Kas tässäpä jouluksi arthouse-jännäri, joka on aidosti järkyttävä. Mutta ei pelkästään sisältämänsä väkivallan vuoksi. Vaan siksi, että tietyt yhteiskunnat – tai ehkä se on tyypillistä kaikille yhteiskunnille – edelleen mieluummin syyttävät uhria kuin jakavat oikeutta ja oikeudenmukaisuutta. Ja koska (monet) miehet yksinkertaisesti vihaavat naisia.
On kiehtovaa – ja kauhistuttavaa – kuinka vähän seksityöläisten turvallisuudesta yleensäkin välitetään. Jos tosiaan pitää paikkansa, kuten eräs itäeurooppalainen poliitikko totesi vuosia sitten, että ”prostituoitua ei voi raiskata”, niin ilmeisesti häntä ei voi myöskään tappaa. He ovat näkymättömiä naisia, ihmisiä. Erityisesti ne, jotka työskentelevät kaduilla ilman turvaverkkoa tai yhteisöä, jonka puoleen kääntyä.
Kun jonkun arvo linkitetään tiukasti hänen ruumiiseensa, hänen ”moraaliinsa”, hänen arvonsa katoaa, hän ei enää ole ihminen. Hänestä voi hankkiutua eroon kuin roskasta, eikä kukaan räpäytä silmäänsäkään.
Sillä tavalla Ali Abbasin uuden elokuvan murhaaja – mutta myös monet hänen seuraajistaan – ajattelee. Ja ilmeisesti se on myös tapa, jolla todellinen prostituoitutujen murhaaja ilmaisi itseään, sillä Holy Spider perustuu tositapahtumiin. Abbasi ei kuitenkaan anna hahmolleen helppoa takaporttia. Mehdi Bajestanin esittämä murhaaja on syvästi huolestunut mies, mutta trauman painamanakin hänessä on väkivaltainen puoli, joka tarvitsee tavan purkautua. Jos jotain haluaa tehdä, on helppo keksiä tekosyitä myöhemmin.
Käytettävissä olevien tietojen mukaan tosielämän tappaja murhasi 16 naista vain yhden vuoden aikana. Elokuvassa jotkut vaikuttavat oikeasti kiitollisilta hänen tekemästään ”työstä”. Tarvitaan toisesta kaupungista saapuva naispuolinen toimittaja (Zar Amir-Ebrahimi) vaatimaan toimintaa, ja sekin tuntuu uskottavalta. Naisiin kohdistuvat murhat tai seksuaaliset hyökkäykset eivät ikinä ole kovin korkealla kenenkään prioriteettilistalla. Mutta toisin kuin monissa muissa vastaavissa tarinoissa, tällä kertaa pääsemme näkemään myös uhrit.
He eivät ole vaihdettavissa keskenään; he ovat kaikki erilaisia, heillä kaikilla on omat tarinansa siitä, mikä heidät johdatti pimeään nurkkaan ja erilaiset asenteet siihen liittyen. Sen näkee pelkästään katsomalla hienoa julistetta. Yhteiskunta ehkä haluaisi heistä eroon, mutta he ovat yhä täällä, tuijottamassa takaisin.
Cannesissa maailmanensi-iltansa saanut Holy Spider on feministinen jännäri siihen tyyliin kuin Millennium-trilogiakin oli, mutta sillä on jalat enemmän maan pinnalla. Sen päähenkilö pystyy vain kysymään kysymyksiä, hän ei ole mikään teknologiavelho. Joskus on vaikea sanoa, miksi hän tekee sitä mitä tekee – asettaa oman elämänsä vaaran alaiseksi, puhumattakaan ”maineestaan” – sillä hän on valtavan yksin, eivätkä edes hänen työtoverinsa osoita häntä kohtaan minkäänlaista kunnioitusta. Hän ei saa varata edes hotellihuonetta itse.
Vaikka Abbasi on syntynyt Iranissa, hän asuu nykyään Kööpenhaminassa. Hän on jälleen erittäin kriittinen iranilaista yhteiskuntaa kohtaan – on selvää, että hän joutui kuvaamaan elokuvansa Jordaniassa – ja hän löysi näyttelijättären, joka oli kokenut oman osansa häirintää. Ebrahimin palkitseminen Cannesissa parhaana näyttelijänä oli tunteellinen hetki, ja se tuli roolista, joka ei ole näyttävä. Se on sydäntäsärkevä ja yksinkertaisesti surullinen. Siinä mielessä hän muistuttaa nordic noirin pyyhkeen kehään heittäneitä sankareita. Jotka tekevät sen, mikä oikein, vaikka se todennäköisesti ei muuta mitään heidän elämässään tai saattaa jopa synkistää sitä entisestään. Kaiken kokemansa ja tekemänsä jälkeen he voivat vain tavoitella pulloa. Holy Spiderin sankaritar ei taida edes juoda.
Abbasin uraa ajatellen Holy Spider ei ole shokeeraava kuten oli esimerkiksi Raja, hänen edellinen peikko-seksi-kidnappaus-outoutensa. Holy Spider on paljon hillitympi ja samalla vähemmän omaperäinen – selvästikin hän on tällä kertaa hakenut kunnioitusta. Siltikin Abbasi on yksi tämän hetken kiinnostavimmista elokuvantekijöistä, sillä hän näkee maailman rumuuden ja sen määrän, mutta silti hän jotenkin vakuuttaa katsojan siitä, että edelleen on taistelemisen arvoisia asioita. Vaikka lopulta taistelisi vain oman itsensä vuoksi.
Marta Bałaga