Skotlantilaisen Irvine Welshin nimi tuli elokuvanystäville tutuksi viimeistään vuonna 1996, kun hänen romaaniinsa pohjautuva huumehuuruinen Trainspotting julkaistiin Danny Boylen ansiokkaissa ohjaksissa. Sittemmin Welsh on noussut yhdeksi tunnetuimmista likaisten aiheiden kirjallisista käsittelijöistä, eikä hänen vuonna 1998 julkaistu romaaninsa Filth (suom. Paska) tee tuosta tasosta poikkeusta.
Filthin Bruce Robinson (James McAvoy) on edinburghilainen poliisi, joka haaveilee ylennyksestä urallaan, sillä hän uskoo sen avulla saavansa takaisin kauniin vaimonsa (Shauna Macdonald) rakkauden. Tässä kohti katsojalla loksahtaa suu auki: miksi hän puhuu niin kauniisti vaimostaan ja toimii aivan toisin? Niin Brucen ura- kuin rakkauselämänkin kehitystä jarruttaa nimittäin yksi tosiseikka: hän on täydellinen kusipää vaikka ei sitä itselleen myönnäkään.
Bruce vetää viinaa ja huumeita, soittelee pilapuheluita ystävänsä vaimolle (Shirley Henderson), käyttää asemaansa hyväkseen seksuaalisten nautintojen tyydyttäjänä alaikäisten kanssa, sortaa ja pettää ystäviään ja työkavereitaan ja tekee kaikkensa egonsa pönkittämiseen muiden kustannuksella. Ihmishirviö jopa varastaa lapselta ilmapallon.
Brucesta on siis todella vaikea pitää, eikä ohjaaja-käsikirjoittaja Jon S. Baird tee asiasta katsojalle yhtään helpompaa. Pääosassa nähtävä mies on elämässään täysin sekaisin, ja tätä korostaa Jim Broadbentin esittämä psykiatri ja “järjen ääni”. Todellisuus ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, sillä kaiken saastan keskeltä paljastuu uusia asianhaaroja. Ovatko ne sitten yhtään lieventäviä jätetään katsojan oman moraalikäsityksen varaan.
Vasta toista pitkää elokuvaansa ohjaava Baird (Cass huligaani) rakentaa tasaisen tyylikkäästi Filthistä kiinnostavimman ja toimivimman Welsh-filmatisoinnin sitten Trainspottingin. Filth on poliittisessa epäkorrektiudessaan ihastuttavan etova elokuva, joka soljuu sujuvasti eteenpäin kuin löysä oksennus liukumäessä. Musta huumori kukkii paikoissa, joihin huumori ei varsinaisesti kuulu, ja katsoja joutuu paikoin kiemurtelemaan penkillään elokuvan nostattamien epämiellyttävien tuntemusten kourissa. Tämä kiteytyy puolialastoman Eddie Marsanin tanssiessa Daruden Sandstormin tahtiin.
Kaikessa kuvastollisessa epämiellyttävyydessään Filth ei kuitenkaan ole lainkaan yksiselitteinen. Tarinassa on mukavasti kerroksia, ja sen päähahmo on kiehtovan kompleksinen. Tyypillisesti kilteissä rooleissa nähty McAvoy onnistuu yllättämään uskottavana paskiaisena ja loistaa iljetyksenä, josta nousee esiin koskettavia piirteitä. Skottinäyttelijän vakuuttava hirviömäisyys on elokuvan kantava voima, ja se luo Filthiin aimo annoksen huumorinsekaista räävittömyyttä, jota ei ole yritettykään pehmentää söpöyselementillä. Räkä roiskuu, silmät verestävät ja pieruja ei peitellä.
Filth on aggressiivinen, synkkä ja aiheessaan äärimmäisyyksiin menevä elokuva, joka haastaa katsojaansa. Huumorin rajuudessa se on kuitenkin myös hirveän viihdyttävä ja jää varmasti Trainspottingin tavoin elämään omaa elämäänsä ensi-illan jälkeenkin.
Filth -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa