Yorgos Lanthimos on liekeissä. Kreikkalaisen huippuohjaajan lyötyä läpi ensin cinefiilien sydämissä mainiolla Dogtoothilla (2009) ja lopullisesti Hollywoodissa lähes yhtä mainiolla The Lobsterilla (2015) voidaan sanoa ohjaajan olevan tämän hetken kuumimpia nimiä. Tahti onkin ollut 2020-luvulla harvinaisen tiukka, ja olemme saaneet uuden Yorgos-pätkän joka vuosi viimeisten kolmen vuoden aikana. Ja mikä parasta, ne kaikki ovat hyviä!
Uutuudessaan Bugoniassa Lanthimos on lyöttäytynyt yhteen toisen kovassa nosteessa olevan omalaatuisen ohjaajan, Ari Asterin, kanssa. Vaikka Aster toimii ”vain” tuottajana, hänen sormenjälkensä ovat takertuneet kiinni intensiiviseen elokuvaan. Ennen kaikkea kyseessä on toki Yorgoksen show, ja Lanthimoksen kaikki ohjaukselliset tavaramerkit ovat edelleen läsnä. Tällä kertaa niitä on kuitenkin maustettu Asterin nihilistisellä ja rajuksi eskaloituvalla otteella. Mieleen tulee erityisesti Asterin parin kuukauden takainen Eddington, jossa on myös temaattisesti paljon yhteistä Bugonialle. Bugonia tuntuu vain onnistuvan paljon paremmin kaikessa, mitä Eddington yritti.
Bugonia on uusi tulkinta vuoden 2003 eteläkorealaisesta genrehybridistä Save the Green Planet. Päätarina on aika lailla sama. Kovia kokenut salaliittoteoreetikko Teddy (Jesse Plemons) on seurannut pikkuhiljaa synkemmäksi ja synkemmäksi tummuvaa maailmaamme ja tullut tulokseen, että jokin ulkopuolinen uhka juonii maapalloa vastaan. Pian Teddy keksii mikä ja alkaa toimiin. Ja kyseinen toimi on tietysti vaikutusvaltaisen toimitusjohtajan (Emma Stone) kidnappaaminen. Teddy nimittäin epäilee hänen olevan oikeasti avaruusolento.
Lanthimoksen tulkinta pysyy yllättävän uskollisena Jang Joon-hwanin (joka toimii Bugoniassa vastaavana tuottajana) ohjaamalle alkuperäiselokuvalle. Save the Green Planet oli ideoiltaan veikeä mutta pohjimmiltaan pohjattoman surullinen ja häiritseväkin elokuva yhteiskunnan uhriksi joutumisesta. Bugonia supistaa surullisuutta mutta tiukentaa yhteiskuntakritiikkiä ja intensiivisyyttä.
Alkuperäisestä elokuvasta on otettava huomioon sen konteksti. Save the Green Planet julkaistiin vuonna 2003 Etelä-Koreassa. Silloin elettiin niin sanottua Korean new wavea, jolloin korealainen elokuva alkoi tyylillisesti rikkoa genrejen rajoja ja temaattisesti tutkia ongelmallisia yhteiskunnallisia rakenteita. Ajan tunnetuimpia ja merkittävimpiä tekijöitä lienevät Bong Joon-ho ja Park Chan Wook, mutta alkuperäinen Save the Green Planet oli vielä heidänkin töitään kaoottisempi ja hankalampi asettaa mihinkään muottiin. Kiehtova ja katsomisen arvoinen elokuva se on, mutta se ei ole kestänyt aikaa aivan yhtä hyvin kuin esimerkiksi Chan Wookin ja Joon-hon tarkemmin rakennetut työt.
Bugonia etenee samanlaista reittiä tarinansa pääpiirteiltä, mutta Lanthimosin versio onnistuu silti maistumaan hyvin erilaiselta. Uutuus on alusta lähtien alkuperäistä terävämpi, hiotumpi ja hallitumpi kokonaisuus. Yorgos on rajannut versiostaan pois eri tyyleillä leikkimistä ja ohjannut fokuksen tarkasti kahteen asiaan: psykologiseen jännitykseen ja yhteiskunnalliseen satiiriin. Suurimmilta osin pois jäävätkin alkuperäiselokuvan toiminta, kauhu ja etsiväelementit, joiden sekoittaminen yhteiskuntakritiikkiin oli kova juttu juuri Etelä-Koreassa 2000-luvun alussa.
On subjektiivista, kumman elokuvan tyyli puhuttelee enemmän, mutta minut Lanthimoksen terävämpi ja johdonmukaisempi visio nappasi mukaansa heti paljon vahvemmin. On tylsää tykätä enemmän mainion korealaiselokuvan amerikkalaisesta versiosta, mutta Lanthimos tekee hyvästä elokuvasta täysin omanlaisensa erinomaisen version pitäen silti tarinan rakenteen samana. Se on häkellyttävä temppu, ja Bugonia on harvinainen todella onnistunut remake. Erityisen mielenkiintoista on, miten samat kohtaukset saavat aivan uudenlaisen merkityksen riippuen siitä, ovatko ne Lanthimoksen vai Joon-hwanin käsittelyssä.
Jo mainittu satiirisuus on Bugoniassa vahvemmin läsnä kuin Lanthimoksella koskaan. Yorgoksen menestyttyä enemmän tai vähemmän vaihtoehtoiseen menneisyyteen sijoittuvilla elokuvilla (The Favourite ja Poor Things), ohjaajan viimevuotinen Kinds of Kindness säväytti moderniudellaan tutkiessaan nykypäivän kylmää maailmaa. Bugonia hyppää tälle linjalle vielä syvemmin, ja koko elokuvan ytimessä on meidän tämänhetkisen maailman kappaleiksi repiminen.
Elokuvan tähtäimessä ovat niin salaliitot, toimitusjohtajat, taloudelliset erot, ilmastonmuutos, sosiaalinen media, viherpesu kuin monet muutkin nykymaailman vitsaukset. Bugonia pitää aiheidensa kustannuksella runsaasti hauskaa piikitellessän vähän joka suuntaan satiirillaan, mutta kaikki on silti vahvasti liitoksissa oikeaan todellisuuteemme. Elokuvan hauskoissa kohdissa on jatkuvasti läsnä myös ahdistava pohjavire.
Bugonia ei onneksi tyydy osoittelemaan ja saarnaamaan (mihin Eddington hieman syyllistyi), vaan havannoi älykkäästi samalla vieden jatkuvasti eteenpäin myös todella hienoa psykologista jännäriä. Fokuksen ollessa alkuperäistä tiukemmin kahdessa päähenkilössä, työväenluokan salaliittoteoreetikossa ja miljardööri toimitusjohtajassa, kumpaankin hahmoon päästään uudella tavalla kiinni. Elokuva muodostuu suurelta osin kahden hahmon keskusteluista ja psykologisesta kamppailusta. Keskusteluilla on tällä kertaa selkeästi suurempi asema kuin alkuperäisessä.
The Menusta (2022) tuttu käsikirjoittaja Will Tracy rustaili Bugonian kässärin. Onkin Lanthimoksen lisäksi häntä kiittäminen siitä, että kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Käsikirjoitus on jatkuvasti ovela ja yllättävä. Erityisesti kahden päähenkilön dialogi on tiukkaa tekstiä ja vahvojen persoonien tahtojen taisto pitää katsojan varpaillaan.
Puolivälin tienoilla tosin käydään pienessä suvantovaiheessa, kun kaava alkaa hieman toistaa itseään. Siitä onneksi noustaan melko nopeasti, kun elokuva alkaa siirtymään aivan uusiin suuntiin. Käsikirjoitus on kokonaisuutena todella tiukka. Ehkä vaikuttavinta siinä kuitenkin on, miten tuoreelta se tuntuu, vaikka pohjalla oleva rakenne on jo tuttu.
Ylistettävä on vielä päähenkiloiden näyttelijöitä, joista kumpikin on elämänsä vedossa. Emma Stone istuu tuttuun tapaan fantastisesti Yorgoksen pimeään maailmaan ovelana Michellenä. Stone ei pääse irrottelemaan aivan yhtä railakkaasti kuin Oscarin pokanneessa Poor Things -vedossa, mutta näyttelijä on silti erinomainen ja laminoi statuksensa yhtenä tämän hetken parhaista näyttelijöistä.
Jesse Plemons on kuitenkin aivan yhtä lailla loistava arvaamattomana ja räjähdysherkkänä Teddynä. Näyttelijä maalaa absurdista salaliittoteoreetikosta oikealta tuntuvan ihmisen eikä tyydy jäämään karikatyyritasolle. Plemonssin läsnäolo on jokaisessa ukon roolissa mieletön, mutta Lanthimoksen käsittelyssä lahjakas näyttelijä pääsee kunnolla irti.
Bugonia on ohjaajansa näköinen ja tälle tyypilliseen tapaan mainio elokuva. Kovin moni ongelma ei sitä riivaa, mutta se jättää paikoin hieman kaipaamaan Yorgoksen aiempia töitä, tarkemmin Poor Thingisiä. Siinä Lanthimos tutki syviä ja synkkiä aiheita, mutta löysi maailmasta myös paljon kauneutta. Tämä Bugoniasta jää puuttumaan.
Elokuva katsoo ihmisyyttä pessimistisestä näkökulmasta näyttäessään, miksi olemme juuri nyt katastrofin partaalla. Tämä ratkaisu tekee elokuvasta vaikuttavan ja tehokkaan, mutta samaan aikaan paikoin kylmän. Esimerkiksi kuukauden takainen One Battle After Another onnistui samankaltaisen viestin toimittamisessa menettämättä kuitenkaan toivoa tulevaisuuteen. Enkä välttämättä edes sano, että tämä olisi virhe elokuvassa tai edes, että haluaisin elokuvan olevan lämpimämpi. Tällainenkin elokuva oli tärkeä tehdä, varsinkin kun sen pointit ovat todella teräviä. Silti katsojan kannattaa varautua menon yltyvän paikoin vaikeaksi. Mielelläni näkisin vielä joku päivä myös toiveikkaampaa Lanthimosta.
Kokonaisuuten Bugonia on loistava elokuva, joka ahdistaa, naurattaa ja vaikuttaa. Yorgos Lanthimos jatkaa poikkeuksellisen tiukkaa putkeaan enkä malta odottaa, mitä ukko keksii seuraavaksi. Jos touhu pysyy tällä tasolla, tullaan ohjaaja muistamaan vielä pitkään.
Justus Elo
Bugonia -elokuvan traileri
