Saksalainen Koesoitto on rankka kertomus Anna Brosky -nimisestä (Nina Hoss) viulunsoitonopettajasta, joka ottaa oppilaakseen nuoren Alexanderin (Ilja Monti), joka ei välttämättä ole aivan sillä tasolla, että häntä kannattaisi ruveta opettamaan. Anna luottaa kuitenkin omiin kykyihinsä ja väittää kollegoilleen pystyvänsä koulimaan nuorukaisesta mestariviulistin.
Samalla Annan omasta elämästä paljastuu hiljalleen epämukavia seikkoja. Hän ei ehkä olekaan aivan sitä, minkälaisen kuvan muille antaa. Annan avioliitto rakoilee, hän on etääntynyt lahjakkaasta viulistipojastaan eikä soittokaan kulje enää vanhaan malliin. Annan elämä tuntuu kutistuvan ahtaaksi vankilaksi.
Anna purkaa omaa pahaa oloaan Alexanderin lähes sadistiseksi äityvään soitonnopetukseen. Hän peilaa omia epävarmuuksiaan, traumojaan ja mielenterveysongelmiaan oppilaaseensa traagisin seurauksin. Anna on suorastaan pakkomielteinen nuorukaista kohtaan, vaikka hänen koko muu elämänsä tuntuu olevan vailla kontrollia, vailla varsinaista päämäärää.
Hoss on erinomainen mieleltään rikkinäisenä opettajana. Ei Hossia ole syyttä palkittu parhaasta naispääosasta sekä San Sebastianin että Tukholman elokuvajuhlilla syksyllä 2019. Nainen tekee vimmaisen, koskettavan ja samalla jopa häiriintynen roolisuorituksen. Hänen näyttelemistään on todella nautinto seurata.
Ina Weissen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva on varmasti tämän vuoden armottomimpia teoksia psykologisesti. Vaikka Koesoitto onkin karu, on se samalla myös ajatuksia herättävä kertomus mielenterveysongelmista. Elokuva tuntuu myös todella ajankohtaiselta näin koronapandemian aikana, kun saamme jatkuvasti lukea uutisia ihmisten ongelmista globaalin kriisin keskellä.
Koesoitto on upean monitahoinen elokuva. Ahdistava ja synkkä. Saattaapa se olla jopa liikaa joillekin katsojille. Elokuva ei tunne armoa katsojiaan kohtaan, eikä se oikeastaan anna armoa hahmoilleenkaan. Saksa tuntuu olevan pahan mielen elokuvien luvattu maa. Viime vuonna tuli Nora Fingscheidtin upea System Crasher, nyt tämä.