The Survivor

/ / GENRE ENSI-ILTA 10.06.2022 TÄHDET

Barry Levinson osaa edelleen ohjata henkilövetoista, pienimuotoista draamaa. Rakenne vain jää hajanaiseksi ja keskeneräisen oloiseksi, ja kokonaisuutta pitää kasassa lähinnä vaikuttava aihe. (Ikäraja K-16)

Barry Levinsonin uran huippukausi sijoittui 1980- ja 90-luvuille, huipennuksena vuoden 1988 Sademiehestä saatu ohjaaja-Oscar. Sittemmin häntä ei juuri eturivissä ole nähty, vaikka hän on jatkanut tasaista työtahtia. Viime vuosina hän on keskittynyt enemmän tuottajan tehtäviin ja tv- ja suoratoistosarjoihin.

Nyt, 80-vuotiaana, hän on taas tarttunut pitkään elokuvaan ja saanut sen valkokankaille jopa täällä Suomessa.
Todennäköisesti The Survivorin aihepiiri on kiinnostanut venäjänjuutalaista syntyperää olevaa Levinsonia henkilökohtaisesti. Se nimittäin perustuu natsi-Saksan keskitysleiriltä pelastuneen ja uraa nyrkkeilijänä tehneen isänsä Hertzko Haftin tarinasta kirjan kirjoittaneen Alan Scott Haftin teokseen.

Yhdysvaltoihin 1940-luvulla muuttanut puolalaissyntyinen Hertzko tunnetaan nyt Harry Haftina, ja hän nyrkkeilee elääkseen. Mestaruuden tavoittelun sijaan Harrya tuntuu kiinnostavan enemmän toisen maailmansodan kuohuissa kadonneen nuoruuden rakkauden löytäminen. Hän on valmis ottamaan turpiinsa huomattavasti kovanyrkkisemmiltä vastustajilta siinä toivossa, että hänen mielitiettynsä sattuisi näkemään hänen nimensä lehdessä.

Koska pikkuotteluita raportoidaan vain paikallislehdissä, on tavoitteena siis päästä isompiin ympyröihin, joista kirjoitetaan valtakunnallisesti. Harrya manageeraava veli yrittää selittää, kuinka epätodennäköistä on, että vaikka mielitietty olisi selvinnyt sodasta ja muuttanut Yhdysvaltoihin, hän päättäisi lukea urheilu-uutisia. Vielä enemmän veljen otsa rypistyy, kun Harry hakee julkisuutta puhumalla toimittajalle kokemuksistaan keskitysleirillä ja kamalista valinnoista, joita joutui tekemään.

Muisteluiden ohella takaumia oikeuttavat edellä mainituista tapahtumista johtuvat, yhä pahenevat posttraumaattisen stressihäiriön oireet. Mutta kun samalla elokuvan nykyhetken tasot pomppivat useammassa vuodessa ja kaikkea kehystää vielä vanhojen päivien kehystarina, ei mistään oikein tahdo saada otetta. On selvästi pyritty jonkinlaiseen taiteellisuuteen, mutta kerrankin toivoo, että kokonaisuus olisi kerrottu perinteisen, kaavamaisen elämäkerran säännöillä: sarjalla kohtauksia nykyhetkestä, jotka johdattelevat selittäviin takaumiin.

Aikatasot ovat täynnä kiinnostavia tarinoita, mutta tekijät eivät tunnu kiinnostuneiltä käsittelemään mitään niistä loppuun asti. Sinänsä ymmärrettävistä syistä tositapahtumien suhteen vapauksia ottava ja hahmojen motivaatioita romantisoiva elokuva on myös täynnä hyviä näyttelijöitä sivuosissa, jotka eivät saa kunnolla tilaa. Kokonaisuutta pitävät kuitenkin kasassa muutamat oleelliset tekijät: aihepiirin ja syyllisyyden teeman vaikuttavuus, Levinsonin kyky saada edelleen aikaan koskettavia hetkiä ja ennen kaikkea Ben Fosterin keskittynyt roolisuoritus Harry Haftina.

Jouni Vikman


YouTube video