Maailmankuulu Abel Tesfaye (The Weeknd) on eronnut tyttöystävästään, eikä oikein tiedä, miten edetä elämässään. Kesken keikan hän kohtaa nuoren naisen, Animan (Jenna Ortega), joka sekoittaa hänen päänsä – muistuttaahan tämä erehdyttävästi hänen entistä rakastaan. Pian kuitenkin paljastuu, että Animalla on omat ongelmansa ja epävakaa persoonallisuus, minkä seurauksena Abel itsekin ajautuu vaikeuksiin.
Hurry Up Tomorrow tuntuu elokuvalta, joka toimii samalla The Weekndin aiempien listahittien ja tänä vuonna julkaistun samannimisen albumin promootiona. Jokainen hahmo tuntuu aidolta ja samastuttavalta – erityisesti Abelin manageri ja ystävä Lee (Barry Keoghan), jonka kemia Abelin kanssa on uskottavaa, vaikka hahmo jääkin lopulta hieman taka-alalle. Jenna Ortega puolestaan näyttelee uskottavasti nuorta, elämänsä kanssa kipuilevaa naista, mutta hänen hahmonsa käydään tarinassa nopeasti läpi ilman syvempää taustoitusta tai selitystä rikkoutuneista väleistä äitiinsä.
The Weeknd näyttelee itseään kiinnostavalla tavalla tuoden esiin omia pakkomielteisiä ja narsistisia piirteitään. Elokuvan alussa korostuu se, kuinka hän ei pääse irti eksästään, joka ei enää vastaa hänen puheluihinsa tai viesteihinsä. Abel yrittääkin tavoittaa häntä kappaleidensa kautta.
Teos tuntuu alusta lähtien enemmän musiikkivideolta – ja sitähän se tavallaan onkin. Esimerkiksi kappaleiden Drive ja I Can’t Wait to Get There videot ovat suoraan elokuvasta poimittuja kohtauksia. Välillä katsoja jää pohtimaan, ohjaako tarinaa enemmän musiikkivideomainen estetiikka vai narratiivinen elementti. Se, mikä erottaa tämän elokuvan monista muista, on hallittu kameratyöskentely – erityisesti keikkakohtaukset tuntuvat aidoilta ja voimakkailta juuri värimäärittelyn ja harkitun kuvasommittelun ansiosta.
Elokuva ottaa kantaa nuorten mielenterveysongelmiin ja fanikulttuuriin. Moni nuori saattaa nähdä itsensä kappaleiden sanoituksissa, mutta samalla tuodaan esiin se tosiasia, että tällainen ajattelumaailma voi olla haitallista, jos siitä muodostuu pakkomielle.
Erikoisin ja yllättävin käänne tapahtuu elokuvan viimeisellä kolmanneksella, kun tarina kääntyy rikostrilleriksi. Vaikka trillerin elementit eivät täysin tule tyhjästä – niihin viitataan jo tarinan alkupuolella – muutos muuttaa elokuvan tunnelman täysin toisenlaiseksi. Vaikka tällainen genrevaihdos toimii joissakin elokuvissa, tässä tapauksessa se heikentää teoksen uskottavuutta ja hävittää sen aiemmin rakentaman, realistisen ja maanläheisen asetelman.
Hurry Up Tomorrow on mielenkiintoinen tapa markkinoida omaa albumia, mutta se antaa artistista yllättävän negatiivisen kuvan. Tarinakin tuntuu osin keskeneräiseltä – henkilödraaman elementtejä olisi voinut syventää huomattavasti. Uskon silti, että artistin fanit ja muut musiikintekijät löytävät elokuvasta samastumispintaa – niin taiteilijoina kuin musiikin kuuntelijoina.
Werneri Pihlajamäki
Hurry Up Tomorrow -elokuvan traileri
