Anna minun rakastaa enemmän perustuu Juha Itkosen samannimiseen romaaniin, josta kirjailija palkittiin Suomen kirjallisuuden valtionpalkinnolla vuonna 2006. Elokuvan keskiössä ovat Suvi (Rita Behm) ja Antti (Pyry Kähkönen), jotka kohtaavat sattumalta kotibileissä. Aluksi heidän keskustelunsa on jännittynyttä, mutta pian heidän välilleen syntyy yhteys, joka välittyy niin sanoista kuin eleistäkin. Yhteys syvenee nopeasti, ja nuoripari muuttaa yhteen. He alkavat rakentaa arkeaan yhdessä – jaettujen aamujen ja yhteisten harrastusten kautta.
Suvin runous ja Antin intohimo musiikkiin löytävät toisensa, ja pian syntyy yhteinen projekti, kun Antti kutsuu Suvin bändiinsä laulajaksi. Luovuus saa pian ammatillisia ulottuvuuksia, kun Suvin esiintymiset ja tekstit alkavat herättää kiinnostusta myös musiikkialan sisällä.
Kateus Suvin nopeasta menestyksestä alkaa kalvaa Anttia. Hänen oman roolinsa merkitys hämärtyy, kun levy-yhtiö tarjoaa Suville mahdollisuutta soolouraan. Tilanne huipentuu kysymykseen, jonka Suvi esittää Antille: “Uskotko, että voi olla oikea ihminen, mutta väärä hetki?” Lause jää leijumaan koko elokuvan ylle, ja se muodostaa kattavan teeman elokuvan loppuun saakka.
Elokuva ei täysin onnistu tasapainottamaan musiikin ja draaman rytmiä. Dialogi on ajoittain kömpelöä ja tuntuu liiankin kirjoitetulta, mikä tekee etenkin alun pohjustuksesta raskasta seurattavaa. Myös tekninen toteutus kärsii hetkittäin. Jälkiäänitys ei aina osu kohdalleen, mikä on ongelmallista elokuvassa, jossa ääni ja sen laatu ovat keskiössä. Puutteista huolimatta kokonaisuus muistuttaa pitkää musiikkivideota, jonka intiimit kellarikeikat ja pienet lavat tuovat tarinaan autenttista rosoisuutta.
Elokuvan visuaalisessa ilmeessä on paljon harkittuja ratkaisuja, sillä puvustus tukee tarinaa hienovaraisesti. Vaatetus kertoo hahmojen elämäntilanteesta, vuodenajoista ja tunneilmapiiristä ilman, että asiaa alleviivataan. Leikkaus ja värisuunnittelu rakentavat määrätietoista kokonaisuutta, jossa kameratyöskentely ja valaistus luovat paikoin jopa unenomaista tunnelmaa. Lavastuksessa sen sijaan on ajoittain ongelmia. Muuttolaatikot ja muuttamiseen liittyvä rekvisiitta nousevat toistuvasti esiin. Vaikka tarkoituksena onkin symboloida jatkuvaa kehitystä ja muutosta, se lipsahtaa välillä tahattomasti komedian puolelle.
Anna minun rakastaa enemmän ei tuo genreen radikaalisti uusia elementtejä. Tarina nuorista muusikoista ja heidän tiestään ryysyistä rikkauksiin on kliseinen. Tällä kertaa siihen on kuitenkin liitetty pieni tvisti, joka liittyy rakkauden ja yksilöllisen menestyksen ristiriitaan.
Vaikka asetelma on perinteinen, kokonaisuus on rakennettu huolellisesti eri instrumentein, tuloksena toimiva puolitoistatuntinen draama. On myös raikasta nähdä suomalainen bändielokuva, joka ei sorru alkoholiongelmien kuvaamiseen, vaan jättää katsojalle sympaattisen viestin: jotta voi rakastaa toista, täytyy rakastaa itseään.
Werneri Pihlajamäki
Anna minun rakastaa enemmän -elokuvan traileri
