Brittiohjaaja Georgia Oakley vie katsojat vuoteen 1988 ja keskelle rautarouva Margaret Thatcherin konservatiivisen hallituksen homovastaista politiikkaa. Rosey McEwen esittää liikunnanmaikka Jeania, joka joutuu elämään kaksoiselämää, koska hänen työnsä nuorten parissa on uhattuna, mikäli hänen salaisuutensa paljastuisi. Thatcherin hallitus haluaa nimittäin ”suojella lapsia” homopropagandalta.
Iltaisin Jean viettää aikaa paikallisessa homobaarissa tyttöystävänsä Visin (Kerrie Hayes) ja muiden seksuaalivähemmistöystäviensä kanssa. Päivisin hän esittää hyvää heteroa kiristyvän ilmapiirin keskellä, kunnes kouluun saapuu uusi oppilas, nuori Lois (Lucy Halliday), joka pakottaa Jeanin kohtaamaan elämän realiteetit ja pohtimaan yhteiskunnallista asemaansa myös vähemmistöroolissa. Jeanin ja Loisin yhteentörmäys muuttaa kaiken, eikä paluuta vanhaan enää ole.
Blue Jeanin käsikirjoitus ei ota kantaa suuntaan tai toiseen. Ohjaaja Oakley kertoo tarinan kuten se on, vailla moraalista saarnaa. McEwen näyttelee murskaavan upeasti Jeania ja tuo hahmon rosot sekä heikkoudet vakuuttavasti valkokankaalle. Jean on ennen kaikkea inhimillinen ja realistinen hahmo eikä mikään täydellinen supernainen. Opettaja on välillä jopa ärsyttävyyksiin saakka väärässä. Jean tekee niin monta moraalisesti väärää valintaa, että hahmo on vaarassa päätyä ärsyttävän reppanan puolelle.
Elokuvan pohjavire on muutenkin melko melankolinen ja apea. Kaikki on harmaata ja kurjaa, eikä duunareiden elämä ole kuin pelkkää koneiston rasvaamista ja selviytymistaistelua. Kasarin Englanti on surkea paikka, eikä Blue Jeanissa ole pisaraakaan nostalgiasta haihattelua.
En odottanut Blue Jeanilta mitään, mutta lopulta se osoittautui kuuluvaksi koko vuoden parhaimmistoon. Elokuva on pohjimmiltaan mielenkiintoinen hahmotutkielma naisesta, jota revitään kahteen suuntaan moraalin, politiikan, rakkauden, lojaaliuden sekä oikeamielisyyden takia. On äärimmäisen kuluttavaa elää kaapissa.
Niko Ikonen
Blue Jean -elokuvan traileri
