Käsikirjoittajana ansioituneen Rowan Joffen (28 päivää myöhemmin, The American) esikoisohjaus jää muotopuoleksi. Graham Greenen romaaniin (suom. Kiveäkin kovempi) perustuva Brighton Rock lepää täysin päähenkilönsä harteilla, mutta tämän korostettu tunteettomuus kääntyy pian rasitteeksi ja vieraannuttaa.
Jo kertaalleen vuonna 1947 filmattu tarina kietoutuu Pinkie-nimisen pikkuroiston (Sam Riley) ympärille. Miljöö on päivitetty 1960-luvulle, jolloin modit ja rockerit ottivat väkivaltaisesti yhteen Brightoninkin kaduilla. Tarina käynnistyy, kun kilpaileva rikosjengi tulee surmanneeksi Pinkien pomon ja täten startanneeksi ketjureaktion. Väkivaltainen kosto seuraa toista.
Ongelmaksi muodostuu paikallisessa teesalongissa työskentelevä nuori Rose (Andrea Riseborough), joka tulee sattuman kautta sekaantuneeksi jengien välienselvittelyyn. Tilanteen turvatakseen Pinkie alkaa heilastella tyttöä, joka retkahtaa tähän sokeasti. Miksi – siihen elokuva ei osaa antaa kunnollista vastausta.
Pinkie ei hahmona tarjoa lainkaan tarttumapintaa. Richard Attenborough’n roolin perinyt Sam Riley (Control) pitää kasvonsa peruslukemilla koko elokuvan ajan, eikä tämän aikeista tai mielenliikkeistä saa selvää. Tyyliratkaisu on tietoinen, mutta katsomiskokemusta ikävästi rasittava. Kun emotionaalinen kytkös uupuu, on kaksituntinen elokuva valitettavan raskasta seurattavaa.
Visuaalisesti filmi paisuttelee paikoin tyylikkäästi. Alun mahtipontiset otokset mustana vellovasta merestä muistuttavat Martin Scorsesen Suljetun saaren ensimmäisiä kuvia, ja väripaletti on harkitusti harmaa. Martin Phippsin ääniraita on mahtaileva, aikalaismusiikkia käytetään valitettavan vähän.
Ajankuva jää muutenkin keinotekoiseksi. Modien ja rockerien välienselvittelyt ja mellakat jäävät viitteen tasolle, päivitys alkuperäisasetelmasta 1960-luvulle ei tunnu riittävän perustellulta. Lahkojen välinen suuri kamppailu Brightonin rannalla tarjoaa silti yhden komean jakson, jossa sadat puolensa mukaisesti pukeutuneet nuoret ottavat yhteen.
Näyttelijöistä ei ole pahaa sanottavaa, mutta hahmokirjoitus kompastelee pahasti. Riseborough tulkitsee hahmoaan taiten, mutta Rose jää käsikirjoituksessa aivan liian yksioikoiseksi, Pinkieen tyhmänsokeasti hassahtavaksi tyttöseksi. Pienessä roolissa nähtävä Sean Harris on tuttuun tapaansa briljantti. Hauska detalji on myös tämän kamppailussa Pinkien kanssa: vastakkain kun on kaksi näyttelijää, joista kumpainenkin on nähty valkokankailla Ian Curtisina. Harris kun nähtiin post punk -ikonina 24 Hour Party Peoplessa.
Harmaasti kerrottu Brighton Rock ei nouse esikuvansa tasolle missään suhteessa. Vahvin on viimeinen näytös, joka keskittyy Pinkien ja Rosen kiehumispisteeseen etenevään avioliittoon. Miehen harjoittama henkinen väkivalta on paikoin tuskallista seurattavaa, ja katoliseen sairaalaan sijoittuva epilogi jättää pahan maun suuhun. Efekti on samaan tapaan kouraiseva kuin Tappaja sisälläni -filmatisoinnissa, jossa naishahmot toimivat sokeasti miehensä ehdoilla viimeiseen asti.
Anton Vanha-Majamaa
Tähdet: ★★
Brighton Rock – Traileri