Tuntuu, että Damien Chazelle on tähän asti kulkenut voitosta voittoon. Vuoden 2016 iki-ihana La La Land voitti kuusi Oscaria tuoden muun muassa Chazellelle pystin parhaasta ohjauksesta ja Emma Stonelle parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Jo sitä ennen Chazelle oli vakuuttanut elokuvan ystävät vuoden 2014 Whiplashilla, joka oli tuonut J.K. Simmonsille sivuosa-Oscarin. Vuoden 2018 Ensimmäisenä Kuussa ei ehkä tunnetasolla samalla tavalla läikäyttänyt sydämiä, mutta sai ehdokkuuksia sekin, tosin lähinnä teknisisissä kategorioissa.
Babylon tuntuu muuttaneen tilanteen. Se ei ole menestynyt taloudellisesti, eikä sitä ole silitelty myötäkarvaan arvioissakaan. Mielipiteitä se jakaa vahvasti. Silti oikeastaan mikään ei ole muuttunut.
Kaikki Chazellen elokuvat nimittäin kertovat intohimosta. Sen päähenkilöt haluavat jotain niin kiihkeästi, että eivät välitä siitä, mitä he samalla voivat menettää – ja menettävät, koska eivät voi elää ilman unelmiensa abstraktia täyttymystä.
Babylon kertoo Hollywoodin murroksesta 1920-luvulta 1930-luvulle pienellä myöhempiä aikoja käsittelevällä loppukirjoituksella. Murros on ensi alkuun teknologinen, kun äänielokuva sysää syrjään pelkällä kuvalla ja valolla niin kevyttä viihdettä kuin taidetta tehneet ammattilaiset. Samalla alaan alkaa kohdistua ulkopuolinen paine, kun yhä suositummaksi ja vaikutusvaltaiseksi muodostuvan median kontrolli valuu sisäpiirin käsistä. Uudet taloudelliset ja poliittiset päättäjät haluavat hillitä elokuvien ”huonoja” vaikutteita ja niiden tekijöiden antamia vääränlaisia esikuvia.
Margot Robbien esittämä Nellie tahtoo tähdeksi – tai oikeammin hän on jo tähti, hän vain haluaa elokuviin loistamaan. Nellie on luonnonlahjakkuus mutta myös hetkessä elävä luonnonvoima, joka suosii välitöntä dopamiinipiikkiä seurauksien ajattelemisen sijaan. Uudessa Hollywoodissa hänestä superjulkkiksen tehneet ominaisuudet ovatkin kompastuskiviä ja hän menettää sieluaan.
Nellien rinnalla tikkaita pohjalta tähtiin kipuaa meksikolaissiirtolainen Manny (Diego Calva), jonka sopeutumistaito tilanteeseen kuin tilanteeseen ja kyky järjestää asioita nostaa häntä yhä vaikutusvaltaisempaan asemaan. Samalla hän menettää sydäntään ja inhimillisyyttään.
Brad Pitt on mykkäelokuvillaan supertähteyteen noussut veteraaninäyttelijä, joka edelleen pitää kiinni lojaalisuudesta menneisyyteen. Hän on valmis uhraamaan sille arvokkuutensa. Identiteettinsä uhkaa hukata jazztrumpetisti Sidney (Jovan Adepo), joka kohoaa tähdeksi mustan rytmimusiikin suosion myötä, mutta joka huomaa edelleen joutuvansa määritellyksi ihonvärinsä kautta.
Ja niin edelleen. Chazelle on haaveillut Babylonin tekemisestä jo ennen edellä mainittuja hittejään, jo ennen vuonna 2009 ilmestynyttä esikoispitkäänsä Guy and Madeline on a Park Bench. Ehkä ongelma monien katsojien kannalta onkin ollut, että kyseessä on henkilökohtainen intohimoprojekti. Sellaiset jättävät helposti muut kuin tekijänsä ulkopuolelleen.
On silti vaikea täysin ymmärtää, mikä meni vikaan, sillä oikeastaan Babylonissa ei ole mitään vikaa. Se on täynnä hienoja roolisuorituksia, lavasteet ovat uskomattomia, kuvaus lumoavan kaunista ja Chazellen aikaisemmissakin hiteissä suosima kuuma jazz raikaa.
Ehkä ongelma on siinä, että Babylon ei oikeastaan kerro ihmisistä. Se kertoo tarinaansa Hollywoodista roolihahmojensa kautta. Näillä on selkeät tarinankaarensa, mutta oikeasti Babylon ei ole heidän tarinansa, joka saisi lopussa edes jonkinlaista katkeransuloista täyttymystä Whiplashin tai La La Landin tavoin. Katsojan edustajana Manny tuntuu julistavan että voittajia olemme me, nykyelokuvien ja niiden lukuisten edeltäjien ystävät. Ennemmin kuitenkin tuntuu, että Damien Chazelle asettuu itse voittajan asemaan julistautumalla loppumontaasillaan suurimmaksi kaikista elokuvafaneista.
Kaikesta näkee, että tekijän rakkaus Babylonia ja sen kuvaamaa maailmaa kohtaan on aitoa. Usein se kuitenkin johtaa siihen, että huolellisesti toteutetut anekdootit voivat tuntua lavastetuilta tai pelkästään mauttomilta. Huikean hienoista kulisseista ei malteta lähteä ja kohtaukset venyvät. On silti sanottava, että jos ei ole sitä mieltä, että kakkahuumorikohtausta hauskempaa on vain loputtomiin venytetty kakkahuumorikohtaus, kannattaa ehkä varautua pahastumaan.
Chazellen tuotannossa Babylonia on vaikea verrata mihinkään. La La Landissä oli vanhojen Hollywood-musikaalien fiilistä, mutta Babylon ei ole hauska ja aurinkoinen musikaali. Se toki viihdyttää ja naurattaa, mutta se on tragikomedia kertoessaan todellisuudesta noiden viihdykkeiden takana. Siinä on Whiplashin kuvan ja äänen synenergiaa, mutta se on silti kerronnassaan vähemmän henkilövetoinen.
Parhaita itselleni mieleen tulleita vertailukohtia ovat Baz Luhrmannin The Great Gatsby vuodelta 2013 ja tuoreemmista tapauksista George Millerin viimevuotinen Kolmen tuhannen vuoden kaipuu. Myös niissä, jos vire ei ole sopiva, voi kiinnostus lopahtaa pintaan tai haluun panostaa aihepiiriin. Oikeassa vastaanottavuuden tilassa ne taas voivat kolahtaa täysillä.
Välillä miettii, että Babylonista olisi saanut upean, monikautisen sarjan johonkin suoratoistopalveluun. Nyt tarina tekee isojakin loikkia asioiden kehittymisessä jättäen kiehtovien hahmojen kehityskaaria katsojan pääteltäväksi. Damien Chazelle ei kuitenkaan ole halunnut tehdä sarjaa. Hän on hyvällä tavalla vanhanaikainen elokuvantekijä, ja hän on tehnyt juuri sellaisen elokuvan kuin on halunnutkin. Jos on niin onnekas, että pystyy pääsemään siihen sisälle, luvassa on lumoava kolmituntinen, joka kuluu kuin siivillä.
Jouni Vikman