Terry Gilliamin henkilökohtaisin elokuva – Ohjaajalegenda on taistellut koko uransa tuulimyllyjä vastaan

LeffaHamsteri tarkastelee legendaarisen ohjaajan epäonnista ikuisuusprojektia, joka valmistui vuonna 2019.

5.7.2022 14:50

Terry Gilliam on luultavasti elokuvahistorian huono-onnisin ohjaaja – tai ainakin hän on kärkikahinoissa kyseisen tittelin saajaksi.

Pitkän uransa aikana Gilliam on kohdannut kaikenlaisia haasteita: rahoitusongelmia, suhmuroivia studiopomoja ja päänäyttelijöiden sairaus- ja kuolemantapauksia on riittänyt kiusaksi asti. 

Gilliamin elokuvasta Mies, joka tappoi Don Quijoten (The Man Who Killed Don Quijote) muodostui yksi elokuvahistorian pitkäaikaisimmista intohimoprojekteista. Elokuva kohtasi niin monta vastoinkäymistä, että sen ympärillä olleet elokuva-alan työntekijät alkoivat puhumaan kirotusta projektista. Gilliam selätti tuotannolliset ongelmansa ja elokuva näki päivänvalon neljä vuotta sitten, mutta mitä elokuvalle tapahtui monivaiheisen tuotannon aikana? Kuinka viivästyksistä johtuneet muutokset käsikirjoitukseen muovasivat Gilliamin Quijoten tarinaa?

Mutta ennen kaikkea: oliko Gilliamin Don Quijote ohjaajan uran odotettu magnum opus? 

Mies, joka ei lopettanut

Terry Gilliam nousi kuuluisuuteen brittiläisen Monty Python -komediaryhmän jäsenenä, mutta hän on sittemmin tullut tunnetuksi monia vastoinkäymisiä kokeneena elokuvaohjaajana.

Gilliamin ohjaajan ura alkoi Monty Pythonin hullu maailma (1975) elokuvasta, jonka hän ohjasi yhdessä ohjaajakaimansa Terry Jonesin kanssa. Aiemmin komediaryhmän anarkistisena animaattorina toiminut Gilliam toimi kameran ja kuvakulmien vastuuhenkilönä, kun Jones vastasi enemmän näyttelijöiden suorituksista. 

Jones otti Hullu maailma –elokuvan jälkeen entistä vahvemmin päävastuuta Python-elokuvien ohjaamisesta, joten Gilliam päätti ryhtyä työskentelemään omien elokuvaprojektiensa parissa. Tämä ei kuitenkaan onneksi estänyt Gilliamia aina palaamasta pyydettäessä Pythoneiden pariin.

Jo Gilliamin uran alkuvaiheen työt Rosvoja, rosvoja, Brazil – Tämän hetken tuolla puolen ja Paroni von Münchhausenin seikkailut olivat anarkistisia aineksia sisältäviä fantasiatarinoita. Tarinoissa päähenkilöt tempaistiin aina johonkin villiin seikkailuun Gilliamin mielikuvituksen ottaessa vallan. Kaikki Gilliamin työt ovat sisältäneet eskapistisia fantasiaelementtejä, jotka kytkeytyvät arkiseen (tai Brazilin tapauksessa dystopistiseen) todellisuuteen. Ensimmäiset kolme elokuvaa toimivat ikään kuin pakoreitteinä arkisesta todellisuudesta – tai kommentoivat sitä oman fantastisuutensa kautta. Näillä elokuvilla Gilliam pääsi luomaan ja hiomaan ohjaustyyliään entistä persoonallisempaan suuntaan.

90-luvulle tultaessa Gilliam teki niin sanotun Amerikka-trilogiansa: Fisher King, 12 apinaa ja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Tämä kolmikko sisälsi jo huomattavasti vähemmän ulkoisia fantasiaelementtejä. Uudenlaisten fantasiamaailmojen sijaan Amerikka-trilogian elokuvat pyrkivät enemmänkin kuvaamaan päähenkilöidensä subjektiivista kokemusmaailmaa surrealistisen kuvaston kautta. Gilliamin töissä usein henkilöiden subjektiivinen kokemus tai mielikuvitus kaappaa vallan ja syrjäyttää kaiken muun. Usein katsojat joutuvat saattavat tällaisten elokuvien jälkeen jäädä pohtimaan, mikä oli totta ja mikä ei ollut totta. Gilliamin elokuvat tekevät tämänkaltaisen pohtimisen periaatteessa turhaksi: kaikki voi olla totta, jos uskomme siihen tarpeeksi paljon.

90-luvun alussa kuvioihin tuli tietysti tämän tekstin aiheena oleva ikuisuusprojekti. 2000-luvun alussa alkaneet kuvaukset olivat katastrofi – mutta Gilliam ei osannut päästää elokuvasta irti. 

Ikuisuusprojekti

Alun perin Terry Gilliam sai idean Mies, joka tappoi Don Quijoten -elokuvan tekemiseen vuonna 1989, mutta varsinaiset kuvaukset eivät alkaneet kuin vasta vuonna 2000. Ohjaaja oli siinä vaiheessa urassaan, että hän oli kyllästynyt turhiin Hollywoodin rahoituspeleihin ja studiopomojen kanssa jankkaamiseen. Ratkaisuna ongelmaansa Gilliam päätti tehdä Don Quijote -elokuvansa eurooppalaisella yksityisellä rahoituksella. Jos alkuperäiset suunnitelmat olisivat toteutuneet, elokuva olisi ollut oman aikansa kallein eurooppalainen elokuvatuotanto.

Rahoituspotin keräys onnistui ja Gilliam lähti toteuttamaan projektia käsikirjoituksen pohjalta. Hän palkkasi päänäyttelijöikseen ranskalaisen Jean Rochefortin ja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvastaan tutun näyttelijän Johnny Deppin. Deppin oli tarkoitus esittää mainosohjaajaa, joka matkaa ajassa ja tapaa Rochefortin näyttelemän Don Quijoten 1600-luvun Espanjassa. Vaikeudet iskivät jo heti ensimmäisten kuvauspäivien aikana. Kuvaukset olivat jo ensimmäisten päivien aikana pahasti myöhässä. Rochefortin terveys alkoi pettää, ja kipujensa takia hän ei voinut ratsastaa. Kuvauksia eivät edistäneet myöskään kuvauspaikan lähistöllä Nato-hävittäjälentäjien harjoitukset, jotka häiritsivät kuvauksissa ääniraidan taltioimista todella pahasti. Lopullinen takapakki tuli hirmumyrskyn muodossa, joka tuhosi elokuvan lavasteita ja kalustoa. Tuotannossa otettiin aikalisä, jonka aikana Rochefort palasi takaisin Ranskaan tapaamaan lääkäriä.

Keskeytykseen päättynyttä epäonnistuneita kuvauksia käydään läpi dokumenttielokuvassa Lost in La Mancha (2002). 

Epäonnen hetkien lomassa on nähtävissä myös yksittäisiä pilkahduksia Gilliamin mielikuvituksekkaasta visiosta konseptitaiteen, esituotannon ja lavasteiden suunnittelun muodossa. Gilliamilla oli suunnittelun alla monia visuaalisesti mielenkiintoisia kohtauksia, jotka sisälsivät hänelle ominaiseen tyyliin fantasiaelementtejä. Dokumentin katsomisen jälkeen tuntui siltä, että Gilliamin Don Quijote olisi ollut eräänlainen visuaalinen kumppani Imaginarium of Doctor Parnassus -elokuvalle (joka sekin toisaalta muutti muotoaan kesken kuvausten Heath Ledgerin kuoleman johdosta).

Suurin yksittäinen ero, jonka olen hahmottanut alkuperäisen konseptin ja vuonna 2018 ilmestyneen elokuvan välillä on tarinan aikamatkustus-elementin poistuminen käsikirjoituksesta.

Alkuperäisessä tarinassa päähenkilön oli tarkoitus matkustaa ajassa 1600-luvulle. Toisin sanoen Don Quijote olisi ollut lähellä Gilliamin uran alkupään elokuvien kanssa fantasiaelementtiensä suhteen. Lopullisessa käsikirjoituksessa tämä näkökulma tarinasta heitettiin romukoppaan. Valinta johtui todennäköisesti budjettisyistä. 

Alkuperäinen tuotanto oli menossa pahasti yli oman budjettinsa, koska se vaati historiallista puvustusta ja maskeerausta ja lavastusta. Terry Gilliam kertoi elokuvan ilmestymisen aikoihin antamassaan haastattelussa palanneensa jokaisen epäonnistuneen kuvausyrityksen jälkeen käsikirjoittaja Tony Grisonin kanssa Don Quijoten käsikirjoituksen pariin. Kaksikolla oli toisin sanoen rutosti aikaa muovata ja päivittää elokuvan tarinaa suoraviivaisemmaksi. Aikamatkustuksen ja monien muiden fantasiaelementtien pois jättäminen saattoi toisaalta vapauttaa ja pakottaa käsikirjoittaja-ohjaajan keskittymään vahvemmin päähenkilönsä tarinaan.

Mies, joka tappoi Don Quijoten kertoo tarinan elokuvaohjaaja Toby Grummettista (Adam Driver), jonka ura on johtanut Espanjaan mainosalan kuvauksiin. Hän on ärtyisä ohjaaja, joka on leipääntynyt päivätyöhönsä. Kuvauspäivän päätteeksi hän löytää dvd-kopion ohjaamastaan pikkubudjetin elokuvasta, jonka nimi on sattumoisin Mies, joka tappoi Don Quijoten. Kyseinen elokuva on kuvattu lähistöllä, joten ohjaaja päättää palata elokuvan kuvauspaikalle espanjalaiseen pikkukylään. Kylässä hän kohtaa elokuvan pääosanäyttelijän, vanhan suutarin (Jonathan Pryce), joka on tullut hulluksi ja sekoittanut oman elämänsä ja Don Quijoten roolin keskenään.

Aikamatkailun sijaan elokuva sisältää Tobyn houreisia valveunia, joissa hän kuvittelee joutuneensa menneisyyteen. Subjektiivisen kokemusmaailman käyttäminen elokuvan pakokeinona tylsästä todellisuudesta tuntuu olevan peräisin Gilliamin Amerikka-trilogiasta. Houreisen subjektiivisen kokemuksen kautta elokuvan juonen on mahdollista sijoittua yhtäaikaisesti sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Raja on entistä häilyvämpi, kun Toby joutuu keskiaikaisiin juhliin, joissa larpataan 1600-luvun tyylillä. 

Katsoessani Don Quijotea hämmästyin suuresti, koska Gilliamin ohjaamaksi elokuvaksi teos on ohjaustyyliltään yllättävän perinteinen. Se ei sisällä villejä kuvakulmia, ylitseampuvia kamera-ajoja tai rajuja laajakuvalinssillä kuvattuja lähiotoksia. Tobyn ohjaama opiskelijaelokuva, josta nähdään elokuvassa lyhyitä katkelmia, muistuttaa varsinaista elokuvaa enemmän Gilliamille tutulta kädenjäljeltä.

Visuaalinen pidättyväisyys oli Gilliamilta täysin tietoinen päätös. Yllä linkittämässäni haastattelussa hän mainitsee halunneensa toimia odotusten vastaisesti ja antaa näyttelijöille tilaa tehdä työnsä. Voi olla, että taustalla oli myös halu tehdä visuaalisesti miellyttävä elokuva, joka voisi myös menestyä kaupallisesti (tätä seikkaa Gilliam ei paljasta, joten se jääköön arvailukseni). 

On kuitenkin täysin selvää, että Mies, joka tappoi Don Quijoten ei ole sama elokuva, jonka Gilliam visioi 1990-luvulla. 

Tarinan loppu

Suurin osa Lost in La Mancha -dokumentissa nähdyistä vaikuttavista kohtausideoista eivät päätyneet elokuvaan – ja ne, jotka päätyivät, ovat irrallaan alkuperäisestä konseptista. Lopullisessa versiossa hyödynnetään oikeita kuvauspaikkoja ja erikoistehosteet ovat muutamaa kohtausta lukuun ottamatta minimissään. Elokuvan alussa nähtävä Don Quijote -kohtaus on osa Tobyn kuvaamaa mainosvideota, joka muistuttaa etäisesti Gilliamin ideoimaa alkuperäisen elokuvan kohtausta. 

Ikään kuin ohjaaja itse olisi asettanut itsensä elokuvaan pyrkien tarkastelemaan omaa uraansa (mikä ei tietysti ole elokuvahistoriassa uutta). Uskon vahvasti Gilliamin omalla tavallaan käsittelevän omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan elokuvan kautta. Gilliam on toiminut uransa aikana mainosohjaajana, ja Hollywoodin elokuvakoneisto on myös jättänyt omat jälkensä ohjaajan psyykeeseen (kuulemma Harvey Weinsteinin ja tämän veljen kanssa työskentely Grimmin veljesten yhteydessä oli varsin rankka prosessi).

Don Quijoten tarina avasi Gilliamille mahdollisuuden tarkastella omaa ohjaajan identiteettiään. Hänellä on tunnistettava tyyli ohjaajana, mutta mikä saa hänet uskomaan omaan visioonsa. Onko hän Don Quijoten tapaan vinksahtanut vai onko koko muu maailma hullu?

Miguel de Cervantesin kirjoittaman Don Quijoten tarkoitus oli asettaa naurunalaiseksi oman aikansa ritarikertomukset. Kirjassa köyhä maalaishidalgo menettää järkensä luettuaan liikaa ritarikertomuksia, jolloin hänestä tulee uljas ritari Don Quijote, joka joutuu yhdessä aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa tarinoissaan jatkuvasti naurunalaiseksi. Kahteen kirjaan jakautuva teos muuttuu toiseen kirjaan mennessä metafiktioksi, joka kommentoi ensimmäisen kirjan tarinoita.

Gilliamin omien sanojen mukaan Mies, joka tappoi Don Quijoten käsittelee elokuvateollisuuden vaikutuksia henkilöihin, jotka ovat olleet tekemisissä elokuvien kanssa. Tobyn projektissa olleet henkilöt ovat joutuneet tavalla toisella elokuva-alan tai menestyksen etsimisen pauloihin. He ovat toisin sanoen hukassa omien käsitystensä ja kokemustensa kanssa. Kuten Don Quijote on oman harhansa vanki, myös muut hahmot kertovat itselleen tarinoita siitä, mitä heidän pitäisi olla.

Gilliam käsittelee Don Quijoten hahmon kautta kanavoidun hölmön ritarillisuuden avulla omaa itsepäisyyttään. Ohjaaja jatkoi vuosien ja vuosien ajan projektin parissa, joka oli kirottu. Hän ei vain yksinkertaisesti voinut jättää elokuvaa ohjaamatta, vaikka kaikki merkit olivat häntä vastassa. Tuotanto aloitettiin ja keskeytettiin ja aloitettiin taas uudestaan uusilla näyttelijöillä, kunnes se keskeytettiin taas. Ehkä hän on ollut aina hiukan hullu, mutta onnekas henkilö, joka on saanut monta miljoonaa dollaria tarinoidensa kertomiseen.

Nimensä mukaisesti tarinan lopussa Toby tosiaan tappaa vahingossa vanhan suutarin, joka luulee olevansa Don Quijote. Tekonsa seurauksista suuresti järkyttynyt Toby menettää oman järkensä. Hän lähtee taistelemaan jättiläisiä vastaan, jotka paljastuvat katsojalle tuulimyllyiksi. Nyt hän puolestaan luulee olevansa Don Quijote. Toby ratsastaa oman Sancho Panzansa kanssa auringon nousuun.

Terry Gilliamin Mies, joka tappoi Don Quijoten ei ole hänen teoksistaan kaikista mieleenpainuvin tai visuaalisesti mielenkiintoisin, eikä edes kallein. Epäonnisen maineen omaavan tuotannon loppuun vieminen on jopa saattanut olla huono veto, koska mielikuvissamme ”myyttinen valmistumaton teos” sisältää kaikki mestariteoksen potentiaalin. Sädekehä poistuu, kun taide paljastuu tavallisen kuolevaisen kätten jäljeksi omien kuvitelmiemme sijaan.

En voi olla pohtimatta sitä, minkälainen elokuvasta olisi tullut, jos se olisi valmistunut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Toisaalta miksi pohtia jotain, mitä ei voi koskaan saada? Miksi täytämme päämme loppumattomilla mielikuvituksen tuotteillamme ja haavekuvilla? Miksi emme voi tyytyä siihen, mitä on edessämme? Mitä haavefantasiat ovat?

Olen onnellinen, että Gilliam pelasi kohtaloaan vastaan – ja voitti. Mies, joka tappoi Don Quijoten ei ole täydellinen mestariteos, mutta vuosien saatossa hioutunut lopputulos on tekijänsä kokemusten summa.

Joskus hullun mielikuvituksen voimalle antautumisella on oma aikansa ja paikkansa – mutta kuka sanoo milloin ja missä?

Don Quijote saattaa olla Terry Gilliamin uran henkilökohtaisin työ.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa