Palkittu The Zone of Interest inhimillisti muutama vuosi sitten keskitysleirin vieressä asuvan upseeriperheen elämää. Elokuvan ydin perustui sen äänimaailmaan ja talon sisäisen arjen tarkkailuun. Mutta mitä jos perhe eläisi pienellä saarella Saksan laidalla, taustanaan sodan kauheudet mutta kaukana hirvityksistä?
Amrum kuvaa toisen maailmansodan loppuvaiheita Nanningin (Jasper Billerbeck) näkökulmasta. Hän elää natsimielisen äitinsä Hille Hagenerin (Laura Tonke) kanssa Amrum-saarella. Hille odottaa uutta lasta, ja pian tämän syntymän jälkeen äiti pohtii, miten ikinä voisi kasvattaa lapsen maailmassa, jossa hänen näkökulmastaan ei enää ole järkeä tai järjestystä.
Elokuva valitsee mielenkiintoisen aiheen: miltä tavallisen saksalaisen siviilin elämä näyttää samaan aikaan, kun ympärillä on pelkkää tuskaa. Mielenkiintoisesta konseptista huolimatta elokuva kuitenkin unohtaa täysin, miten käsitellä aihetta järkevästi. Sisällissotaa pakenevien lasten näyttäminen tuo aluksi kiinnostavan vastakohdan päähenkilön ja kodin menettäneiden välille, mutta tätä asetelmaa ei hyödynnetä juonellisesti millään tavalla.
Vauvan syntymän jälkeen Nanning haluaa yllättää äitinsä vaalealla leivällä ja päättää etsiä kaikki tarvittavat raaka-aineet. Tästä elokuva lähtee kulkemaan eteenpäin. On vaikea uskoa, että yhdenkin raaka-aineen hankkimiseen voi kulua yli kymmenen minuuttia, ja pian elokuva tuntuu enemmän videopelin tehtävälistalta kuin elokuvalta. Leiväntekoreissu pitkittyy, ja katsoja saattaa jopa toivoa, että sota ulottuisi saarelle, jotta todellisia konflikteja syntyisi.
Nanningin kaveri Hermann (Kian Köppke) on elokuvan mielenkiintoisin ja sydämellisin hahmo. Vaikka hän on sivuroolissa, hän auttaa Nanningia kaikessa, mitä tämä pyytää – eläinten pyydystämisestä leikkikaverina olemiseen. Raaka-aineita on sodan vuoksi vaikea saada, ja kaikki täytyy tehdä hankalimman kautta.
Hermannkaan ei pelasta toivotonta tilannetta, sillä äidin vaatimukset lastaan kohtaan ovat puistattavan itsekkäitä. Hille on hahmona itsekeskeinen ja etäinen, minkä vuoksi leivänteko tuntuu tarpeettoman puuduttavalta. Ainoa syy, miksi katsoja jaksaa välittää, on lapsen viaton ajatusmaailma: kaikki järjestyy, kun äiti saa leivän.
Vaikka elokuvan juoni tuntuu paikoin pitkältä kauppalistalta, se näyttää visuaalisesti kauniilta. Pieni saari tuntuu pysähtyneen aikaan, jota nykyään voi nähdä vain vanhoissa valokuvissa. Elokuvan äänimaailma tuo mieleen juhannuksen: heinä huojuu ja veden loiske luo kesäisen, rauhoittavan tunnelman. Vastapainona tälle kauneudelle Nanning teloittaa eläimiä, mikä rikkoo idylliä tehokkaasti.
Amrumia voisi kuvailla Kesäkirjan ja The Zone of Interestin yhdistelmäksi. Konseptia ja ideaa on, mutta toteutus tuntuu puolitiehen jätetyltä. Elokuva ymmärtää aikakautensa ja pyrkii rakentamaan mielenkiintoisen draaman, mutta kokonaisuus jää vajaaksi.
Lopputulos on teknisesti hyvin tehty elokuva vailla varsinaista draamaa. Korkeasta ikärajastaan huolimatta se sopisi parhaiten opetuskäyttöön – esimerkiksi historian tunnille näyttämään toisenlaisen näkökulman vuoden 1945 Saksaan.
Werneri Pihlajamäki
Amrum -elokuvan traileri
