Yksi moderneista ongelmista läntisissä yhteiskunnissa on sosiaalisen vastuun kutistuminen yhä pienempiin piireihin. Tahoilleen eristäytyneet ihmiset eivät uskaltaudu auttamaan muita pelätessään oman aseman menettämistä. Luokitukset kuten työväenluokka ja porvaristo ovat tiessään, ja sen myötä vahvat ja toisiaan tukevat yhteisöt.
Näin tulkitsee työväenluokkataustainen, nuoruudessaan vasemmistoaktiivina toiminut ohjaaja Robert Guédiguian. Tuoreen elokuvansa mies pohjaa Les Misérables -klassikosta tunnetun Victor Hugon runoon Les pauvres gens.
Michel (Jean-Pierre Darroussin) on oikeamielinen ja uljas, ikääntyvä ammattiyhdistysmies, joka joutuu vaikean tilanteen eteen, kun työpaikkoja pitäisi karsia kaksikymmentä. Michel suorittaa prosessin arpapelinä, ja läpeensä solidaarisena teeskentelee omankin nimensä tulevan arvonnassa ilmi.
Varhaiseläkkeellä odottaa kolmekymmentä vuotta avioliitossa rinnalla pysynyt Marie-Claire (Ariane Ascaride). Pariskunnan ystävät järjestävät juhlat vuosipäivän kunniaksi. Juhliin kutsutaan myöskin työpaikkansa menettäneitä ex-työtovereita. Juhlissa läheiset antavat sydäntä lämmittäviä puheita, sekä Kilimandjaro-laulun alustamana liput Tansaniaan katsomaan mainittuja vuoria tuhdin matkakassan kanssa.
Marie-Clairen Denise-siskon (Marilyne Canto) ja tämän miehen, Michelin hyvän ystävän Raoulin (Gérard Meylan) kanssa vietetty kortinpeluuiltama keskeytyy odottamasti, kun naamioitunut ryöstäjäkaksikko syöksyy sisään. Ryöstäjät sitovat ja pahoinpitelevät nelikon ja vievät matkakassan.
Koko tilanteen järjettömyys ja pahuus järkyttää pariskuntien mieliä ja uskoa ihmisyyteen. Tilanne monimutkaistuu ja viha saa kasvot, kun toiseksi tekijöistä paljastuu yksi potkut saaneista nuorista miehistä. Tiiviin työväenluokan määritelmässä eläneille hän on ”yksi heistä”, saman sosiaalisen ryhmän jäsen.
Tosiasiassa nuorukainen edustaa uutta köyhien luokkaa, jolle aikaisemman sukupolven voittamat edut eivät välity. Tämä uusi jako herättää Michelin ja Marie-Clairen näkemään asian uudessa valossa. Heidän mielessään ymmärrys miehen tilannetta kohtaan taistelee hänen rikoksensa epäinhimillisyyttä vastaan. Kasvattajia vaille jäävät lapset ovat asiassa viattomia, joiden kautta voi näyttää nykymittapuissa tavattoman rohkeaa ja hellyyttävää solidaarisuutta, josta Hugon runo kertoi.
Alkupuolellaan elokuva esittelee lämminmielisen ja onnellisen joukon hahmoja arkisissa askareissaan, mikä tuo mieleen Mike Leigh’n elokuvat. Leighin lailla myöskin Guédiguian on käyttänyt vuosien ajan samaa näyttelijöiden ydinjoukkoa elokuvissaan.
Elokuva on ohjaajankin mukaan tehty onnellinen loppu edellä, mikä näkyy turhan suoraviivaisena tarinana. Poliittisesti tiedostavana elokuvana kyseessä on inhimillinen teos, joka ei kuitenkaan pääse lähtökohdistaan irti. Hahmojen kehityskaaret jäävät loppua kohti harmillisen typistetyiksi. Leikittelevän kevyestä ja inhimillisestä draamasta repaleisten maailmankuvien kokoon parsimiseen liikkuminen on elokuvallisesti yksioikoisen keskivertoa. Uskottavan hahmokatraan myötä elokuva on lämmintä mutta poliittisena kommentointina ei kovinkaan merkittävää draamaa.
Kilimanjaron lumet -elokuvan traileri
Filmtrailer.com