Jojo Rabbit

/ GENRE , ENSI-ILTA 10.01.2020 TÄHDET

Marvel-ohjaajanakin kunnostautunut Taika Waititi on tehnyt hillittömän Hitler-parodian, joka onnistuu sekä naurattamaan että koskettamaan.

Sanotaan, että tiettyjä komedian aiheita pitäisi välttää. Saako natsien hirmutekoja esittää humoristisessa valossa? Voiko juutalaisvainoista tehdä pilaa? Taika Waititi on ottanut riskin. Hän jatkaa Charlie Chaplinin (Diktaattori) ja Mel Brooksin (Kevät koittaa Hitlerille) jalanjäljissä. Jojo Rabbit on komedia, jossa natsi-Saksassa elävän lapsen mielikuvitusystävä on itse Adolf Hitler.

Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita saksalaisessa pikkukaupungissa. Roman Griffin Davisin esittämä Johannes Betzler, lempinimeltään Jojo, on kymmenvuotias pikkupoika, joka on jäänyt äitinsä (Scarlett Johansson) kanssa asumaan kahden. Isosisko on kuollut influenssaan. Isä taistelee jossain Italiassa, tai niin pojalle on ainakin kerrottu.

Jojo viettää parhaan ystävänsä kanssa aikaa Hitler-Jugendin leirillä, jota johtaa Sam Rockwellin esittämä silmäpuoli natsiupseeri. Leirillä Jojo saa siellä lisänimen Rabbit, koska hän ei suostu tappamaan jänistä käskystä. Siitä seuraa tilanne, joka johtaa sairaalareissuun. Jojo joutuu toipilaana viettämään aikaa kotona mielikuvitusystävänsä Adolfin kanssa. Kodin ullakolta paljastuu salaisuus: sinne on piiloutunut nuori juutalaistyttö.

Elokuva perustuu Christine Leunensin kirjaan, mutta käsikirjoituksen laatinut Waititi on tehnyt siitä täysin oman näkemyksensä. Hitler-hahmoa ei ole kirjassa lainkaan.

Ohjaaja esittää itse Hitleriä, joka on täysin hillitön luomus. Jojon mielikuvitusystävä näyttää ulkoisesti Hitleriltä, mutta hahmo on selvästi syntynyt lapsen päässä – se on käytökseltään lapsellisempi kuin Jojo itse. Tavallaan hahmo on paitsi leikkikaveri myös ikävöity isä.

Tästä asetelmasta syntyy huumoria, joka tuntuu aluksi pelkästään pöljältä. Heil Hitler -tervehdyksistä otetaan kaikki irti. Natsit ovat toinen toistaan idioottimaisempia.

Huumori ei kuitenkaan ole pelkkiä irtovitsejä, eikä natsismia missään nimessä ihannoida, kuten jotkut kriitikot ovat ajatelleet. Vähitellen elokuvasta löytyy tarkkanäköisiä huomioita ja myös koskettavia hetkiä.

Jojo Rabbit onkin enemmän kuin pelkkä komedia. Mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän se alkaa saada vakavia sävyjä, eivätkä Anne Frankin päiväkirja tai Schindlerin lista vertailukohtina ole yhtään liioiteltuja.

Jojo Rabbitin ansio on juuri siinä, että se kuvaa, miten tuhoava natsiaate on. Elokuva näyttää, miten hirvittäviä asioita natsien aivopesu saa aikaan, kun sitä tehdään lapsesta alkaen. Tällaista on vaikea kertoa huumorin keinoin, mutta Waititi onnistuu.

Uusiseelantilaisen Waititin suurin menestys ohjaajana on vuoden 2017 Marvel-tuotanto Thor: Ragnarok. Se edustaa supersankarifilmatisointien parhaimmistoa, mutta silti Waititin kiinnostavimmat elokuvat ovat jotain aivan muuta. Jo esikoisohjaus, omaperäinen romanttinen komedia Eagle vs Shark (2008) herätti huomiota ja nähtiin meilläkin festivaaliesityksinä. Elokuvafanien todelliseksi suosikiksi Waititi nousi vampyyreistä kertovalla valedokumentilla What We Do in the Shadows (2014) ja seikkailukomedialla Hunt for the Wilderpeople (2018).

Jojo Rabbit on samaa sarjaa kuin nämä Waititin pienemmät elokuvat. Se on paitsi hauskasti ja kekseliäästi kirjoitettu myös ohjaajan tyylille uskollisesti visuaalisesti näyttävä. Kuvauksesta vastaakin muun muassa Francis Coppolan ja Paul Thomas Andersonin kanssa yhteistyötä tehnyt huippulahjakas Mihai Mălaimare Jr.

Näyttelijäkaarti on valittu onnistuneesti. Ohjaaja on mielikuvitus-Adolfina on hysteerisen hauska koko olemuksellaan. Jojoa esittävä Roman Griffin Davis sisäistää roolinsa upeasti: hän on todellinen löytö. Juutalaistytön roolissa nähtävä nuori Thomasin McKenzie on roolissaan yhtä lailla luonteva. Scarlett Johansson osoittaa äidin roolissa hallitsevansa useita tasoja näyttelijänä.

Sam Rockwellilla on tapana loistaa aina, kun hän pääsee kameran eteen, ja hän tekee sen taas. Stephen Merchantin rooli Gestapo-kuulustelijana on pieni mutta ikimuistoinen, ja se tuo hykerryttävästi mieleen ensimmäisen Indiana Jones -elokuvan natsipahiksen.

Musiikin käytöstä on annettava erikoismaininta. Soundtrackilla soivat muun muassa osuvasti valitut The Beatlesin ja David Bowien kappaleet saksankielisinä versioina.

Jussi Huhtala


Aiheeseen liittyvät jutut