’Bottle episode’ on televisioteollisuuden termi ja kuvailee jaksoa, joka sijoittuu yhteen miljööseen mahdollisimman pienen budjetin ja kaartin kera. ’Bottle film’ -termillä pystyy mielestäni myös kuvailemaan elokuvia. Buried (2010, ohjaaja Rodrigo Cortés) ja Phone Booth (2002, ohjaaja Joel Schumacher) ovat kummatkin tämän tyylin aineellistumia, kuten myös Venetsiassa näytetty Locke (2013, ohjaaja Steven Knight).
Inceptionista (2010, ohjaaja Christopher Nolan) ja sittemmin Warriorista (2011, ohjaaja Gavin O’Connor) kansainväliseen maineeseen yltänyt Tom Hardy on elokuvan päänäyttelijä – ja ainoa, jota näytetään kuvaruudussa. Autossaan ajava rakennustyömaan ohjaaja Ivan Locke saa kuulla, että monen kuukauden takainen yhden illan tuttavuus on raskaana ja parhaillaan synnyttämässä. Ajoitus ei voisi olla huonompi, sillä seuraava päivä töissä on Lockelle tärkeä, historiallinen jopa. Kyseessä on Euroopan suurin betoniprosessointi militaristisen ydinvoimatyön ulkopuolella. Eikä siinä kaikki: kotona Locken vaimo ja lapset odottavat häntä kotiin katsomaan jalkapallopeliä. Aika sen kuin vaan tikittää ja päätöksiä täytyy tehdä. Lockella on pitkä ja vaikea ajomatka edessä.
Kokonaan autoon sijoittuva elokuva on erittäin tapahtumarikas ja jännittävää katseltavaa. Hardylla oli varmasti kovat paineet astuessaan Locken kenkiin, etenkin koska rooliin valmistautumiseen ei jäänyt aikaa. Pressitilaisuuden mukaan hän joutui opettelemaan dialogin suoraan kuvauksissa. Hardy ylittää kaikki odotukset, samoin itse elokuva. Kuten eräs reportteri sanoi, Locken olisi pitänyt olla mukana kilpailussa.
Monty Pythonista tutun Terry Gilliamin hurjasti odotettu The Zero Theorem sai vihdoin ensinäytöksensä. Jotkut ovat kutsuneet sitä päätösosaksi trilogiaan, joka sisältää Brazilin (1985) ja 12 Monkeysin (1995). Tämän Gilliam kuitenkin itse kiisti pressitilaisuudessa. The Zero Theoremin juoni on pidetty tiukasti salassa, joten en lähde paljastamaan siitä liikaa. Mitä etukäteen tiedettiin on, että The Zero Theorem sijoittuu hamaan tulevaisuuteen, jossa tietokonenero Quohen Leth (Christoph Waltz) yrittää ratkaista Zero Theorem -teorian, jonka mukaan kaikki on tyhjyyttä. Kun Quohen tapaa Bainsleyn (Mélanie Thierry), hänessä syttyy jotain eloon, ja elämä saa uuden merkityksen. Ehkäpä maailmankaikkeuteen kuuluu muutakin kuin pelkkää olemattomuutta.
Vaikka elokuvan filosofiset teemat kuten riippuvuus teknologiasta ja sosiaalisista sivustoista ovat mielestäni kiehtovia, tarina oli hämmentävä eikä valitettavasti noussut erityisen innostavalle tasolle. Katsojat olivat samaa mieltä, sillä jotkut olivat jopa torkahtaneet näytöksen aikana. Elokuvan osat eivät vain loksahtaneet paikoilleen. Näyttelemistä ei tässä voi syyttää, sillä Christoph Waltz teki tunnettuun tapaansa laadukasta jälkeä.
James Franco tuntuu oikealta joka paikan höylältä. Hän teki lyhytelokuvan Venezia 70 Future Reloadedia varten, ohjasi kilpailussa olleen City of Godin ja ehti myös esiintymään sivuosassa Francis Ford Coppolan lapsenlapsen Gia Coppolan debyyttielokuvassa, joka perustuu Francon itsensä kirjoittamaan kirjaan.
Palo Alto on nuorisoelokuva, joka keskittyy parin nuoren erilaisiin kasvukipuihin ja ongelmiin, kuten huumeisiin ja alkoholin väärinkäyttöön. Julia Robertsin veljentytär Emma Roberts on pääosan April, jonka kanssa hänen urheiluopettajansa (Franco) aloittaa suhteen. Tätinsä Sofia Coppolan tyyliin Gian tuotos on minimalistinen ja indiemusiikkipainotteinen. Mielestäni kyseessä oli miellyttävä leffa.
Päivän päätöksenä katsoin erikoisohjelman Venezia 70 Future Reloaded, kokoelman lyhytelokuvia joiden kesto oli 60–90 sekuntia ja jotka festivaalin järjestäjät olivat pyytänyt 70 eri elokuvantekijää tekemään. Teemana oli elokuvan tulevaisuus. Mukana sekä nostalgisia että hauskoja tuotoksia, seassa muutama outokin. Lopputulos oli kuitenkin tämä: elokuva elää vaarallisia aikoja. Jotta tulevaisuus pysyisi valoisana ja tuottavana, täytyy elokuvantekijöillä riittää inspiraatiota.
Sean Ryan
Lue myös:
Venetsian elokuvajuhlat – osa 1
Venetsian elokuvajuhlat, päivä 2 – romantiikkaa, huumoria ja ultraväkivaltaa
Venetsian elokuvajuhlat: Nicolas Cagella vihdoinkin kunnon rooli
Venetsian elokuvajuhlat: Ghibli-uutuudessa Miyazaki korvaa fantasian realismilla
Venetsian elokuvajuhlat: nuori monilahjakkuus ja festivaalin huonoin elokuva