Skotlantilaisohjaaja Charlotte Wellsin vaikuttava esikoisohjaus Aftersun vie 1990-luvulle, aikaan jolloin tanssittiin Macarenan tahdissa, uimapatjat olivat neonvärisiä ja jäätelöannoksia koristivat sateenvarjot. Tärkeät hetket tallennettiin videokameralle tai Polaroid-kuviin. Etelään suuntautuneet nostalgiset pakettimatkat tiivistyvät Aftersunissa kuvatuihin hetkiin.
11-vuotias Sophie (Frankie Corio) lähtee isänsä Calumin (Paul Mescal) kanssa viikon pakettimatkalle Turkkiin. Sophien vanhemmat ovat eronneet, ja koska Calum on muuttanut Skotlannista Lontooseen, näkee Sophie isäänsä aikaisempaa harvemmin. Kyseessä on siis ainutlaatuinen isän ja tyttären matka, yhteinen aika auringossa.
Calum ja Sophie tallentavat matkaansa videokameralle. Videokuva muuttuu välillä säriseväksi ja katoaa. Ääriviivat liukenevat ja kuvat sekoittuvat toisiinsa. Wellsin kerrontaratkaisussa katsoja asettuu aikuisen Sophien asemaan, joka muistelee lapsuutensa matkaa ja yrittää täydentää muistin aukkoja katsomalla matkalla kuvattuja videoita ja kuvittelemalla, mitä jäi kuvan ulkopuolelle.
Lomamatkalla Sophie elää aikaa, joka sijoittuu lapsuuden ja nuoruuden väliselle rajalle. Hän tutustuu uima-altaalla hengaileviin teineihin ja ikäiseensä poikaan, jonka kanssa hän pelaa moottoripyöräpeliä ja kokee hapuilevaa romanttista kiinnostusta. Samalla Sophie haluaa kuitenkin pysyä isän läheisyydessä. Sophie etsii omia rajojaan ja alkaa hahmottaa, minkälainen ihminen hän on.
Hyvin pian elokuvassa käy ilmi, että Calumilla ei ole kaikki hyvin. Normal People -sarjan Connellin roolista tunnettu Paul Mescal on Calumina ilmiömäinen. Mescal onnistuu välittämään täydellisesti, kuinka masennusta sisällään kantava ihminen ponnistelee peittääkseen sisäisen kokemuksensa muilta.
Calum yrittää parantaa oloaan tai chi -harjoituksin ja lukemalla new age -kirjallisuutta samalla, kun muistuttaa Sophieta siitä, että lomalle tultiin pitämään hauskaa. Isän mielialat heilahtelevat ja välillä Sophien harteille kasautuu liikaa vastuuta isän tunteista. Sukellusretkellä Sophie hävittää uimalasit ja hätäntyy, koska tietää niiden olleen kalliit ja isällä on vain vähän rahaa.
Yhdessä elokuvan avainkohtauksessa Sophie on ilmoittanut heidät karaokeen, mutta isä päättääkin, että häntä ei huvita. Niinpä Sophie päätyy yksin laulamaan R.E.M:n Losing My Religionin.
Kun Sophie laulaa Oh life is bigger / It’s bigger than you / And you are not me / The lengths that I will go to / The distance in your eyes — That’s me in the corner / That’s me in the spotlight / Losing my religion katsoo hän suoraan isäänsä.
Tämä hetki elokuvassa ilmentää säröä isän ja tyttären läheisessä suhteessa. Siinä ilmenee etäisyys, jota Sophie ei osaa ylittää. Sophie on päätynyt yksin parrasvaloihin ja luottamus isään särkyy hieman.
Wells on sanonut, että elokuvan tarina on ”tunnetasolla autobiografinen”. Calumin hahmo ei perustu suoraan Wellsin isään. Elokuvan tunnemaisema kertoo kuitenkin Wellsin omista kokemuksista ja siitä, mitä oli kasvaa vanhemman mielenterveysongelmien varjossa.
Wellsin käsikirjoitus ja ohjaus hipovat täydellisyyttä. Aurinkoisten päivien alla kulkee melankolinen pohjavire, mikä on ilmeistä elokuvan ensiminuuteista alkaen.
Aftersunissa Wells osoittaa olevansa tunnelman luonnin mestari. Wells kertoo tarinaa vihjein, täysin alleviivaamatta, ja se täydentyy erikseen jokaisen katsojan mielessä. Paljon kerrotaan sitä kautta, mitä jätetään sanomatta ja näyttämättä, ja siinä piilee Wellsin debyyttielokuvan voima.
Valkokankaalla ensimmäistä kertaa esiintyvä Frankie Corio on Sophiena luonnollinen ja välitön. Mescalin ja Corion yhteys isänä ja tyttärenä on luonteva, lämmin ja uskottava.
Aftersun kuvastaa hienosti muistikuvien epäluotettavuutta, muistin hajanaisuutta. Sekoittamalla lomavideoita ja Sophien muistikuvia toisiinsa Wells osoittaa muistin aukkoisuuden. Kuvien limittyminen ilmentää myös sitä, kuinka vaikeaa on jälkikäteen palauttaa mieleen sellaisia hetkiä, joita ei ole alun perin liittänyt osaksi tarinaansa.
Susanna Bono
Aftersun – Päivämme auringossa -elokuvan traileri
