuttuisi yö, johon voimme verrata aamua.
Valon ja pimeyden dualismi ei ole uutta David Lynchin töissä. Kuten edellä mainitsin, niin Lynch saattaa hyppiä näiden kahden, valon ja pimeyden tarjoamien ääripäiden välillä. Hän paljastaa töissään arkisen julkisivun takana piilottelevia synkkiä salaisuuksia, jotta voisimme osata arvostaa arkisen elämän kauneutta paremmin. Mitä synkemmäksi todellisuus paljastuu, niin sitä enemmän meidän pitäisi pystyä näkemään elämän hyviä puolia ja arvostaa sitä mitä meillä on.
Twin Peaks itsessään on tuo aaltoliike, jonka on tarkoitus tuoda mysteeri ja tarjota balanssi kahden maailman välille. Aaltoliike on nähtävissä myös sähkövirran kuvaamisessa, kun jännite laskee ja nousee, nousee ja laskee.
Television energialähteenä (tai ravintona) toimivat sekä radioaallot, joiden avulla sarja lähetetään katsottavaksi, että sähkö, jonka avulla valo saadaan syttymään kuvaruudussa. Tuli ja sähkö tarkoittavat Twin Peaksin kontekstissa samaa asiaa, koska ne ovat samanlaisia luonnonvoimia, joita voidaan valjastaa ja käyttää hyvään tai pahaan, aivan kuten apulaisseriffi Hawk sanoo The Returnissa. Aivan kuten näitä työkaluja voidaan käyttää eri tarkoituksiin, niin myös televisiota voidaan hyödyntää joko hyvään tai pahaan.
Jos tämä Lynchin rakentama symbolinen verkko ei vakuuta siitä, että sarja on televisiota ja sen esittämää väkivaltaviihdettä käsittelevää metafiktiota, niin ei mikään.
Kunnia tämän symbolisen verkon avaamisesta kuuluu Twin Perfectille.
Mysteerin loppu = sarjan tuho
Moni on väittänyt, että Twin Peaksin tekijät Lynch ja Frost eivät tienneet, mitä olivat tekemässä sarjan kanssa; että he eivät tienneet mitä Laura Palmerin mysteerin kanssa olisi pitänyt tehdä. Väitteiden mukaan sarja oli tuhoon tuomittu alusta asti juuri tästä syystä.
Itse olen eri mieltä.
Jos yhtään tunnet David Lynchin visiota Twin Peaksin suhteen niin varmasti tiedät, missä kaikki meni pieleen. Katsojat olivat kärsimättömiä. Studio oli kärsimätön. Joten vastauksena vallitsevan ilmapiirin takia Laura Palmerin murhamysteeriin, eli mysteeriin, jota ei ollut koskaan tarkoitus ratkaista, tarjottiin ratkaisu.
Kun sarjan sydän riistetään pois, niin mitä jää jäljelle?
Lynch yritti pitkin sarjaa välittää katsojille viestiä, että on vain parempi jättää Laura Palmerin murhaaja paljastamatta. Mutta kukaan ei osannut lukea hänen merkkejään. Olimme liian tottuneita siihen, että kärsivällisyys palkitaan, että kysymyksiin annetaan selkeä vastaus.
The Return käsittelee täysin sataprosenttisesti juuri tätä oletusta ja toimii sitä vastaan jopa niin paljon, että monelta katsojalta meni hermot Dougie Jonesin seikkailujen suhteen.
Lynch on moneen kertaan korostanut mysteerin kauneutta, mutta emme näiden kaikkien vuosien jälkeen voi syystä tai toisesta päästä yli himostamme vastauksia kohtaan. Me emme siis tiedä mitä haluamme, kun haluamme vastauksia. Kun saamme vastauksen, lopetamme teoksen sisällön ajattelemisen. Jos haluamme vastauksen, niin haluamme myös lopettaa miettimisen. Tästä syystä Lynch on erittäin niukkasanainen töidensä todellisen tarkoituksen tai viestin suhteen, koska Lynch uskoo taiteen tarkoituksena olevan ajatuksien herättäminen.
Ymmärrän, että se on monelle viihteen kuluttajalle tiukka paikka, jos tekijä ei tarjoa vastausta.
Tarinoiden avulla voimme järkeistää ja saada jonkinlaista varmuutta tässä epävarmassa maailmassa. Sen takia olemme kärsimättömiä. Haluamme että viihde tarjoaa narratiivien kautta meille merkityksen. Osa meistä tarttuu elokuvien tai tv-sarjojen tarjoamiin maailmankuviin, koska uskomme sen kuvastavan vallitsevaa käsitystämme maailmasta, käsityksiämme kuka on hyvä tai kuka on paha. Olemme tiedonjanoisia ja vaikka haluamme vastauksia, niin suurin nautinto tulee kuitenkin siitä, kun pääsemme itse päättelemään ja tekemään omia johtopäätöksiä.
Ehkemme ikinä saa kaikkia vastauksia. Tämä voi olla koko olemassaolomme keskeisin ydin, joka meidän tulee hyväksyä. Elämme epävarmuudessa, emme voi hallita kaikkea, joten mitäpä jos nauttisimme tuosta epävarmuudesta ja pyrkisimme siitä huolimatta elää mahdollisimman positiivisesti?
Tai voimme toivoa kaikkeen valmiit vastaukset.
Hyvä Cooper, paha Cooper
Twin Peaksin toisella kaudella Leland Palmer, Sarahin isä, paljastui BOBin riivaamaksi murhaajaksi. Upea ja kaunis mysteeri, joka herätti laajan kirjon erilaisia tunteita, tuli päätökseen.
Lynch antoi kaikkien toivoman vastauksen ja sarjan viehätys kuivui kasaan. Lynch on Lynchissä ohjaaja avaa visiotaan siitä, kuinka sarja keskittyisi yhä enemmän ja enemmän uusiin kaupungin asukkaisiin, Laura Palmerin mysteerin jäädessä yhä enemmän taustalle. Tämä visio ei kuitenkaan sellaisenaan koskaan toteutunut.
Lynch oli joutunut tekemään vaikean valinnan siirtyessään ohjaamaan Villi sydän -elokuvaa Nicolas Cagen ja Laura Dernin kanssa. Samainen työ päätyi voittamaan Cannesin Kultainen palmu -pääpalkinnon. Lynch siirtyi sarjasta syrjään, joten monet ulkopuoliset ohjaajat ja käsikirjoittajat ottivat vetovastuuta Twin Peaksin tarinan jatkamisesta. Sarjan toinen kausi, muutamia Lynchin itsensä ohjaamia poikkeuksia lukuunottamatta, yrittivät olla pinnallisesti lynchmäisiä ja matkia Lynchin tyyliä vain ulkoisesti. Tässä vaiheessa sarjan laatu tippui huomattavasti siitä mitä se parhaimmillaan oli ollut. Siitä tuli itsensä parodia, osa populaarikulttuurin outolintujen kerhoa.
Ymmärrettävästi Lynch näki toisen kauden viimeisen jakson aivan eri tavoin kuin muut, ja päätti muuttaa tapahtumia omaa visiotaan kuvaavammiksi. Lynch hyppäsi puikkoihin ja tarjosi katsojille sarjan viimeisen jakson ja hän kantoi Twin Peaksin loogisen hengähdyspisteeseen. Mutta oli liian myöhäistä pelastaa sarja peruuntumiselta. Studio veti töpselin seinästä.
Erikoisagentti Dale Cooper on sarjan niin sanottu yleisöhahmo, joten Lynchille hän myös tavallaan edustaa yleisöä. Cooper on kiinnostunut selvittämään Laura Palmerin murhamysteerin ja toimii sijaishahmonamme tarinassa. Hänen kauttaan pääsemme tutustumaan Twin Peaksin pikkukaupunkiin. Hän oli sarjan alussa innokas ja äärimmäisen tarkkaavainen agentti, mutta sarjan edetessä hänen innokkuutensa tilalle tulee vakavuus. Partiopoika kasvaa aikuisemmaksi. Cooper vakavoituu samalla kuin mekin vakavoidumme, kun ymmärrämme Twin Peaksin maailman pimeyden – ja valon tarpeen.
Cooperin tutkimus eteni aina synkästä salaisuudesta toiseen, mutta hän ei koskaan menettänyt moraaliaan. Vaikka hän vakavoitui, niin hän ei koskaan menettänyt kiintotähtenä toimivaa omaa hyvyyttään. Hän on ikuinen partiopoika. Hänestä ei tullut True Detectiven Rustin Cohlen lailla elämän kauheuksiin nihilistisesti suhtautuvaa etsivää, koska hän osasi nauttia elämän pienistä arkisista hetkistä. Cooper osasi suhtautua elämän mysteereihin optimistisesti. Hän tukeutui sheriffi Trumanin ja kollegoidensa tukeen. Jopa The Returnissa saamme nähdä nopeasti tuon empaattisen ja huomioivan Cooperin täydessä työn touhussa.
Koska Twin Peaks on metafiktiota, niin Lynch pystyi ottamaan vaikutteita sarjan ulkopuolisista tapahtumista.
Kakkoskauden päättävä kuuluisa cliffhanger on verrattavissa todelliseen tilanteeseen: jos BOB on ihmisten sisällä elävä pahan ja väkivallan himon potentiaali, niin BOBin voitto oli varsin kuvaavaa. Kaikki katsojat, jotka vaatimalla vaativat saada tietää vastauksen murhaan, antautuivat omille haluilleen ja himoilleen. Heidän takiaan Laura Palmerin mysteeri selvitettiin, tutkinta lakkasi ja mielenkiinto kaikkosi sarjasta. Koska tutkinta lakkasi, niin Laura ei ollut enää kiinnostava. Mitä hän voisi enää tarjota meille? Sarjan muut mysteerit kalpenivat Laura Palmerin rinnalla. Vastaus oli saatu ja sillä selvä. Aika siirtyä eteenpäin seuraavan murhamysteerin ja uusien uhrien pariin.
Viimeisen jakson lopussa hyvä, alkuperäinen Cooper jäi jumiin Mustaan kiltaan, samalla kun BOB pääsee rellestämään Cooperin kaksoisolentona. On tietysti varsin ironista, että Twin Peaksin cliffhanger, jossa Dale Cooperin kohtalo jätetään mysteeriksi, piti sarjan uskollisimpien fanien mielenkiinnon yllä 25 vuotta, jotta The Returnin tarina oli mahdollista kertoa.
Onneksi Lynch uskalsi palata Twin Peaksin pariin, koska nähdäkseni The Return on yksi 2010-luvun tv-tapauksista.
JATKUU
Ville Vuorio
Kirjoittaja on lappeenrantalainen LeffaHamsteri-elokuvablogin ylläpitäjä, joka rakastaa populaarikulttuuria ja käyttää suuren osan vapaa-ajastaan viihteen kuluttamiseen, puhumiseen ja ylipitkien esseiden kirjoittamiseen.
Lue esseesarjan kolmas osa täältä.
