Greta

/ GENRE ENSI-ILTA 10.05.2019 TÄHDET

Greta olisi tarvinnut lisää energiaa ja Isabelle Huppertia ollakseen viihdyttävä kokonaisuus. Huppertin loistavasta roolisuorituksesta huolimatta Neil Jordanin elokuva on turhan hajuton ja mauton ollakseen tuleva kulttiklassikko.

Frances on nuori nainen, joka on juuri muuttanut New Yorkiin. Suuri kaupunki ahdistaa, kunnes eräänä päivänä Frances löytää hylätyn käsilaukun metrosta. Laukusta löytyy onneksi Greta Hidegin yhteystiedot. Kilttinä tyttönä Frances palauttaa käsilaukun oikealle omistajalleen ja Greta kutsuu Francesin, joka on toipumassa äitinsä kuolemasta, sisään kahville. Tästä alkaa viaton ystävyys kahden naisen välillä. Ystävyys saa pian tummia ja pelottavia sävyjä, kun Gretan pakkomielle Francesiin kasvaa.

Ohjaaja Neil Jordanin uralle on mahtunut monta hienoa elokuvaa, mm. Mona Lisa ja The Crying Game. Borgiat-sarjaa ohjanneen Jordanin viimeisin teattereissa nähty elokuva on vuoden 2012 Byzantium. Jordan on viimein palannut valkokankaille ja mikä paluu Greta onkaan. Vaikka Greta saattaa olla pienoinen pettymys, sitä ei voi syyttää tyylin puutteesta ja se on sopivan kiero paluu valkokankaille Jordanille.

Isabelle Huppertin, tuon ranskalaisen jumalattaren, elokuvaansa napannut Jordan antaa näyttilijättärelle kaiken minkä Huppert tarvitsee täysin pähkähulluun ja herkulliseen roolityöhön. Vaikka Huppertin Greta on paperinohut hahmo käsikirjoituksessa, Huppert tekee hahmosta kiehtovan ja kylmäävän julman. Ilman kenkiä, sukkahousuissa villisti tanssahtelevan näyttelijättären sitoutumista ja hassuttelua roolissa on viihdyttävää seurata ja sitä katsoisi mielellään enemmänkin.

Chloë Grace Moretz, joka on eräs tämän päivän lahjakkaimpia nuoria näyttelijöitä, on nyt kovin lattea. Moretzin Frances on tuikitavallinen ja tylsä, harmaa ja ilmeetön. Toisin kuin Huppert, Moretz ei onnistu tuomaan rooliinsa mitään mielenkiintoista. Vaikka Greta on lopulta tarinan pahis, on vaikea olla tuntematta kieroa sympatiaa naista kohtaan, koska Huppert sentään tekee Gretasta mielenkiintoisen ja katsottavan. Huppert on magneettinen, mutta Moretz jättää kylmäksi. Myös sivuroolissa nähtävä Maika Monroe kompastelee Neil Jordanin ja Ray Wrightin käsikirjoituksen kanssa.

Elokuvan käsikirjoitus on täynnä kömpelöä dialogia. Elokuva ei etene kuten olettaisi ja erityisesti elokuvan ensimmäinen tunti matelee. Vaikka Jordan uskaltaakin viimein laittaa kovemman vaihteen päälle elokuvan viimeisellä kolmanneksella, sitä edeltävästä tunnista puuttuu energiaa. Greta on kummallinen ja hullu elokuva, mutta se ei ole tarpeeksi kummallinen ja hullu. Gretan vahvuus on Huppertin omistautuneisuus hahmonsa mielivikaisuuteen ja sillä hulluttelu, mutta Jordan ei anna tälle tarpeeksi tilaa.

Kohtaus Francesin työpaikalla hienossa manhattanilaisessa ravintolassa, jonne Greta tekee varauksen ja pakottaa Francesin tarjoilemaan hänelle viiniä on herkullinen ja elokuvan parasta antia. Huppertin kaataessa pöydät ja heitellessä viinilaseja katsoja saa vihdoin vastinetta rahoilleen, mutta kyseessä on liian vähän, liian myöhään. Kaikesta tästä huolimatta Greta ei ole varsinaisesti huono elokuva. Se on vain täynnä käyttämätöntä potentiaalia. Greta hiippailee jatkuvasti paremman ja hullumman elokuvan äärellä, mutta ei koskaan uskalla sukeltaa syvemmin omaan absurdisuuteensa.