Onko Lordi-elokuva mainettaan parempi? Tarkastelussa Dark Floors

LeffaHamsteri katsoi pimentyneiden syysiltojen kunniaksi ensimmäistä kertaa kotimaisen kauhuelokuvan Dark Floors.

29.11.2021 13:00

Tomi Putaansuun alias Mr. Lordin perustama yhtye on yksi suomalaisista menestystarinoista, jonka menestys katkesi ennen kuin se varsinaisesti ehti edes alkaa. Emme edelleenkään osaa oikein suhtautua hirviöbändiin, joka voitti Euroviisut. 

Itse arvostan Lordi-yhtyettä suunnattomasti. Bändin ja etenkin Putaansuun tekemisestä paistaa rakkaus ja intohimoinen suhtautuminen musiikkia ja musiikin ulkopuolista, kauhuelokuvista ammennettua visuaalista puolta kohtaan. 

Tätä estetiikkaa uhkuu myös Putaansuun yhdessä ohjaaja Pete Riskin kanssa ideoima elokuva Dark Floors, jonka ilmestymisestä tulee ensi vuoden helmikuussa kuluneeksi neljätoista vuotta.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, onko lippukassoilla flopannut kauhuelokuva kestänyt aikaa. Ansaitsiko elokuva kriittisen ja kaupallisesti nihkeän vastaanottonsa? Miksi se ei menestynyt paremmin? Oliko tekijöillä menestyksen avaimet kädessään? Mikä meni pieleen? Onko Dark Floors kotimaassamme harvojen tuotettujen kauhuelokuvien unohdettu kruununjalokivi?

Mutta ennen elokuvan tarkastelua on pohdittava perustavanlaatuista kysymystä: 

Miksi hardrockia soittava hirviöbändi ei saanut ansaitsemaansa arvostusta kotimaassaan Suomessa?

Ilmiö nimeltään Lordi

Kuten edellä mainitsin, emme Euroviisuvoiton jälkeen Suomessa ottaneet tätä teatraalista hirviöbändiä omaksemme. Lordi juhli voittoaan isolla torikeikalla, ja voitonkulkuun uskottiin niin vahvasti, että amerikkalaisen kaupallistamisen hengessä markkinoille puskettiin monenlaista Lordi-brändin nimeä kantavaa oheistuotetta. Muistan itse, kuinka jopa meidän lähikaupastamme löytyivät Lordi-limut, karkit ja jopa sarjakuvalehdet. Rovaniemelle, Lordin kotikaupunkiin perustettiin oma Lordi-ravintola turisteja varten. 

Myös ”Lordi-elokuvaksi” tituleerattu Dark Floors sai vihreää valoa.

Juhlahumun laskeuduttua makeiset ja muut oheistuotteet alkoivat vähitellen kaikessa hiljaisuudessa kadota kauppojen hyllyiltä. Suosio osoittautui vain hetkelliseksi Euroviisuhuumaksi. Musiikkifanien keskuudessa Lordia ei otettu vakavasti. Bändistä oli tullut enemmänkin vitsi kuin varteenotettava hard rock -kokoonpano, vaikka fanejakin oli – ja on tietysti edelleen. Ulkomailla, etenkin Euroopassa bändi on kiertänyt Euroviisuvoiton jälkeen ahkerasti, mutta kotimaassa bändi ei nauti suurta suosiota.

Alhainen suosio ja arvostus Suomessa on minusta sekä harmillista että perverssillä tavalla ymmärrettävää – vaikka en sitä allekirjoita.

Ensinnäkin Lordin hienous piilee Putaansuun rakkaudessa kauhugenrestä ja shock rockista lainaavaan musiikkiteatteriin. Musiikin ulkopuoliset seikat, kuten lavasteet, puvustus ja maskeeraus ovat iso osa yhtyeen imagoa ja esiintymistä. Pelkästään Tomi Putaansuun visio ja vision toteutus on kokonaisvaltaisuudessaan ihailtavaa. Musiikin säveltämisen ja sanoittamisen päävastuiden lisäksi Putaansuu on muun muassa ottanut tontilleen hoitaakseen hirviöasusteiden suunnittelun ja toteuttamisen.

Dark Floors -elokuvan katsomisen jälkeen jäin pohtimaan Lordin teatraalista antia ja epäilen selvittäneeni suomalaisen yleisön näkökulmasta suurimmat kynnykset yhtyeen fanittamiselle ja syyt vakavasti otettavuuden puutteelle. 

Ensinnäkin uskon kotimaisen yleisömme olevan äärimmäisen huono heittäytymään Lordin lavashown pyörteisiin, koska useimmille peruskuuntelijoille Lordin teatraalisuus antaa alitajuisen vaikutuksen epäaitoudesta. Kyseessä on pinnallisesta, mutta katsojalle tärkeästä seikasta.

Muusikoilta ja esiintyjiltä vaaditaan yleisöä puhuttelevaa aitoutta sekä musiikissa että lavapreesensissä – tämän sijaan suomalaisen hirviöbändin jäsenet pukeutuvat maskeihin ja järjestävät kauhuelokuvien kuvastosta lainailevat lavabakkanaalit. Lordin tarkoitus on viihdyttää ja yhtyeestä huokuukin ”iso Amerikan meininki”, vaikka maskin takana onkin rovaniemeläinen rokkari ja kauhuleffafani.

Vaikka Lordin esikuvana toiminut Kiss on pystynytkin uransa aikana riisumaan meikit pois ja esimerkiksi vetämään intiimin akustisen keikan, en usko Putaansuun koskaan haluavan tätä. Lordi ei olisi silloin enää Lordi, koska puolet musiikin kokemisesta on kiinni kauhukuvaston kiinnipitämisessä ja elokuvamaisessa shock rock –imagossa.

Okei, lavashow ja imago ovat vain ulkomusiikillisia seikkoja, joilla on vain tietty painoarvo. Musiikkihan on lopulta se, mikä vetää ihmisiä keikoille, jos show ei vedä. Ihmiset haluavat kuulla kovimmat hitit.

Voi pojat.

Tässä pääsemme Lordin suurimpaan heikkouteen. Mielestäni Lordilla on erittäin tarttuvia ja hyviä rock-biisejä. Jos kuuntelet sillä korvalla, niin biiseissä on hyviä riffejä, rytmillisiä elementtejä ja parhaimmillaan upeita laulumelodioita. Mikä niissä sitten mättää? Mikseivät Lordin kappaleet ole nousseet muiden englanniksi laulavien kotimaisten artistien ikivihreiden joukkoon?

Uskon, että Lordin perimmäinen syy kehnolle menestykselle on Tomi Putaansuun persoonallisessa laulutyylissä ja etenkin lauluäänessä.

Putaansuun alias Mr. Lordin lauluääni on erittäin tunnistettava, räkäisesti kurluttava ääni. Idean tasolla Putaansuun tyyli sopii Mr. Lordin demonihahmon ääneksi. Etenkin rankempaa ilmaisua vaativimmissa kappaleissa Putaansuun vokaalit toimivat. Mutta kun intensiteettiä hiukan lasketaan ja laulutyyliin yhdistetään englanninkielisten sanoitusten kankeahko lausuminen, ovat katastrofin ainekset valmiit.

Niin valitettavaa kuin se onkin myöntää, en voi moittia kuulijoita, jotka eivät löydä itseään ostamasta tai kuuntelemasta Lordin levyjä. Lähes poikkeuksetta asia, mihin kuulijat ensimmäiseksi kiinnittävät biiseissä huomion ovat laulu ja lyriikat. Biisin introriffi voi olla todella kova, mutta laulu on se millä voitetaan yleisö puolelleen – tai jolla se menetetään. Etenkin jos kyse on isoista raskaan rockin voimabiiseistä, joissa on isot kertosäkeet. Kuulijat etsivät vokaaleista koukkuja ja laulumelodioita, joita he voivat seurata ja joihin voi tarttua. 

Tämä on populaarin musiikin kuluttamisessa ensisijaista ja kaikki muut instrumentit seuraavat perässä. Syy tähän on se, että vaikka suurin osa kuuntelijoista ei osaa käyttää mitään instrumenttia, he osaavat hyräillä tai laulaa mukana laulumelodiaa. Jos laulutyyli ei ole samaistuttava, se ei vetoa kuulijoihin.

Vuonna 2006 ilmestyneen The Arockalypse -levyn herkkää tulkintaa vaativa balladi It Snows in Hell on hyvä esimerkki siitä, miten Putaansuun laulutyylin korvaaminen olisi tehnyt biisistä aivan erilaisen kuuloisen. Hyvin tuotettujen biisien loistavat taustalaulut ja enkelikuorostemmat vain tuovat esille Putaansuun laulutyylin heikkoudet.

Mutta Putaansuun lauluäänen kritisoiminen on sama asia kuin kritisoisi Metallican Lars Ulrichin nykyistä rumputyöskentelyä. Putaansuu on Lordi, joten hän voi laulaa juuri omalla tyylillään, pidit siitä tai et.

Usein on vain uskottava itseensä ja omaan tekemiseensä, vaikka tiedostaisi omat rajoituksensa. Tällöin musiikin tekemisestä tulee asennekysymys.

Tämä, jos mikään, on rockin ydin.

Arvostan tekemisen asennetta ja omien heikkouksien ylittämistä, mutta tämä ei aina tarkoita, että lopputulos on onnistunut.

Dark Floors – pimeät elokuvalliset kerrokset

Lordin Dark Floors ei valitettavasti ole mikään unohdettu tai ylenkatsottu kauhuelokuvien mestariteos. Tämä on harmillista, koska se on yksi harvoista Suomessa tuotetuista englanninkielisistä kauhuelokuvista.

Dark Floors kertoo tarinan autistisesta Sarah-tytöstä (Skye Bennett). Ben-isä (Noah Huntley) ei usko Sarahia hoitavan sairaalahenkilökunnan metodeihin, joten hän päättää siirtää tyttärensä toiseen sairaalaan. Sarahia hoitanut Emily-hoitaja (Dominique McElligott) on tätä vastaan. Emily seuraa Beniä ja Sarahia hissiin, jossa ovat myös sairaalan vartija Rick (Leon Herbert), koditon Tobias (Ronald Pickup) ja bisnesmies Jon (Aliens-elokuvasta tuttu William Hope). Kuusikon käyttämä hissi siirtää heidät mystisesti jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa sairaalan käytävät ovat tyhjiä ja hylättyjä.

Pian joukko huomaa, että sairaalassa on heidän lisäkseen vaarallisia hirviöitä…

Dark Floorsin suurin ongelma on se, että elokuvan päähahmojen välillä ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Leffa on lyhyt, vain 82 minuuttia pitkä, mutta draaman olemattomuuden takia se tuntuu lähes 20 minuuttia pidemmältä. Dark Floors ei toisin sanoen varsinaisesti piittaa päähenkilöistään, mikä on pahin synti kauhuelokuvalle. Parhaat kauhuelokuvat ovat myös toimivia draamoja, joissa on jännitteitä ja konflikteja. Dark Floorsin tapauksessa emme tutustu lainkaan hahmoihin tai heidän henkilöhistorioihinsa. Emme pääse tuntemaan empatiaa heitä ja heidän koettelemuksiaan kohtaan. Hahmot jäävät lopulta samoja kliseisiä vuorosanoja toisteleviksi, yksiulotteisiksi stereotyypeiksi, joiden välinen dynamiikka on aiemmista kauhuelokuvista tuttu. 

Esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohto tuli heti mieleen parempana kauhuelokuvaesimerkkinä, jossa tapahtumat sijoittuvat samaan paikkaan. Toisin kuin Hohdossa, Dark Floors ei käsittele hahmojen välisiä suhteita mitenkään. 

Ainoa mielenkiintoinen kysymys, jonka Dark Floorsin tarina tarjoaa, on keskusmysteeri: mikä on aiheuttanut elokuvan tapahtumat? Miksi hissi pysähtyi? Miksi sairaala on yhtäkkiä tyhjä? Mistä hirviöt tulivat? 

Valitettavasti tämä mysteeri ei jaksa kannatella koko elokuvan painoa harteillaan.

Hahmot tapetaan yksitellen hirviöiden toimesta ja lopulta, kun Sarah astuu hirviötä vastaan, kaikki edellä nähty paljastuu tapahtuneen autistisen tytön pään sisällä. Kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat Sarahin mielen sisäistä kuvitelmaa. Elokuva palaa lopussa alkuun, kun Sarah on magneettikuvattavana ja pienet muutokset (esimerkiksi värityskynän väri) antaisivat olettaa, että Sarah olisi parantumassa autismistaan – tai jotain. 

Loppu on hiukan epäselvä, mutta elokuva pyrkii viestittämään toiveikkuutta valoisan tulevaisuuden suhteen.

Tarinallisena kikkana tämänkaltainen ”kaikki tapahtui päähenkilön mielen sisällä” -peliliike on erittäin vaarallinen, koska se vie käytännössä katsojan tunnekokemukselta pohjan. Nähdyt tapahtumat eivät olleet totta elokuvan todellisuudessa, joten niillä ei ole merkitystä. Tällöin siirrymme tarinankerronnan tasolta toiselle, eli henkilödraamasta abstraktiin teeman. Elokuvakatsojina haluamme aina lähtökohtaisesti uskoa elokuvissa esitettyihin tapahtumiin. Kerronnallisen kikkailun pitää olla tarkasti mietitty katsojan kokemuksen kannalta. 

Tietysti voisin todeta, että Dark Floors on ”vain” kauhuelokuva, joten kovin kummia tältä ei pidä odottaa.

Ensinnäkin kauhuelokuvan ei tarvitse olla ”vain” kauhuelokuva. Parhaimmat ja muistettavimmat kauhuelokuvat ovat hyviä henkilödraamoja tai hahmotutkielmia. Lisäksi kauhuelokuvat voivat käsitellä eri aiheita ja teemoja kauhun keinoin. Tämän kaltainen olan kohautus olisi vain laiskaa ajattelua ja vähättelevää kauhugenreä kohtaan. 

Toisekseen totta puhuakseni en odottanutkaan elokuvalta mitään, koska halusin kokea sen kuten tekijät olivat tarkoittaneet. Elokuvan tarina sanelee aina itse omat kriteerinsä, joita vasten sitä voidaan tarkastella. Dark Floors yrittää käsitellä tarinansa kautta autismia, joten Lordin elokuvaa tulisi arvostella tämän pyrkimyksen kautta. 

Onko loppuratkaisu järkevä kokonaisuuden kannalta? Mitä elokuva yrittää viestiä? Onnistuuko se viestissään?

Valitettavasti Dark Floords ei onnistu olemaan hyvä kuvaus autismista. Se on niin kliseinen, että pelkään tekijöiden opiskelleen autismia katsomalla muita elokuvia.

Kaiken lisäksi, jotta tarina ja sen kuvaus eivät olisi tarpeeksi yksiselitteisiä, Lordi-yhtyeen jäsenet Awa, Ox, Kita ja Mr. Lordi esittävät Dark Floors -elokuvatarinan hirviöitä. Bändin jäsenet ovat elokuvassa Sarah-tytön alitajunnassa asuvia hirviöitä, joiden on tarkoitus edustaa autismin ilmentymiä (?) – tai jotain muuta osaa pikkutytön psyykestä.

Elokuvassa olisi voinut esiintyä Aku Ankka ja kumppanit, ja tarinan symboliikassa olisi yhtä paljon järkeä. Dark Floors ei tarjoa mitään kovin loogista selitystä siitä, mitä Lordin jäsenten on tarkoitus edustaa – muuta kuin Lordi-yhtyeen hahmoja. Jokaisella hirviöbändin hahmolla on elokuvassa oma persoonallinen ulkonäkönsä, joka vaihtelee demonista ja elävästä muumiosta ihmishärkään ja viktoriaaniseen haamuun. 

Jos olen ymmärtänyt oikein, hahmoilla on omat taustatarinansa, koska muistan joskus lukeneeni niistä Lordi-sarjakuvatarinoiden kautta. Luulen kuitenkin, ettei niillä ole mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. 

Vaikka kuinka fanitan bändiä ja heidän rooliasujensa toteutusta, niin valitettavasti Lordin jäsenet eivät erotu elokuvasta edukseen, päinvastoin. 

Hirviönelikko tuo leffaan samankaltaista epäautenttisuutta ja sarjakuvamaisuutta, jota heidän oma lavashownsa on pullollaan. En tarkoita tätä kritiikkinä Lordin lavaesiintymistä kohtaan, päinvastoin. Mielestäni Lordi on sitä parempi, mitä enemmän se ei pyri olemaan realistinen.

Dark Floorsin olisi toisin sanoen kannattanut valita kahdesta vaihtoehdosta toinen: leffan olisi pitänyt joko täysin nojata Lordi-yhtyeen hahmojen sarjakuvamaisuuteen tai poistaa heidät täysin tarinasta. Sairaalalavasteet toisaalta toimivat budjetin näkökulmasta, joten ”realistisempi” kauhutarina olisi voinut toimia paremmin yleisön kannalta. Miksi Putaansuu ei kehitellyt Dark Floorsin tarinaa varten täysin uutta hirviötä?

Ohjaajana toiminut Pete Riski onnistuu kaikista lähtökohdista huolimatta loihtimaan jännittyneen ja pelottavan tunnelman, joita Lordin jäsenet tuon tuosta rikkovat omalla läsnäolollaan. Teknisesti elokuva näyttää ammattimaisesti toteutetulta, kansainväliseen levitykseen soveltuvalta leffalta.

Fanin visio ja kauhuelokuvan kaupallisuus

En väitä tietäväni, mitä elokuvan kulisseissa on tapahtunut, mutta lukemani perusteella Putaansuu olisi halunnut elokuvasta paljon brutaalimman ja verisemmän kuin mitä siitä lopulta tuli. Toisaalta K18-ikärajaleimattu väkivaltainen kauhuelokuva ei ole kovin kaupallinen tuote. Korkea ikäraja voi potentiaalisesti rajata osan bändin faneista pois. Ikäraja on kaupallinen riski etenkin, jos oletuksena on, että hirviöbändi puhuttelee alle 18-vuotiaita. 

Tiedän, että monet leffafanit aina iloitsevat tai narisevat ikärajoista ikään kuin ikäraja olisi jokin laadun mittari.

Yleinen harhaluuloinen sääntö tuntuu olevan, mitä enemmän verta sen parempi. Oli tarina mikä tahansa, oman kokemukseni mukaan veren tai väkivallan määrän nostaminen ei paranna elokuvan laatua. Mielestäni väkivallan harkitumpi käyttö on päinvastoin tehokkaampaa tarinan kannalta – mikä toisaalta usein myös nostaa ikärajaa, vaikkakin verellä lotraaminen pidetään minimissään (vrt. Marvelin supersankarielokuvien turpasaunat ja Quentin Tarantinon elokuvat). 

Jos teoilla ja valinnoilla on seurauksia meille rakkaille hahmoille, emme voi lakata jännittämästä tarinan tapahtumia. Dark Floors tuntuu tästä näkökulmasta kylläkin olevan kaupallinen kompromissi. Se ei miellytä kaikista rankimpien kauhuelokuvien faneja verisellä mässäilyllään, vaikkakin siinä ovat hahmot ovat pääosin turhia ja tyhjiä kuoria, jotka yleisimmin vastaavia elokuvia kansoittavat.

En kritisoi Dark Floorsia vihalla tai turhautuneena, vaan rakkaudella. Tietysti olisin toivonut, että kotimaassamme isolla rahalla tuotettu kauhuelokuva olisi hyvä ja olisi menestyessään tuonut Suomelle ja Lordille lisää kansainvälistä huomiota ja kannustanut tuottamaan lisää vastaavia elokuvia. 

Uskon Putaansuun olevan pesunkestävä kauhufani, joka tuntee esikuvansa kuin omat taskunsa. En epäile hetkeäkään, etteikö Kubrickin Hohto olisi ollut tekijöiden mielessä tätä elokuvaa valmistellessa.

En kuitenkaan osaa arvioida miten paljon lopputuloksessa vaikutti edellä mainittu kaupallinen aspekti, tai miltä elokuva olisi näyttänyt, jos Putaansuu ja ohjaajana toiminut Riski olisivat saaneet vapaammat kädet tai isomman budjetin. Toisaalta budjettikaan ei aina paranna laatua. Olisiko elokuva ollut edelleen suljetun tilan kauhuskenaario? Minkälaiseen suuntaan tarinaa olisi viety? Se on kuitenkin ilmiselvää, että Dark Floors olisi kaivannut aikaa käsikirjoittamiseen ja teemansa kristallisoitumiseen. Elokuvasta jäin kaipaamaan myös omaperäisyyttä ja mielikuvituksellisuutta toteutusidean geneerisyyden ja kliseisyyden sijaan.

En tiedä tuleeko Lordille tai Putaansuulle enää mahdollisuutta tehdä toista kokopitkää elokuvaa. Bändi tietysti pystyy jatkamaan visuaalisen kauhukuvaston toteuttamista kansitaiteiden, lavashown ja musiikkivideoiden muodossa. Dark Floors tulee todennäköisesti unohtumaan ja jäämään kuriositeetin asemaan kotimaisten elokuvien joukossa. Toivon, että se ei jää varoittavaksi esimerkiksi, koska pienellä budjetilla on mahdollista tehdä oikein tehokas kauhuelokuva, joka voi menestyä. Tarinaan on vain osattava panostaa.

Tavallaan näkisin, että Dark Floors –elokuvan tämänhetkinen perintö kuvastaa omalta osaltaan Putaansuun kipparoiman bändin nykytilaa.

Lordi ei ole enää pitkään aikaan ollut kotimaisen musiikin valtavirtaa, vaikka yhtyeen toiminta jatkuu edelleen aktiivisena. Bändi on julkaissut levyn aina lähes joka toinen vuosi ja tämän tekstin kirjoittamisen aikaan Lordi on juuri julkaisemassa seitsemän levyn (!) kokonaisuuden samanaikaisesti (julkaisupäivä on perjantai 26.11.). 

En voi hyvällä omallatunnolla oikein suositella Dark Floorsia, mutta haluan elokuvan kritisoinnin lisäksi nostaa esille bändin, joka mielestäni ansaitsee enemmän arvostusta. Dark Floorsin tavoin, myös Lordi on paradoksaalisessa suhteessa omaan kohdeyleisöään vasten. Yhtye on Euroviisuvoitostaan huolimatta kaupallisessa marginaalissa, koska pahoin pelkään sen olevan liian sarjakuvamaisen lapsellinen ollakseen varteenotettava aikuisille ja toisaalta liian pelottava ja raju lapsille. Lordin oman sarjakuvamaisen shock rock-genrensä vanki.

Myönnän, että Putaansuun tavaramerkki (biisien nimissä esiintyvät sanamuunnokset) aiheuttavat myös allekirjoittaneessa pientä hilpeyttä. 

Onhan tämä yhtye aivan absurdi! Aikuiset miehet kävelevät lavalla Halloween-asut yllään. Uskon, että myös Putaansuu tiedostaa tämän. Hänellä on pakko olla pilke silmäkulmassa, eihän muuten uuden julkaisuryppään joukossa olisi diskomusiikkia! 

Siinä missä toinen näkee huonoja puolia, toinen näkee yhtyeen hienouden. Kaikesta huolimatta Lordi on edelleen ainutlaatuinen, isoon ja teatraaliseen lavashow-esiintymiseen panostava yhtye. Tämän kaltaisia bändejä meillä Suomessa ei ole liikaa, mikä johtunee sopivien keikkapaikkojen vähyydestä. Iso lavashow vaatii ison lavan, ja olisi surullista nähdä Lordi liian pienellä lavalla.

Vaikka en välitä yhtyeen nimellä ja maineella ratsastavasta kauhuelokuvasta, en voi silti olla arvostamatta yhtyeen tekemisen meininkiä ja sisua jatkaa toimintaa ja julkaista uutta musiikkia vähäisestä kotimaan arvostuksesta huolimatta. Toivon vain, että Putaansuu ei kyynisty ja menetä uskoaan omaan tekemiseensä.

Tavallaan arvostan sitä, mitä Dark Floors yrittää loppuratkaisullaan sanoa: paha on voitettavissa. 

Kaipaamme aina silloin tällöin toivoa. Haluamme todellisten ja arkipäiväisten hirviöiden rinnalle mielikuvitushirviöiden tuomaa viihdettä ja eskapismia. Emme halua katsoa todellisen elämän kauhuja silmästä silmään. Emme halua huomata tai tunnustaa niiden olemassaoloa. Kauhuviihteen on hyvä pysyä vain viihteenä, joka tietää olevansa viihdettä.

Ja näistä todellisista kauhuista tulikin mieleeni. 

Pitääkin seuraavaksi avata Netflix ja katsoa Tiger Kingin uudet jaksot.


Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvaharrastaja ja rock-muusikko.

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia