Elokuva on ankeine sävyineen tehokas kuvaus uusioperheen ristiriitaisesta tunnekirjosta. Kotimaista melankoliaa ja angstia, mutta myös katharttisia pilkahduksia anniskelevassa filmissä rinnastetaan inhimillisyys ja eläimellisyys. Roolituksessa naiset loistavat, mies ei.
Hanna Maylettin esikoisohjaus Erottamattomat luottaa samoihin aineksiin kuin Musta jää: kylmännihkeään suomalaismaisemaan ja kahden naisen väliseen kamppailuun. Pohjanmaalainen tasaisen harmaa elo saa rajun säväytyksen, kun Tarun (Tiina Lymi), Harrin (Jorma Tommila) ja Ninnin (Kaneli Johansson) rutiineja saapuu sohimaan Eve (Minna Haapkylä), Ninnin biologinen äiti ja Tarun sisarpuoli. Kauan sitten Ruotsiin häipyneen rempseän hempukka-Even läsnäolo värittää ravihevostilan arjen uusiksi, mikä on jokaiselle osapuolelle vaikea ja haikea paikka.
Elokuvan työnimenä oli Indigo, varsin paljon omaperäisempi kuin kulunut Erottamattomat. Indigo on myös filmin eläinpäähahmo, mustanupea ja särmikäs hevonen, jonka arvaamaton käytös peilaa ihmisten välisiä suhteita. Indicon yllä leijuu jatkuva vaaran uhka, jota ei voi uhmata muutoin kuin kohtaamalla vaara silmästä silmään. Hevosen suhteen tehdään ratkaisu, jota ihmisiin ei voi soveltaa, mutta joka on turhuudessaan hyvin symbolinen.
Elokuvan naiset suoriutuvat rooleistaan vankasti. Lymi on onnistunut karsimaan pahimpia maneerejaan ja tarjoaa katsojalle helposti samastuttavan hyvän äitipuolen. Haapkylä räiskyvänä kasari-Evenä on hupaisa, ja rooli osoittaa näyttelijän muuntautumiskyvyn. Vahvuus ja hauraus tulevat sekä Tarussa että Evessä esiin mukavan ristiriitaisella tavalla. Eroa mauttoman Even ja villapaitapari Tarun ja Harrin välillä tosin korostetaan liikaa. Johansson on ensimmäisessä elokuvaroolissaan uskottava teini, joka elää äidin sylin ikävän ja aikuisuuden kaipuun rajalla.
Elokuvassa Bad Luck Love (2000) Tommila oli mies paikallaan, mutta jostain syystä Erottamattomissa näyttelijälle on valittu sekä olomuodoksi että artikulaatioksi puupökkelön ominaisuudet. Miehen ilmeisesti kuuluu tässä tapauksessa olla mykistyvä, peripohjalainen jörrikkä, mutta väritön artikulointi ja tavattoman kliseiset vuorosanat syövät hahmolta syvyyttä. Naiset ovat etualalla, mies jää taustalle, mutta miehen olisi suonut olevan edes tavoiteltavan arvoinen. Kenties tätä juuri tahdottiin: ei ole ihme, että Eve lähti! Toisaalta elokuvassa vihjataan partanaama-Harrin olleen ennen kylän komein kundi – tästä olisi voinut vilauttaa muiden menneisyyden valokuvien ohella esimerkin. Aiemmin pahiksena pärjänneen Tommilan rooli nössönä isinä on tämän filmin suurin heikkous.
Käsikirjoitus soutaa ja huopaa, mutta eivätpä ihmissuhteet uusioperheessä ole yksinkertaisinta lajia. Aihe ei ole uusi, mutta on tehokas valinta tuoda se nuhruiseen maalaispihaan, jossa muistot ovat ruohottuneet ja maisema niin tasainen, että pakoon pääsee vain veden alle. Lopputulos ei ole tärkein, vaan tunteet, jotka syntyvät, kun aikaa kurotaan kiinni liian pitkältä matkalta. Tekijät kuvaavat elokuvaa nykyajan naiswesterniksi, mutta yksi asia ei ole länkkärimäisen selkeä: hyvän ja pahan vastakkaisuus. Tässä filmissä etsintäkuulutettuja ja lainsuojattomia ovat kaikki.
Musiikki ansaitsee erityismaininnan, sillä Sanna Salmenkallion sävellykset komppaavat osuvasti sisäisiä ja ulkoisia maisemia, samoin kuin ne tekivät elokuvassa Melancholian 3 huonetta (2004).