Armotonta menoa – hoivatyön lauluja

GENRE , ENSI-ILTA 08.04.2022 TÄHDET

Vanhusten hoivatyön kurjasta tilasta kertoma dokumenttielokuva kertoo kauniisti tärkeästä aiheesta, mutta jää kerronnaltaan turhan torsoksi.

Armotonta menoa on ”Kalevankadun laulavan talonmiehen”, eli Seppo ”Sepi” Kumpulaisen vuonna 1991 julkaisema kappale, josta tuli kuin ihmeen kautta lama-Suomen hitti, jonka kuulemiselta ei voinut välttyä juuri missään. Koska nimi on iskevä, sen käyttämiselle tulee helposti kiusaus. Etenkin dokumenttielokuvan tekijöille heidän käsitellessään yhteiskunnallisia aiheita. Vuonna 2010 valmistui Jenni Nybergin ohjaama lyhytdokumentti, jonka alaotsikkona oli Kansalainen ja poliitikko.

Nyt elokuvateatterin hämärässä käsittelyn saa Susanna Helken ohjaama kokopitkä elokuva, joka kertoo vanhusten hoivan nykytilasta. Elokuvan aiheen käsittely jakaantuu episodeihin, joissa keskushenkilönä on vanhustenhoidossa pitkään työskennellyt Tiina, joka jo vuosia sitten puhui kaupunkinsa vanhustenhoidon epäkohdista joutuen sen seurauksena kaupungin ja silloisen työnantajansa mustalle listalle, sillä kukapa totuudenpuhujasta pitäisi.

Seuraamme myös pienen pohjoissavolaisen Kaavin kunnan aikeita ulkoistaa vanhustenhoitonsa suuren terveysyhtiön hoidettavaksi. Kunnan viskaalit ja terveysjätin edustajat kertovat kuntalaisille, kuinka upeanhieno järjestely on, eikä mikään voi koskaan mennä pieleen. Kunnan eläkeläisiä muutos kylmää, ja nähdään pelkoja hoidon tasosta sekä monopoliaseman alueellisesti saavan yrityksen mahdollisuuksista nostaa hintojaan pilviin.

Eläköityvä Itä-Suomen ylipiston sosiaalityön professori Marja Vaarama tyhjentää työhuonettaan ja kertoo samalla kameralle näkemyksiään hyvin tuntemastaan aiheesta ja kuinka hoivatyötä on ajettu säästöjen ja tehostamisen nimissä alas jo 1990-luvulta saakka.

Koska elokuvan alaotsikossa mainitaan laulu ja sen tunnuslausekin kuuluu: ”Siitä mistä ei voi puhua, on laulettava”, on elokuvassa runsaasti lauluosuuksia. Laulut on säveltänyt mm. lauluyhtye How Many Sistersista tunnetuksi tullut Anna-Mari Kähärä. Laulunsanoiksi ovat valikoituneet hoivatyöntekijöiden karut kertomukset, joita heistä muodostettu kuoro esittää. Myös itäsuomalaiset eläkeläiset kertovat ahdistuksestaan. Yhteiskunnallisten asioiden esittämisestä tässä muodossa tulee hieman mieleen 1970-luvun poliittinen laululiike ja esimerkiksi Agit Prop.

Aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Yhtä ajankohtainen kuin se on ollut jo viimeiset reilut kaksikymmentä vuotta. Rahaa on haluttu säästää ja toimintaa tehostaa, kun yhteiskunta on päättänyt nähdä vanhuksensa vain kulueränä ja kiviriippana. Mutta nyt viime vuosina kuvaan ovat astuneet kylmät, tunteettomat ja pelkkään ahneuteen perustuvat terveysjätit, jotka kuulivat erittäin hyvin viime hallituskaudella silloisten hallituspuolueiden esittämän seireeninlaulun kutsuna apajille.

Dokumenttiin kerrontaan on selvästi panostettu, ja siitä on haluttu tehdä enemmän kuin tavallinen tv-tuotos. Ja niin se onkin. Mutta aivan ei tarina tunnu osuvan maaliinsa. Aiheeseen ei paneuduta kunnolla. Sitä ei taustoiteta eikä se esitä mitään ratkaisuja. Se tyytyy vain toteamaan, että näin tämä nyt vain on. Siksi elokuvalta olisi näin taitavan ja meritoituneen tekijän käsissä odottanut enemmän.

Ja kyllä, Sepi pääsee myös itse ääneen elokuvan lopussa.

Hannu Liekso


YouTube video