Henry Cavillin tähdittämä The Witcher osoittautui ensimmäisen kauden perusteella erittäin lupaavaksi fantasiasarjaksi.
Tämä ei johtunut pelkästään karismaattisesta pääosanäyttelijästä tai postmodernista tulokulmasta, jolla tutut kansantarut tuotiin esille. Oma mielenkiintoni heräsi ennen kaikkea temaattisesti rakennetun kronologian ansiosta. Kirjoitinkin ensimmäisestä kaudesta kattavan, kaksiosaisen artikkelin, jossa tarkastelin sarjaa fantasiagenren kaanonin näkökulmasta käsin.
Olin toiveikas sarjan suhteen, koska sain sarjasta samanlaisia tuntemuksia, joita herätti myös muuan Game of Thrones ensimmäisellä tuotantokaudellaan. The Witcher oli parhaimmillaan raikas tarjoillessaan postmodernia, sopivasti vakavaa ja kieli poskella tehtyä fantasiaa yhdistellen. Mutta valitettavasti toisella ja etenkin kolmannelle tuotantokaudelle edetessään sarjassa on tapahtunut selkeä muutos, joka ei välttämättä ole ollut sille eduksi.
Kyse ei ole niinkään siitä, että sarja olisi ottanut liian isoja harppauksia lähdemateriaalista. Viittaan tällä uutisointiin, joka myllersi Henry Cavillin ilmoitettuaan jättävänsä The Witcher kolmannen tuotantokauden jälkeen. Hänen tilalleen Geraltin rooliin tulee Liam Hemsworth. Cavillin lähdön syyksi on vahvasti epäilty sarjaa ja Geraltin hahmoa koskevat erimielisyydet.
Ensimmäisen kauden jälkimainingeissa tutustuin Andrzej Sapkowskin kirjasarjaan ja siihen perustuviin huikeisiin videopeleihin, joilla on täysin oikeutetusti oma fanikuntansa. Pelit ovat oma tulkintansa Sapkowskin tarinasta, jota ei voi täysin verrata Netflixin tv-sarjaan. The Witcherin tarina on rakennettava sarjan muodossa eri tavalla kuin tietokonepeliksi muutetussa fantasiaseikkailussa, joka hyödyntää avoimen maailman mekaniikkoja. Sarja joutuu ammentamaan draamaansa tiiviimmin kirjasarjasta.
Sapkowskin kirjat vain sattumoisin eivät ole sitä kaikista perinteisintä fantasiaa narratiivinsa suhteen. Geralt on tarinan sankari, mutta Sapkowskin tyylinä on ollut pikemminkin keskittyä eri sivuhahmojen näkökulmiin tarinoissaan.
Netflixin tuottama The Witcher suoriutuikin upeasti ensimmäisen kauden filmatisoinnissaan, joka nostaa elementtejä yhtäaikaisesti useammasta eri kirjasarjan osasta. Geraltin saamat tehtävät muodostivat yksittäisten jaksojen kautta laajempaa tarinakokonaisuutta, jossa manifestoitiin kohtalon voimia. Aloitus onnistui esittelemään päähahmoina toimivat Geraltin, Yenneferin ja Cirin ja heidän tarinansa. Katsoja kiedottiin hienosti Yenneferin ja Geraltin traagiseen tarinavyyhtiin, joka toimi hienosti tarinan keskiössä.
Itse ihastuin sarjassa viikon hirviö -jaksorakenteeseen, joka ei ole missään tapauksessa uusi keksintö. Käytännössä lähes jokaisessa jaksossa esiteltiin Geraltille uusi tehtävä, joka esiintyi useimmiten tapettavan hirviön muodossa. Tapaus vaikutti aina ensisilmäykseltä selvältä, mutta jakson edetessä siitä paljastuikin uusia näkökulmia tai yllättäviä moraalin harmaita sävyjä. Yksittäistapaukset kuitenkin aina yhdistyivät kokonaisuuteen tavalla tai toisella eli täysin irrallisista jaksoista ei ollut kyse.
Sarjassa saatettiinkin nähdä päivitettyjä versioita tutuista fantasiatarinoista, kuten Lumikista, Tuhkimosta tai Kaunottaresta ja hirviöstä. The Witcherin ensimmäisellä kaudella nähtiinkin myös tarina, kääpiöt matkaavat lohikäärmeen luo, mikä oli kuin J.R.R. Tolkienin Hobitista.
Ensimmäinen kausi liikkui kronologisesti epälineaarisemmassa järjestyksessä, koska se kuvasi Kohtaloa ja tekojen vaikutusta omassa fantasiamaailmassaan. Kauden lopuksi eri tarinasäikeet yhdistyivät, kun Ciri ja Geralt viimein kohtaavat toisensa. Tästä edespäin tarina etenee kronologisessa järjestyksessä, kun Geralt alkaa suojelemaan ja kouluttamaan Ciriä taistelijaksi toisen kauden aikana.
Toisen tuotantokauden myötä sarjan rakenne muuttui täysin.
The Witcherin maailma laajeni entisestään, kun uusia poliittisia hahmoja esiteltiin mukaan tarinaan. Oli kuninkaita, heidän veljiään, velhoja, vakoojamestareita ja muita valtapelin takapiruja, joiden piti ottaa oma paikkansa narratiivista.
Sarjan laajeneminen oli ymmärrettävää, jopa pakollista, mutta samalla se alkoi jättämään mielikuvituksellista viikon hirviö -kaavaansa yhä sivummalle ja harvemmalle. Käsi kädessä hirviöiden kohtaamisen vähenemisen myötä myös Geraltin rooli pieneni, kun poliittinen peli ja sen pelurit saivat enemmän ja enemmän ruutuaikaa.
Kolmanteen kauteen mennessä viikon hirviöt oli korvattu muilla poliittisten pelureiden tarinoilla – ja mielestäni tässä sijaitsee sarjan isoin haparointi ja isoimmat kompastuskivet.
Kolmas kausi epäonnistuu kuvaamaan valtataistelua mielenkiintoisella ja – mikä tärkeintä – selkeällä tavalla. Tärkeintä ei ole niinkään se, minkälaisia yllättäviä käänteitä sarjan tarinassa keksitään, vaan kuinka nämä kuviot saadaan kerrottua henkilöhahmojen kautta. Draama on aina sidottu siihen, mitä hahmot yrittävät saavuttaa, miksi he yrittävät sen saavuttaa, ja mitä on heidän tiellään esteenä tämän tavoitteen saavuttamisen suhteen.
Jännitystä voidaan säädellä sen mukaan, mitä tietoa katsojalle annetaan ja milloin se annetaan.
Tietääkö katsoja enemmän, vähemmän vai saman verran kuin hahmo?
Kun katsojalla on selkeä ymmärrys hahmojen tavoitteista, tunteista ja motivaatioista, draaman seuraaminen muuttuu intuitiiviseksi. Better Call Saul on erinomainen esimerkki intuitiivisesta sarjasta, joka saa rakennettua jännitettä jopa tilanteista, joissa panokset ovat ihmisten kokoisia eikä koko universumin olemassaolo ole uhattuna. Pienetkin panokset riittävät, jos ne merkitsevät paljon hahmolle, koska silloin ne merkitsevät paljon meille.
Kokonaisuuden tulisi olla koottu selkeistä palikoista, mutta The Witcher sen sijaan poukkoilee pahimmillaan kohtauksesta toiseen vailla selkeää ja ymmärrettävää syytä ja seurausta. Mikään ei ole pahempaa kuin että hahmot puhuvat valtataistelusta, jonka seurauksia en täysin ymmärrä. Ymmärrys nousee alustuksen ja lunastuksen periaatteesta. Katsojalle pitää antaa jokin selkeä kiintopiste, jonka mukaan odotukset asettuvat.
The Witcherin näyttelijät antavat kaikkensa, mutta tarina ja sen toteutus ei tue lainkaan hahmojen näyteltyjä tunteita. Kaikki muuttuu pinnalliseksi räpistelyksi poliittisen jargonin suossa, jolla yritetään puskea liike-energiaa tarinalle, mutta useimmiten vaikutus on täysin päinvastainen. Huomasin monessa eri otteessa olleeni täysin irrallani tarinasta, vaikka paperilla selitettynä se ei ole mitään rakettitiedettä. Näin ollen kyse on tarinan emotionaalisen energian puuttumisesta.
Kaiken lisäksi hahmot lytistyvät yksiulotteisiksi, tarinaa selittäviksi statisteiksi. En muista milloin viimeksi olisin minkään muun sarjan kohdalla ollut yhtä useasti kuin puulla päähän lyöty.
Hahmot puhua papattavat sodasta ja sodan voittamisesta, mutta tämän sodan seuraukset mikrotasolla, arkipäivän elämässä, loistavat poissaolollaan. Sinällään tällä ei olisi merkitystä, jos valtaistuinpeli olisi koukuttavasti kerrottu. Vetääkseni jälleen vertauksia Better Call Saulin puoleen (erittäin epäreilusti), sarjasta puuttuu perustavanlaatuinen draamallinen jännite. Kuolema ja sen pelko on tietysti aina läsnä Geraltin fantasiamaailmassa, mutta sekin voi muuttua keinotekoisesti ylläpidetyn oloiseksi, jos hahmot ovat jatkuvasti käsirysyssä vastustajiensa kanssa.
Better Call Saulissa Lalo Salamancan ja Gus Fringin kissa-ja-hiiri-leikissä oli pohjimmiltaan kyse valtataistelusta, mutta abstraktia ”valtaa” edustaa huumelaboratorio, johon juoni kytkeytyy. Laboratorio on sarjan McGuffin, eli asia, joka motivoi hahmoja tekemään asioita. The Witcherin ensimmäisellä ja toisella kaudella Ciri oli McGuffin, mutta valtataistelun keskiössä hänen roolinsa on mennyt sivuraiteille. Ainoastaan Emhyrin, Nilfgaardin valtiaan tavoitteena on saada Ciri vierelleen. Muut hahmot eivät edes välitä Cirin olemassaolosta (tai, jos välittävät, niin vain välillisesti).
Lyhyt ilonpilkahduksen tapainen nähtiin aivan kolmannen kauden viime hetkillä.
Ciri katoaa ja Geralt päättää lähteä Jaskierin kanssa pelastamaan Ciriä toivuttuaan Vilgefortzin kanssa käydyn taistelun haavoista. Kaksikko saapuu tarkastuspisteelle, jossa sotilaat päästävät ihmisiä läpi lahjuksien mukaan. Geraltin pinna katkeaa, kun sotilaat eivät päästä köyhää perhettä jatkamaan matkaansa. Geralt laittaa sotilaat poikki ja pinoon vannoen kostoa vallanhimoiselle Emhyrille, joka pyrkii hallitsemaan koko manteretta.
Taitavasti koreografioitu toimintakohtaus muistuttaa The Witcherin stuntti- ja kameraryhmän symbioottisesta akrobatiasta, jota on kerta toisensa jälkeen kiittäminen sarjan toimintaspektaakkelista.
Taistelu tarkastuspisteellä, jossa Geralt reagoi todistamaansa epäoikeudenmukaisuuteen, on The Witcherin suola.
Odotin Geraltin joutuvan maksamaan puuttuessaan muiden elämään; että hänen tekojensa seuraukset olisivat tulleet heti esille. Perhe olisi pelästynyt väkivaltaista mutanttia, joksi noiturit mielletään tässä maailmassa. Sen sijaan Geralt ratsastaa kumppaneidensa kanssa auringonlaskuun – ja näin päättyi Henry Cavillin aika Geralt Rivialaisena.
Olisiko synkempi päätös ollut osuvampi lopetus kolmannelle kaudelle? En osaa sanoa. Väkivaltaisessa toimintafantasiassa on vain aina vaara lipua ja livahtaa voimafantasian puolelle. Tuskin tällainen pieni yksityiskohta olisi kokonaisuudessaan painanut vaakakupissa koko tuotantokautta arvioitaessa. Geraltin seikkailut vaihtuivat fantasiasatujen keskeltä Game of Thrones ja Tudors -tyyppiseksi valtaistuinsalidraamaksi, jossa kaikki yrittävät päästä valtaan sodan pyörteissä.
Tämänkaltaiset tarinat vaatisivat kertomista uudella ja persoonallisella tavalla.
Ellei ensimmäinen kausi olisi esitellyt Kohtalon voimien ja erinäisten henkilöiden välisiä syy-seuraus-suhteita, sarja olisi luultavasti jäänyt tusinafantasiaksi. Erinäisillä teoilla oli seurauksensa, kuten siinä, miten Geralt jatkuvasti joutui tekemään vaikeita valintoja, tai kuinka Jaskierin tekemät laulut vaikuttivat fantasiamaailman ”populaarikulttuurin” kautta ihmisten ennakkoluuloihin ja -käsityksiin noitureista.
Kerronnan muodon ja tarinan välinen yhteys rakoilee tällä hetkellä pahasti sarjassa.
Lopputuloksena on sarja, joka ei oikeastaan enää tunnu miltään – ainakaan minusta.
Onneksi voin aina palata pelien pariin.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
