On pakko ihailla sitä määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä, jolla Tomi Putaansuu alias Mr. Lordi toteuttaa pikkupojan unelmaansa. Putaansuu laajentaa Lordi-brändiä ja kasvattaa Lordi-mytologiaa suuren esikuvansa Kiss-yhtyeen jalanjäljissä. Nyt Lapin suuren pojan valloitusretkellä vuoronsa saavat elokuvakankaat.
Kauhugenreen sukeltava Dark Floors ei ole mikään tyypillinen bändielokuva, sillä yhtyeen hirviömäiset jäsenet esiintyvät vain sivuosissa, ja Lordi-musiikkia kuullaan vasta lopputekstien aikana. Herra Lordi on toki ideoinut elokuvan yhdessä hoviohjaajansa, rovaniemeläisen ystävänsä ja ikätoverinsa Pete Riskin kanssa.
Tarinan tapahtumapaikka on sairaala, jonka hissiin jää jumiin joukko henkilökuntaa, potilaita ja näiden omaisia. Kun porukka pääsee viimein hissistä ulos, on sairaalan ilmapiiri muuttunut karmivalla tavalla. Muut ihmiset ovat kadonneet jäljettömiin käytävillä lojuvia raatoja lukuun ottamatta.
Kohtalotoverukset alkavat yksissä tuumin selvittää, mitä oikein on tapahtunut. Keskushenkilöitä ovat nuori hoitajatar sekä isä ja hänen autistinen tyttärensä, jonka oudolla mielentilalla saattaa olla yhteytensä sairaalassa valloilleen päässeisiin pahuuden voimiin.
Dark Floors edustaa runsaasti viljeltyä kauhun alalajia, jossa hyödynnetään tiivistä tilaa ja pientä ihmisjoukkoa. Elokuva valjastaa kaikki lajityypin kliseet käyttöönsä – parhaimmillaan tehokkaasti, huonoimmillaan ei niinkään.
Todellisuudesta irtautunut lapsi piirtää liidulla makaabereja kuvia, hissi pysähtyy kerrosten väliin, loisteputket vilkkuvat, monitorit toistavat rakeista kuvaa ja niin edelleen. Tekijöillä on selvästi kauhugenren yleissivistystä ja intoa touhuta efektien parissa. Muotoseikat ovat jokseenkin kunnossa, mutta tarinankerronnan taito ja kyky syventyä sisältöön puuttuvat.
Lordi-leffan vaikutteina näkyvät uudemman polven Japani-kauhu sekä modernit tietokonepelit, vaikka angloamerikkalaisesta horror-perinteestä vahvimmin ammennetaankin. Kutkuttavinta antia tarjoavat aikavääristymän ja rinnakkaistodellisuuden teemat. Pysähtyneet sadepisarat ja toistuva portaikkokohtaus Hitchcock-kuvakulmineen nostattavat epämukavia tuntemuksia.
Riipivän pelon tunne jää kuitenkin tavoittamattomiin.
Vaikka Dark Floors panostaakin kasautuvaan tunnelmaan verikekkerien sijaan, olisi psykologisesta kauhusta puhuminen vahvasti liioiteltua. Perusskenaario tarjoaisi mahdollisuuden yksilö- ja joukkopsykologian tarkasteluun, mutta tekijät eivät tartu tilaisuuteen. Näytteleminen ja etenkin dialogi on melkoisen amatöörimäistä. Joka toinen repliikki kuulostaa suoralta lainaukselta jostakin aiemmasta B-luokan elokuvasta. Mikä harmillisempaa, käsikirjoituksessa on myös laajempia, loogisen tason ongelmia, jotka tökkäävät tajuntaan paikoitellen pahastikin.
Uskottavuusongelmat saavuttavat huippunsa, kun Lordi-yhtyeen jäsenet alkavat vilahdella sairaalaa piinaavina otuksina. Assosiaatioita lasten suosimaan hirviöbändiin on mahdotonta välttää, joten tunnelma palautuu kovin kepeälle tasolle. Pieni myönnytys on tehtävä – noitamaisesta Awasta on tehty ihan onnistuneesti inhottava, kirkuva henkiolento. Käänteentekeväksi kliimaksiksi tarkoitettu loppulässäytys ei pelasta matkan varrelle kadonnutta kauhutunnelmaa.
Vaikka Dark Floors on objektiivisesti tarkastellen korkeintaan välttävä tekele, Tomi Putaansuu tuntuu kuitenkin tietävän, mitä tekee. Dark Floors sujahtaa samaan itsetietoisten B-elokuvien laatikkoon, josta löytyy myös Kiss-yhtyeen tahallista ja tahatonta komiikkaa tulviva Phantom of the Park (1978). Samalla tavoin kuin Lordi koostaa musiikkinsa hard rockin kliseistä, on Lordi-elokuva kauhuelokuvan kliseistä rakennettu palapeli.
Mikko Elo