Yoshiro Takahashin suosikkimanga Hopeanuoli ilmestyi Japanissa vuosina 1983–1987. Sarjakuvien pohjalta tehtiin kulttianime vuonna 1986. Sekä manga että anime on saanut jatko-osia vuosien varrella. Tuorein niistä, Ginga Densetsu Noah -niminen sarjis ilmestyy parhaillaan viikoittain Japanissa.
Suomenkielinen Hopeanuoli-anime julkaistiin vuonna 1989. VHS:lle julkaistut versiot ovat leikattuja, mutta onneksi leikkaamaton dvd-paketti ilmestyi vuonna 2003. Hopeanuoli on ollut erityisen suosittu Suomessa, ja sen pohjalta on tehty myös kaksi fanimusikaalia.
Nyt myös japanilaiset ovat tehneet Hopeanuolesta musiikkiesityksen. Maruichirô Maruo on käsikirjoittanut ja ohjannut kaksiosaisen musikaalin, joka esitettiin Japanissa vuosina 2019 ja 2020.
Mikäli manga tai anime ei ole tuttu, pitänee ehkä hieman avata sitä. Tarinassa seurataan tiikeriraitaisen akitapentu Hopeanuolen pyrkimyksiä kostaa isänsä Rikin kuolema. Hopeanuoli vannoo veristä kostoa mielipuolelle Akakabuto-karhulle, joka rakentaa linnoitustaan Kaksoissolaan.
Vanha metsästäjä Ukko Gohē kouluttaa Hopeanuolesta mahtavaa karhukoiraa. Eräällä metsästysreissulla Hopeanuoli ja Ukko törmäävät tuntemattoman koiran ja karhun väliseen taisteluun. Pian Hopeanuoli tapaakin jo Ōun-koira-armeijan sekä lauman johtajan.
Sota Akakabutoa vastaan on alkamassa. Hurtta-armeija lähtee etsimään lähialueiden vahvimpia sotilaita taisteluun. Nuori Hopeanuoli osoittaa pian taitonsa ja voimansa, joten hänestä tulee tärkeä osa laumaa.
On pakko todeta, että Hopeanuoli-musikaali on puhtaasti faniväelle suunnattua kamaa. Katsojalta odotetaan nimittäin melkoista tietämystä tarinasta, niin paljon halpatuotanto jättää katsojan mielikuvituksen varaan. Katsojan pitää pystyä näkemään animen tai mangan tapahtumat mielessään samalla, kun joukko furry-miehiä hyppii, heiluu, huutaa ja laulaa kohtalaisen askeettisissa lavasteissa.
Olen katsonut leikkaamattoman animen joskus kymmenisen vuotta sitten, joten muistan jonkinlaisia pätkiä siitä. Minulla oli silti huomattavia ongelmia kiinnostua tästä tuotannosta. Japanilainen draaman taju eroaa vieläpä länsimaisesta niin paljon, että kaikki ylinäytteleminen ja huutaminen aiheutti valtavasti myötähäpeää. Cringeä, sanoisi z-sukupolvi.
Niko Ikonen