Cold War

/ / GENRE , ENSI-ILTA 26.10.2018 TÄHDET

Mustavalkoisena kuvattu poliittinen hirmuvalta ja tuhoon tuomittu rakkaus kohoavat musertavaksi mestariteokseksi.

Kiihkeän traagiset rakkaustarinat ovat loppumaton lähde elokuvantekijöille, kirjailijoille ja vaikkapa taidemaalareille. ”Rakkaus on sokea” tarkoittaakin karuimmillaan kirkkaalla liekillä palavaa suhdetta, joka loppuu kaiken tuhkaksi polttavaan supernovamaiseen räjähdykseen. Puolalaisen Paweł Pawlikowskin uutukainen on intiimi kuvaus kahden taiteilijasielun ongelmallisesta suhteesta toisen maailmansodan jälkeisessä traumoistaan kärsivässä Euroopassa.

Särmikkään charmantti pianisti-säveltäjä Wiktor (Tomasz Kot) matkustaa pitkin kommunistisen Puolan maaseutua ja tallentaa kansanmusiikkia jälkipolville. Kylmä sota vaikuttaa tietenkin myös maan poliittisessa ilmastossa ja kaikki tapahtuu Kremlin käskyjen tahtiin. Kansa hurraa solidaarisuutta ja vapautta, kun Neuvostoliitto ajaa Puolaa entistä ahtaammalle.

Wiktorille annetaan tehtäväksi kasata ryhmä lahjakkaita kansanmiehiä ja -naisia musisoimaan ja tanssimaan kansalaisille. Moraali on pidettävä korkealla köyhyydestä ja nälästä huolimatta. Wiktor tapaa kykyjenetsintätilaisuudessa temperamenttisen ja kauniin Zulan (Joanna Kulig), josta kiinnostuu oitis.

Neuvostovallan alla oli tapana penkoa ihmisten historia pohjamutia myöten auki, ja niin myös nuoren naisen taustat tutkitaan. Zula onkin hieman ongelmallisempi tapaus, sillä hän suorittaa juuri ehdonalaistaan. Kaunisäänisen Zulan sekä muusikko- ja tanssiryhmää johtavan Wiktorin kohtalot solmitaan kuitenkin pian yhteen kuten kunnon rakkaustarinaan kuuluu.

Kansanmusiikkiryhmä on niin suuri menestys, että myös Moskova kiinnostuu siitä. Moskovan antamalla erikoisluvalla ryhmä pääsee esiintymään Itä-Berliiniin. Wiktor tekee pakosuunnitelman ja haluaa loikata Zulan kanssa Stalinin vainoja pakoon Pariisin boheemiin ilmastoon. Näin ei ole kuitenkaan tarkoitettu, vaan mies päätyy lopulta yksinään pariisilaiselle jazzklubille soittamaan vapaan maailman syntisiä säveliä.

Episodimaisesti etenevässä tarinassa kuluu aina vuosia, kun kaksikko tapaa toisensa uudelleen raivoisissa tai lämpimissä tunnelmissa milloin eri itäblokin maissa, milloin rautaesiripun toisella puolen Pariisissa. Suhdetta voisi kuvailla katastrofiksi, joka tulee päättymään ikävästi.

Itäblokin maissa on vasta lähivuosina herätty tietynlaisesta neuvostopelosta. Tämä on näkynyt valkokankailla melko rajuna kritiikkinä pimeitä neuvostovuosia kohtaan. Puola pääsi eroon kommunistijohtajistaan vasta vuonna 1989. Traumoja on ollut vaikea purkaa, eikä varsinkaan Putinin johtajuus ole helpottanut taiteilijoiden asemaa vanhoilla neuvostoalueilla. Politiikan asiantuntijat puhuvatkin jo uudesta kylmästä sodasta. Cold War kritisoi nimenomaan Puolan omaa historiaa Neuvostoliiton käsikassarana.

Vaikka aihe on näinkin karu, on elokuva silti julmetun kaunis traagisella tavalla. Se on kuvattu kokonaan mustavalkoisena kontrastia säästämättä. Suurin osa kuvista on kuin taideteoksia, jotka esittelevät Puolan kaunista maaseutua ja rappioitunutta infraa. Pariisissa tyyli taas vaihtuu vapaammaksi ja leikkisämmäksi. Pelkät kuvat kertovat lukuisia tarinoita vapaudesta ja vankeudesta.

Kulig on suorastaan mestarillinen kiihkeän ja vapaamielisen Zulan roolissa. Zula yrittää tasapainoilla erilaisten tarpeidensa ja halujensa välillä. Toisaalle naista repii kiihkeä rakkaus, kun taas Puolassa odottaa tähteys ja erityisasema yhteiskunnallisesti tärkeänä henkilönä. Tämä ristiriita onkin koko suhteen raastavin ja tuhoisin voima. Zula ei halua olla tuntematon suuruus vapaassa maailmassa, vaikka onkin siellä aina aluksi onnellinen. Hänen on kuitenkin joka kerta palattava kotiinsa, eikä se ole helppoa.

Cold War on myös musiikkielokuva, jossa kuullaan kansanlauluja, propagandasävellyksiä, jazzia ja jopa rokkia. Etenkin kansanlaulut ovat koskettavia ja kauniita upeaäänisen kuoron esittäminä. Melankoliset, valittavat ja surumieliset sävelet ovat täydellinen pari syvän mustavalkoisen kuvan kanssa. Elokuva muuttuu lopulta unenomaiseksi fantasiaksi, vaikka toisaalta se on ajoittain kuin kaunis painajainen. Slaaveille tyypilliseen tapaan myös tarina on kuin itkuvirsi, jota vaikeroidaan kylmässä kirkossa kivikovilla penkeillä papin saarnatessa helvetintulta ja rikinkatkua maailman tuhoutuessa ympärillä.

Kokemus saattaa olla katsojalle melko musertava, mutta tämänkaltaista taidetta on myös hyvin vaikea olla ihailematta. Elokuvan synkeys ja brutaali rehellisyys on vain jotenkin niin puhdistavaa Hollywoodin adhd-megablockbustereiden rinnalla. Mestariteos.